5. päivä mökillä, missä tuuli viihtyy, mutta aurinko käy vain kääntymässä

Sää ei suosi. Olkoon se siinä sääraportti lähipäiviltä. On totta, että unelmoin herräämisestä T-paitakeliin ja aurinkovoiteen tarpeeseen. Sen sijaan, ja todellakin, takan lämmittäminen sujuu jo paremmin! Siitä revin konkreettisesti (sanomalehdet) iloa ja jos tätä menoa jatkuu, tarvitsen kohta täydennystä paperinkeräyspisteestä.

Takkarutiinin lisäksi on otettu tavaksi, että kun Cocco palaa töistä, hän ilmoittaa lähdöstään Holman Prisman kassan jälkeen ja me lähdemme Alman kanssa häntä vastaan. Tämä on viimeisenpäälle suunniteltu kuvio. Alma nimittäin rakastaa, kun saa mökki-hiekkatietä painella menemään pääosin vapaana. Ja nyt se on jo hoksannut, että Cocco sieltä viimein tulee ja hän pääsee etupenkillä takaisin mökille.

Minä taas saan kuntoiluni, kun hiekkatien päässä nostan Alman autoon ja hikilenkkeilen takaisin mökille. 100 porrasta on hyvä lisä; niistä saa halutessaan (jos joku hullu nyt haluaisi) lisätreeniä. 

Tämä ulkoilurutiini kun otettiin käyttöön, oli ensin aikatauluttamisessa vähän hakemista. Olin niin innokas ja kuvittelin meitä hitaammiksi sekä Coccoa nopeammaksi, että lähdimme Alman kanssa kiipeämään portaita liian aikaisin. Ehdimme hiekkatietä jo melko pitkälle, kun aloin miettimään, ettei Cocon soittoa kuulu. Muuten ei olisi haitannut, mutta oli vilakkaa, taivas tumma ja pilvet niin itsepäisiä, etteivät väistäneet aurinkoa sentin vertaa.

Alkoi sataa, ensin pienesti, sitten niin että pisarointia oli vaikea vastaanottaa iloisena kesäsateena. Tiesin, että kohta Alma palelee, joten päädyin pelastamaan meidät tiheän kuusen alle. Alma näytti tyytyväiseltä ja ajattelin, miten pienet tyttöni olisivat nauttineet tällaisesta seikkailusta. 

                        

Sade hiukan hellitti ja jatkoimme matkaa jo vähän kastuneina, kunnes epäystävällinen määrä vettä alkoi pudottautua päällemme uudelleen. Soitin Cocolle ja katsoin silmissäni kaitafilmin katkelman, jossa Cocco törmää Prisman lihatiskillä tuttuun vuosien takaa ja vaihtaa kymmenen vuoden kuulumiset ilman kiireen kiärää. Onneksi hän oli sentään jo kassalla.

Seuraavan sopivan kuusen alla oli onneksi myös kivi. Viihdytin itseäni taittamalla kuusesta kuivia alaoksia, etteivät ne raapisi siinä istuessani. Samalla juttelin Almalle, että nyt tästä vasta retki tulikin, kun pitää majaa alkaa rakentaa! Ohi pyyhälsi Toyotan maasturi ja lenkkeilijä. Olin näkevinäni hymyjä.

Aika tuntui pitkältä siinä kivellä istuessa ja Alma alkoi täristä. Se halusi syliin. Avasin collegetakkini ja painoin sen itseäni vasten; yritin oikein kääriytyä sen ympärille. Ja siinä me kyhjötimme kivellä, saman takin sisällä, kun Toyota kaasutteli takaisin. Eihän meillä hätää ollut, ja kai tällaiset kuusenaluskaksikot ovat sitten tyypillinen näky täällä maalla, koska ei se Toyota-kuski katsonut tarpeelliseksi kysäistä, onko kaikki ok. 

