Hyvin suunniteltu illallinen kruunaa turistin päivän!

Kynttiläillallinen kahdelle, pöydässä valkea liina? Ei ihan...

Päiväthän venyy helposti pitkiksi uutta kaupunkia haravoidessa. Jopa mulle, jonka ruokahalu on aina hyvä ja syöminen päivän kohokohta, voi käydä niin, että turistin kiireissä tankkaus jää ja nälkä ehtii yltyä melkoisesti. Tämän päivän touhu oli ehkä uusin enkka, sellaista kaistapäiden touhua, ettei sitä kannattaisi mainostaa. En mainosta, mutta kerron kuitenkin;)

Me syötiin onneksi aamulla hyvin ja tosi kivassa paikassa. Jos jotakuta kiinnostaa New Yorkin hintataso, niin esimerkkinä tämän aamupalan hinnaksi tuli $36. Se sisälsi jogurttia myslillä ja marjoilla, kaksi palaa avocadoleipää, pekonimunakkaan pienillä lisukkeilla, kahvin ja kaksi appelsiinimehua.

Hyvin syöneinä otettiin suunta taidemuseoon . Mennessä kurkin kirkkoon, käytiin parissa kaupassa ja palatessa ihailtiin mm. luistelijoita. Kunnes kello kulki kohti alkuiltaa ja nälkä alkoi hidastaa järjenjuoksua. Monta kertaa oli jo todettu, että pakko päästä just syömään, mutta homma ei vain edennyt. Sit sano Coccokin, että ihan tällä sekunnilla... Tulee huono olo niiku nyt! Ja itseasiassa yhtään ei kestä miettiä mitä syödä, odottaa eikä jonottaa. Hitto! Nihkeästi myönnetään, että sitä kuuluisaa pikaruokaa tänne ja sassiin! Mäkkäri, helppoa ja nopeaa, ei kummankaan lempparia. Mutta
sitten kuitenkin ihan pieni selän oikaisu, että mennään nyt edes sellaisen ketjun syömälään, jota kotona ei ole. Wendy's oli ihan jo hotellin nurkilla, joten sinne kiintopiste ja tossua toisen eteen. Lievä helpotus, kun päästiin ovelle ja kiristelyä, kun näemme jonon. Cocco oli vielä positiivinen, että kyllä täällä nää jonot vetää! Tai jono... Yksi kassa! Täh?! Toinen jakaa valmiita aterioita sivusta. Kukaan ei saa kassalta suoraan safkaansa. Nälkäkiukku tekee tuloaan. Kassa näyttää ynseältä, kaverinsa huithapelilta ja hygieniataso surkealta. Miksen näe pirtelöitä?!

Jonottaessa selviää, että kahta puolta nojailee seiniin ne annostensa odottajat. Lamaannumme lyötyinä ja keskitymme tuijottamaan annoksia valotaululta. Cocco katsahtaa ulos. Vieressä, kadun
toisella puolella, on pika-pizzeria, jonka meininkiä katsoimme eilen illalla ohi kulkiessamme. "Mä haluun spagettia!", sanoo Cocco. Se on mulle merkki. Nyt on tosi kyseessä, siis tosinälkä. Yleensä Cocco ei ole pastan valitsija, jos ulkona syödään. Seistään jo tokana jonossa. "Mut onkohan tuolla spagettia?", kysyn. Kysyn turhaan. Kun ollaan jonossa vihdoin ekana, nousee kassatytön kulmat hiusrajaan; kiepsahdamme ympäri ja laukkaamme ulos. Ei jääty auton alle edes -ihme!

Nyt oltiin kuitenkin aidossa pikaruokamestassa. Ehdimme ovesta tiskille, kun jo piti tietää, mitä
halutaan. Juomaa on yhtä kokoa, ei mene päätöksenteossa aikaa, oletan. Pizzapalamme läiskästään
päällekäin samalle lautaselle, muovitarjottimelle. Maksu kortilla? Joo. Ja seuraava asiakas! Tapahtumien nopeudesta kertoo se, että kun Cocco seisoo tarjotin kädessään ja aletaan katsoa
istumapaikkaa, hän katsoo minua ja kysyy kummissaan:" Mitähän tää maksoi...?". Ei ehditty tajuta, mutta tarkistin, et $3.95 oli ison pizzapalan hinta. Ainoa varsinainen nautinto tässä sapuskoinnissa.

Koska valkoinen liina ja kylttilä sekä lounge-musiikki uupuu vielä tästä romanttisesta illallisesta, pujotellaan itsemme ikkunapöytään. Sitten sudet syövät niin että rasvaa on nenässä ja leuassa. Kun verensokeri löytää jälleen mitta-asteikon, aletaan tuottamaan puhetta. Keskusteluksi sitä ei voi vielä kutsua. "Voi ei, kato tota...", sanon Cocolle ja silmäni juuttuvat ikkunan toiselle puolelle. Nuori nainen horjuu kalman kalpeana jalkakäytävällä kävelykeppiin nojaten. Surullinen näky ja katse käy jotenkin sisuksiin; tyhjä ja tuskainen. Ja sitten...hän oksentaa. Bon appetit...

Mutta meillä oli muuten mahtava päivä! MoMA:sta (Museum Of Modern Art) oma päivitys myöhemmin...