Onnellista pääsiäistä!

Täällä pörrää kärpänen, ikkunassa sätkyttelee valoa kohti. Se on herännyt, kun talvenkylmää mökkiä lämmitettiin ihmisille mukavaksi. Ja nyt tuli kevätaurinkokin, joka suoraan osuessaan jo sulattaa, mutta selän taakse varjoon sen lämpö ei vielä riitä.

Muuten on hiljaista. Sellaista hiljaista, ettei meillä kaupungissa koskaan. Kaupunkikorvassa hiljaisuus tuntuu ja sen huomaa. Aivojen on vaikea ymmärtää, ettei ole paljon mitä kuunnella. Lepotilaan asettuminen vaatii aikaa. 

Lumi ja jää laskevat alas peltikaton kiiltävää pintaa. Ne tulevat rahisten ja suhahtaen kuin kelkat jäärännissä. Pitää vahtia Almaa, ettei se asetu niiden tielle. Pysyttele katsomossa, Alma! Se kavahtaa yhtäkkistä ääntä, siristelee silmiään ja sen kirsu liikahtaa pienesti puolelta toiselle. Hiljaisuus palaa ja koiruus laskeutuu taas koiranunisen nirvanaan.

Eikä tuolla ilmakaan liikahda, ulkona. Mennään Alman kanssa terassille katsomaan. Talvihelle, sellainen tämä sää on! Tuoli jäälle ja tuijottamaan. Kun saisi ensin kansan liikkeelle, seuraksi. Ne nukkuu kaikki. Mämmit ja suklaat vatsassaan nauttivat mökkiläisen unesta.

Minä herään aina ensin. Vaikka nukkuisin viimeksi. Tarvitsisin pihan tai parvekkeen itään. Aamu on omaa aikaa, ollut melkein aina. Muistan ajan, kun en tuntenut vielä kelloa. Heräsin, kun tuntui aamulta ja nukahdin, kun nukutti. Ja aamulla tein omiani ja kuuntelin nukkuvaa kotia. Kuvittelin ja haaveilin, joskus luin. Unta piti suojella, piti olla hiljaa. Sen olen opettanut lapsillenikin. Meillä saa nukkua ja toisen uni on yhtä tärkeää kuin oma.

Kesällä aamun paras paikka oli pihakeinu. Tiesin, oliko aikainen aamu vai myöhäisempi sen mukaan, kuinka aurinko osui pesääni. Jos keinun muovinen katos oli notkolla vedestä, se piti ensin tökkiä tyhjäksi.  Pehmusteet olivat joskus kasteesta kosteat. Pistin viltin päälle ja kuivasin muoviset käsinojat, ne kulmikkaat, siniset tyynyt. Sitten hain lautasellisen riisimuroja ja pinon Aku Ankkoja. Jos tuntui viileältä otin vielä peitton sängystäni. Kun riisimurot oli syöty, heitin pitkälleni. Työnsin puutarhapöydän kulmasta vauhtia keinulle ja sen kettingit kilahtelivat kuin tuulikellot. 

Kerran Senegalissa ajoimme keskelle tyhjää savannia katsomaan aamun alkua. Savannilla näytti kuolleelta, mutta se olikin täynnä elämää. Savanni elää ja kuolee auringosta! Se on häkellyttävää. Aamupalapiknik keskellä hiekkaa on jäänyt mieleen ja se, miten nouseva aurinko laulattaa lintuja ja nostaa lämpöä asteittain. Pieni viileys kasvaa hetkessä väreileväksi kuumuudeksi.

Mutta nyt aamu väreilee hangessa. On se kaunis, vaikka valkoinen ei ole kai värikään. 

Alma herätti juuri Cocon. Yläkerrasta kuuluu kolinaa. Sieltä tulevat minun pääsiäispupuni.