Cocco tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta, mutten ollut kertonut puhelimessa sen tarkemmin koordinaatteja, joten hän ryhdikkäänä, lippahattu (ja aurinkolasit...) päässään, kuin englantilainen herrasmies ikään, päästeli ohi sivuilleen vilkuilematta. 

Palasi Cocco sentään, kun sain puhelimen kaivettua taskustani. Ja nyttemmin aikatauluja on tarkistettu. Mutta muistakaa kuuset; ne todella suojaavat. Ja kännykkä on kätevä myös.

Tämänkin päivän ihanin hetki taisi olla illan saunominen. Ja edelleen velvollisuudentuntoisesti ja jälkikäteen kiitollisina dippaillaan järvessä ainakin muutama kerta. Luonnolliseksi lopuksi: ulkona sataa!

3. mökkipäivä: Kohti rutiineja

Tiedättehän sen suomalaisille hyvin tutun säätilan, kun ihmisolennon etupuoli aurinkoon on kuumissaan ja takaosa varjossa palelee? Kun tuulee, on ihan liian viileää, mutta kun tuuli tyyntyy, on liikaa päällä. Tänään on juuri sellainen sää. 

Klo 12 katsahdin hommiltani ulos ja päätin, että terassi kutsuu. 20 minuutin kuluttua olin riisunut ja pukenut housuja ja paitaa jo ainakin kolme kertaa. Vahingossa ajattelin Välimerta, mutta pakottauduin pikaisesti Ateenasta takaisin Asikkalaan. Almalta otin yö-collegen pois ja vaihteeksi se taas tarkeni oikein hyvin. Sadetta ei ole tänään vielä saatu -se on toki myös Suomen suvessa maininnan arvoista.

Miten muuten mökkeily? Kiitos, oikein kivasti, paitsi sää, josta jo aloitin, mutten jatka, vaikka se onkin lempiaiheeni.

Mutta voiko kolmessa päivässä jo alkaa puhua rutiineista? Cocon elämää rutiinit raamittavat ja siksi meille yleensä muodostuu sellaiset supernopeasti riippumatta siitä, missä ollaan. Minä yritän tavallisesti muokata olemiseni ja tekemiseni sellaiseksi, että yhtälömme on passeli eikä kummankaan tarvitsisi pahemmin ärsyyntyä. Tai siis minun ärsyyntyä; mies ei ole ärsyyntyvää sorttia, mutta pasmat sillä menee sekaisin, jos esimerkiksi aamukahvit ovat ajallisesti tai määrällisesti epäjärjestyksessä. Nyt hän juo poikkeuksellisesti kolmensadan paketin jälkeen Pauligin Sydney-kaffetta, kun normisti ainoa vaihtoehto on New York! Tämä vain sen vuoksi, että vuokramökin lähikaupassa ei NY:a ollut. Kahvia menee aamulla se puoli pannua. Veneellä hän juo murukahvia, samoin joskus ulkomailla, mutta suosii kyllä paikallisia. Siispä kahvi on vahva aamurutiini, mutta tarvittaessa laadullista joustoa löytyy. 

Parhaat puolison aamukahvimuistot eli minun muistoni hänen aamukahvistaan (itse en juo kahvia), liittyvät  juuri New Yorkiin. Olimme siellä kylmän ja kolean pätkän kuusi päivää joitain vuosia sitten. Majoitukseemme ei kuulunut aamupalaa, eikä Cocon aamu lähde siis lainkaan liikkeelle ilman  kahvia. Niinpä ensimmäisen aamun jälkeen jokaisena aamuna, hän laahusti liian kalliilta hotelliltamme yöhousuissaan (sellaiset ruttuiseksi nukutut, lököttävät, ihanat) tukka pystyssä  aamutossuissaan  sutien lähimpään 7-Eleveniin hakemaan automaatista tonkan täydellistä kahvia. Sitten hän jo hieman reippaammin askelin asettui ulos sateesta märälle rautaiselle penkille, jonka ohi aamusella vilisivät tärkeät salkkunaiset ja -miehet kännykkä jo karvaa polttaen  töihinsä.

Siinä Empire State Buildingia tähyillen Cocco istui kahvitörppönsä kanssa tupakoimassa, kuten aito kadunasukki ainakin. Heitäkin toki osui kohdalle ja seuraksi usein. Minä katselin tätä hotellihuoneen ikkunasta, sen hotellin, jonka aamupalaa en kertaakaan raskinut ostaa enkä antanut Cocon meille tarjota, ja odotin seuraavaa vaihetta; kahvin jälkeisiä aamutoimia, joiden jälkeen pääsisimme liikkeelle ja etsimään sopivaa aamupala- tai brunssipaikkaa. Samalla, kuten aina,  ihailin Cocon sopeutuvaa luonnetta ja asennetta elämään, sillä se on ainutlaatuista.

Minun aamurutiinini ovat alkaneet nyt mökillä siitä, kun Cocco on kiivennyt sata rappua  autolle, eikä kahden hengen mökissä ei tarvitse toista väistellä. Tarkoituksenani oli esitellä aamun ensitoimeksi pulahtaminen  Päijänteeseen. Ja siitä piti toki olla kuva tässä ohessa. Mutta kun tuo juotavan puhdas Päijänne on olevinaan jumalattoman kylmä, eikä minua huvita aamulla sinne mennä ollenkaan! Olen niin pettynyt meihin molempiin! Katselen järveä kyllä kaiken aikaa ja illalla saunasta kestän sinistä kylmyyttä kohtalaisesti. #vanhuuseituleyksin.

Siis ei aamu-uintirutiinia, vaikka piti olla. Jos tässä sentään iltasaunasta saataisiin pidettyä kiinni, koska se on sentään ihan parasta! Lapsena teimme serkun kanssa ennätyksiä, montako kertaa toistettiin saunaan-uimaan -settiä. Nyt kolme kertaa järveen kelpaa hyvin ja sukeltaminen näillä säillä on enemmänkin velvoite, jonka olen itselleni asettanut. ”Ui ny, kun siitä niin tykkäät ja tästä ilosta maksetaan!”

Takkaan sytytin tulet toistamiseen -onko tästä rutiiniksi! Nyt en savustanut yhtä pahasti koko mökkiä, tupruttelin vain pienessä määrin. Eilen saatiin kuitenkin palohälytin huutamaan, mutta vika oli varmasti mökissä, ei meissä! Cocco paistoi ed. päivän uusiaperunoita pannulla  ja laittoi liesituulettimen täysille. Ja samassa meillä oli savua sisällä, joka tuli ilm. seinän takaa saunasta; kiukaaseen oli juuri laitettu tulet. Mahtoiko mennä joku kierto nurin? No mutta mökkioikuthan on ihan oma lukunsa ja jokaisella perinteisellä mökillä on niitä ainakin pari, eikö! Talonväki tuntee mökkinsä, vieraat opetelkoon ne.

Ai niin, ehkä tämä on enemmän pakkomielle kuin rutiini: en osaa kulkea noissa hemmetin portaissa niin, etten laskisi niitä! Väliilä tulee 103, toisinaan 97 riippuen minkälaisella loikalla etenee tasanne-kohdat.

1. päivä sadan portaan mökillä

Vuokramökistä on kaunis näkymä järvelle, mutta sen saavuttaakseen laskeudutaan autopaikalta rinnettä alas 100 portasta. Askelmat ovat  matalat ja kaide laitettu asianmukaiseksi turvaksi. Oikein sopivaa pakkoliikuntaa pullerolle, pallerolle ja heidän laiskalle koiralleen!

Klo 14. 

Cocco lähti jo liikkeelle, alle vuorokausi on oltu mökillä. Hänen pitää vaihtaa kulkuneuvoa. Eilen hän halusi välttämättä lähteä Vespalla, mutta kelien vuoksi hän siirtyy tänään autoon. Ja vaikka ei olisi näitä keli-dilemmoja, olisi jotain muuta, miksi lähteä. Hän se ei jysähdä paikoilleen.

Me jäätiin mökille Alman kanssa. Enkä halunnut kotoa mitään. Se rikkoisi mökkeilyn yksinkertaisuuden, jos tavaramäärä lisääntyisi. Halusin takkaan tulet ja kynttilätkin palamaan, kun on niin tuulista ja koleaa. Alma on yöpuku päällä edelleen. Sillä on siis college-asu lähinnä viileitä öitä varten (esim. veneellä) , kun siltä vietiin lajinomainen pitkä turkki juuri ennen helteitä. Se oli silloin jo läkähtyä. Mutta sittemmin on tullut palellus, koska Suomen kesä. Harmittaa vähän sen puolesta. Eilen illalla puin sille yöpuvun päälle sadepuvun, jotta se tarkeni olla meidän kanssa terassilla järvenliikkeitä seuraamassa ja muissa puuhissa. Kertospukeutumista tämä mökkeily vaatii niin ihmisiltä kuin eläimiltäkin.

Siispä takkatuli. Ja takan reunalle kynttilät. Mutta eihän se tietenkään voinut sujua kuin tanssi taiturilta. Puut olivat nihkeitä, hormi kylmä, matalapainetta ja mitä niitä selityksiä nyt on. Saimme siis savua ilman tulta. Alma, vaikka city-koira onkin, haistoi ongelman ja ilmoitti epäilyksistään poistumalla ulos. 

Onneksi sytytyspaloja myydään isoissa pöntöissä ja joku vielä lukee sanomalehtiä! Poltin niitä, minkä kerkesin ja tuuletin, etten paljastuisi heti, kun mies palaa mökille. Sitten kadotin Alman. Savuava tupa ja koira kadoksissa. Ja ne kynttilätkin oli liian lähellä mun hiuksia. Päivitin 112-sovelluksen aikani kuluksi. Olen riski, sellainen city-riski, selvästi. 

Alma palasi, kun olin useita kertoja kulkenut takan edestä ulos ja takaisin, huudellut sitä ja ajatellut, että enhän mä viihtynyt partiossakaan ja koska lie olen tulia tehnyt (ei mun ole tarvinnut, kun Cocco laittelee niitä ilokseen ihan liikaakin ja esim. kuumentaa talvella meidän kodin niin, että tuuletan kuumuutta ulos makkarin ikkunasta mennessäni nukkumaan!). 

Ehdittiin me onneksi vähän nauttia lämmöstäkin, kun vihdoin suljin ikkunat ja oven, ja sanoin Almalle, että nyt ollaan kyllä  ihan tässä sisällä hiljaa ja tuijotetaan tuleen! Sitten soitti Cocco, pariin keraan. Ei, en todellakaan tarvitse kotoa mitään (paitsi ehkä kuivia klapeja, mutta niitä älä tuo!) ja kyllä, täällä on vispilä, jotta saadaan kermaa mansikoiden kylkeen.

Savun hajuinen mökki on nyt lämmin ja kohta me kävellään Coccoa vastaan. Liikkuessa Almakin tarkenee ja mä keräilen askeleita ennen kermavaahtoa.

Levottoman lomat

Kuinka olla lomalla? Olenpa tätä pohtinut monena vuonna! Kun en sitten millään haluaisi tehdä lomasta ongelmaa, en edes haastetta, ja sellaiseksi se meinaa joskus muodostua.

Ennen kuin jatkan haluan sanoa, että minä, kuten muutkin palkalliset lomailijat, olemme aina etuoikeutetussa asemassa. Tätäkään herkkua ei ole kaikille tarjolla, ei Suomessa eikä muuallakaan. Niinpä lomailun muodostuminen jonkinlaiseksi päänvaivaksi on minusta todella noloa ja itsekästä. Siitä kai tämä pohdintakin syntyi. 

Lomailu on ihanaa ja kaiken kaikkiaan minulle sopisi vähäisempi työnteko ja isompi siivu vapaata. Saisin loistavasti aikani kulumaan ja uskon, että voisin paremmin. Toisaalta LOMAAN liitetään helposti ylimääräisiä painotuksia ihan vain tavalliseen vapaa-aikaan verrattuna. Viime aikoina olen yrittänyt ajatella niin, että vapaa kuin vapaa - loman ei tarvitse pursuta superisti seikkailua ja kauhamitalla kokemuksia. 

Ja olen onnistunut huonosti. Ajattelen helposti, että nyt kun meillä on loma, meillä on mahdollisuus! Jotain uutta pitää kokea ja ennen kaikkea jonnekin on mentävä, kuviot suunniteltava! Ja kyllähän suunnittelu on niin ihanaa. Nautin virittäytyä etukäteen lomafiilikseen ja miettiä, mikä meistä olisi kivaa, mikä toisi vaihtelua ja tuottaisi elämyksiä.

Tässä piilee myös pieni onni. Mieleni kaipaama vaihtelu ei sentään aina vaadi valtavia. Kotoa voi onneksi olla poissa ilman mielettömiä seikkailuja. Tosin aika pian tulee hintaa kotoa poissaololle. Tämä on kyllä selvä ero. Vapaalla saatan olla kotosalla minibudjetilla, syödä eilistä ruokaa ja neuloa sukkaa. Lomalla niin käy harvemmin.

Kyllä minä kadehdin joskus sellaisia koti-ihmisiä, joilla mieli lepää ja virkistyy kotinurkissa ja pienissä projekteissa, ilo löytyy omalta parvekkeelta tai kotitontilta lomallakin. En ole oikein koskaan ollut sellainen. Sisälläni asuu lomalevottomuus. Se on kuin liekki, joka saa sytykettä, kun loma lähestyy ja palaessaan polttaa happea, vaatii ulos kotoa ja tutuista maisemista! 

Heinäkuun loma on osunut kohdalle nykyään noin kerran kolmessa-neljässä vuodessa. Nyt lomaa on kolme viikkoa keskellä kesää. Heinäkuussa en halua ulkomaille, sanottakoon se heti, joten en haikaillut sellaisia matkoja. Kotoa pois kuitenkin, ajattelin, katsomaan muita maisemia ja tekemään asiat toisin kuin omassa arjessa.

Ensimmäinen reilu viikko oli myös Cocon loma. (Toinen viikon kesäloma yhdeksän yhteisen vuotemme aikana.) Ja mentiinhän me. Ensin huristeltiin Päijännettä ees taas. Jopa Cocon nopealiikkeinen veli nauroi yltiöpäistä tahtiamme. Pienveneilijöiden ei kuulemma tarvitsisi ajaa puolta Päijännettä päivässä. Niinpä, ei kai tarvitsisi. 

Päijänteen jälkeen kuivattiin kamat ja pakattiin uudestaan, mentiin Helsinkiin. Kaivattiin cityä. Ratikan kolinat ovat erit. Cocon mieleen. Minä nukuin tulpat syvällä korvissa, kuten aina, jotta jaksan päivän nauttia vilinästä ja äänekkyydestä. Olin Uudellamaalla ensimmäisen kerran sitten koronan ja sepä tuntui juhlalliselta! Mutta hirveän vähän ehdittiin, kunnes siirrettiin osa kamoista tiiviimmin toiseen veskaan ja pukeuduttiin taas pelastusliiveihin. Nyt pääsimme merelle!

Kun palasimme Helsinkiin, pakattiin kamat, yövyttiin kotona, purettiin ja pakattiin jälleen. Hullut, ajattelin! Mutta niin me molemmat olimme taas valmiina lähtemään. Ja Almakin; se tuntuu olevan vakuutettu sillä, että ovesta poistuu yli yksi henkilöä kerrallaan. Se on perhekoira ja sopeutuu, kunhan saa olla muiden lähellä.

Kun minä jatkan lomailua, Cocco kulkee töissä vuokramökiltä. Tähän päädyttiin tällä kertaa. Mökki on pieni ja Päijänteellä -siinä olennaiset. Se tarjoaa näköalan, laiturin, järven, saunan, huussin, takan ja pienet sisätilat. Minä lomailen ja Coconkin arki poikkeaa kotioloista. Kun onkivapa heilahtaa laiturin päässä ja saunan piipusta tupsahtaa kiehkura, on miesmielikin kaukana töistä ja minä ymmärrän meitä ja lähtemisiämme ihan hyvin.

Se miten oma lomani etenee,  jää nähtäväksi.  Mökkilomalla on tarkoitus rauhoittua ja olla sillä tavalla pienesti. Tehdä vähän ja kiireettä, keskittyä hengittämään syvään, kuuntelemaan, haistelemaan, liikkumaan, lukemaan, katselemaan ylös ja ympärille, rauhoittumaan. 

Ehkä tästä ihan riittävän hyvä tulee. Menoa ja lepoa. Suunnitelmissa on vielä hakea vene kotisatamasta tänne mökille, heti, kun tuuli vähän tyyntyy. Ettei nyt sentään ihan paikoillaan tarvitse olla;)

Pakka sekaisin ja pakki myös

Häämatka häämatkan sisällä oli safari Selousin kansallispuistoon. Sinne oli määrä lähteä klo 6.30 Stown Townin hotelliltamme, johon rantalomalta olimme siirtyneet. Taksi lentokentälle sisältyi safarin hintaan. Aamulla heräsin viiden tietämissä ja totesin saaneeni myöhään illalla viestin, että meitä tullaan hakemaan vasta klo 10 ja lento lähtee klo 11.30. Ei selityksiä eikä pahoitteluja. 

Jo parin päivän ajan vatsani oli vähitellen muuttunut löysäksi ja aamun kuluessa se oli jo ehdotomasti turhan vikkelä. Olo oli aika vetämätön, heikotti, mutta kuumetta tai kipua ei onneksi ollut. Söin aamupalaa varovasti ja se pysyi sisällä juuri ruokapöydästä vessaan välisen ajan. Great!

Tuntia ennen kuljetuksen saapumista istuin pöntöllä ja välillä makasin sängyssä. Ystävällinen Cocco puolestaan istui taksissa matkalla apteekkiin. Tämä siksi, että vaikka minulla oli lääkettä mukana, ne oli kutakuinkin kokeiltu ja käytetty, ja uskon usein hädässä paikallisiin rotantappotroppeihin. Ajattelin, että suoli on saatava lamaan, että pääsen ainakin safari-hotellille asti.

Cocco tuli kahden pienen paperipussin kanssa takaisin. Pussien päälle oli kirjoitettu annosteluohjeet ja vaikuttavataineet. No niin, tiedättehän antibiooteille resistentit pöpöt? Näin ne juuri syntyvät. Sansibaarilaisen apteekin tiskillä Cocco oli pyytänyt lääkettä turistiripuliin ja sai mukaansa kaksi eri antibioottikuuria!

Tästä en tullut hullua hurskaammaksi ja AB-kuuri minulla oli kyllä laukussani omastakin takaa. En siis saanut suolelle lamauttavaa iskua, mutta tyhjä se alkoi olla, onneksi. 

Odotimme taksia hotellin aulassa ja meillä oli toinenkin ongelma. Lentolippuja (reittilento) ei ollut tullut. Niiden oli määrä tulla kännykkääni hyvissä ajoin. Myöskään taksia ei näkynyt. Safari-järjestäjä Shika-tours alkoi juuri muuttua Sika-tuuriksi. 

Laitoin Sika-tuurille viestin, että missä tiketit ja taksi? Tiketit tulivat nimellä Mrs Sonja Maria ja Mr Pierre! Taksista Sika-virkailija sanoi, että hän on jo siellä hotellilla! Hotellin aulahenkilökunnan kanssa varmistimme, ettei taksikuskia näkynyt ja minä edelleen, ärsytyksen noustessa, näpytin uutta viestiä, että Cocco ja Pepponen ovat ed. lippuja vailla sekä taksia myös. Tajusin pian, että jos kohta emme lähde, missaamme koko lennon. 

Vastausviesti oli, että okei okei, kaikki järjestyy. Aloin juuri nähdä punaista ”Hakuna matata” -lurituksista. Menin respaan ja pyysin, että he soittaisivat Sika-tuurin numeroon, koska swahili voisi selventää tilannetta. Puhelun päätteeksi meidät ohjettiin hotellin käyttämän taksin kyytiin -Sika-tuurin lähettämän taksin olinpaikka jäi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.

Nyt oli kiire ja sen lisäksi viimeinen viesti oli, että oikeat lentoliput tulevat juuri puhelimeen. Vastasin siihen, että mayday mayday, kun astun taksiin, ei puhelimeni enää toimi. Olen lomaillut wifin varassa. Siihen todettiin, että kentällä on wifi ja asia on kunnossa.

Kentälle päästyämme annoin kuskille Sika-tuurin numeron ja sanoin, että he siellä maksavat. Toivottavasti maksoivat, koska me emme maksaneet. Kuski osoittautui kullanarvoiseksi ja tippinsä hän kyllä sai. Hän juoksutti meidät kentällä perille asti, jonnekin koppiin, officeen, missä ihmeitä tulisi tapahtuman. Kaksi naista istui pöytiensä takana pienessä huoneessa. Ja heille selvitettiin, että tiketit ovat vain wifin päässä ja myöhässä ollaan. Naiset puditelivat päätään: pole pole (paikallinen pahoittelu) ja vilkaisevat kelloa. 

Todellakin pole pole, heillä ei nimittäin ole wifiä. Kuski katsoo minua säälien ja ottaa jälleen ohjat käsiinsä. Hän selittää kädet huitoen swahiliksi jotain naisille ja naiset alkavat soitella eri puhelinnumeroihin. Cocco vahtii kamojamme lasikopin toisella puolella ja minä odotan uskaltamatta inahtaakaan, jotten ainakaan hidastaisi mitään. Luullakseni olen kalpea, koska kehoni on huono paastoamaan ja lämpöä on nestehukaksi asti, joten hetken päästä minut ohjataan sohvalle.

Alan ymmärtää, että meille yritetään saada printatut liput. Kiihkeimmässä vaiheessa hennatatuoidut virkailijan kädet pitävät yhtä puhelinta oikealla korvalla ja toista luuria vasemmalla! Jestas, ei meitä ainakaan pulaan jätetä! Ottaisin valokuvan, mutta en edelleenkään uskalla häiritä ketään. 

Vilkaisen kelloa; lennon lähtöön on vartti, tasan vartti. Mitään paperista lippua ei ilmaannu, mutta puheluita soitellaan edelleen. Seuraavaksi ymmärrän taksikuskin antavan puhelinnumeronsa virkailijalle, joka toistaa sen puhelimeen. Hän katsoo minua nyökäten ja käsken nurkan takana kurkkivaa epätoivoa ottamaan askeleen taakse päin.

Sitten liikahdetaan. Taksikuski on jälleen asialla ja viittoilee seuraamaan perässään. Päädymme kotimaanterminaalin ovelle, jonka edessä virkailija kysyy lentolippujamme. Taksikuski näyttää ne puhelimeltaan ja selittää arvatenkin juonenkäänteitä. Pääsemme turvatarkastukseen muutamaa minuuttia ennen nousua. Työnnämme hätäisesti tavaramme läpivalaisuun ja kuljemme itse porttien läpi, mutta siihen tyssääntyykin lupaava eteneminen. Cocon reppu pitää tutkia ja minussa on selkeästi metallia. Minä osoitan vapaaehtoisesti ja nopeasti kaikki metalliksi keksimäni: vihkisormus, silmälasin sangat ja rintaliivien kaarituet. Kaksi kolmasosaa puretaan ja yritetäön uudelleen. Ei auta, punaista vilkuttaa ja minä esittelen suurieleisesti kaaritukia (paidan päältä) ja viiton jonkun tulevan todentamaan. Tekisi mieleni lisätä, että suoli on ainakin todistettavasti tyhjä enkä suosittelisi sen tutkimista! 

Virkailija on mies, naisia ei ole vapaana, joten hän hymähtää ja viittaa minua eteenpäin. 

Vasemmalla puolellani Cocco viuhtoo repusta tavaraa ulos. Kaksi virkailijaa on ottanut matkatavaramme. Toinen on ajantasalla ja kiikuttaa lentolaukkuani pienen odotusaulan läpi kohti lasioven takana odottavaa konetta. Ikävä kyllä toinen virkailija ei ole kärryillä ja vetää isoa laukkuamme sivutiskille ja kyselee minulta lentolippuja. Seison odotusaulan ovella ja juuri silloin tilanne tuntuu hetkellisesti hallitsemattomalla. Laukku nro yksi koneessa, laukku nro kaksi tiskillä, liput taksikuskin puhelimessa matkalla pois kentältä, Cocco riehuu turvatarkastuksessa! Ensimmäisen kerran menetän malttini, nostan käteni spontaanisti ilmaan ja huudahdan: ”Oh Jesus”, siis suomalaisesti: ”Voi tssiiisus” , niin että odotusaulan rivissä istuneet huntupäiset muslimit kääntyvät hyvässä synkassa katsomaan purkaustani.

Liekö taivaallisilla voimilla roolia tai ei, tilanne laukeaa, laukut päätyvät koneelle ja Cocco saa konjakkinsa Sansibarilta mantereelle 20€:n lahjonnan turvin (jota hän ei (kai) itse tarjonnut, vaan sitä häneltä pyydettiin).

Konjakki oli kyllä vähintä, mitä tarvittiin Sika-tuurin aiheuttamiin tykytyksiin! Vartokaas vaan, kun pääsen toimivan nettiyhteyden piiriin palautteita kirjoittamaan!

Ja se taksikuski, pyyteetön pelastaja, toivottavasti sai edes maksunsa!

Huomaa myös krokon lapsi:)

Yllä olevan naisen keittiö, jonne hän päästi minut kuvaamaan.

Kylän torilta

Ibrahimit iloisesti sekaisin

Pari päivää sitten meillä oli Suomi-treffit pohjoisessa. Kendwassa lomailee työkaverini puolisonsa kanssa ja me ajattelimme yhdistää päivällistreffeihin menomatkalla retkeilyä javähän rantaa ja uintia. 

Laitoin ed. iltana viestin Ibrahimille, joka oli ollut kuskinamme yöllä, kun saavuimme lentokentältä hotellille. Hän oli tosi herttainen nuorimies ja taitavan oloinen kuski. Ja autossa oli hyvä ilmastointi ja hulppeasti jalkatilaa.

Ibrahim vastasi viestiini pian ja sovimme tapaamisen klo 11.

Reppuinemme seisoimme sitten hotellin portilla, eikä Ibrahimia näkynyt. Pienen matkan päässä oli auto, jonka ikkuna avautui. Nuorimies huikkasi meille huomenet. Cocco tervehti vähän hämmentyneenä ja sanoi, ettet taida olla meidän kuski, johon nuorimies vastasi, että kyllä olen; olen Ibrahim. Minä tulin perässä ja katsoin vain, että tutut on kasvot ja tuttu on auto.

Pääsimme alkuun nihkeästi, sillä Cocco varmisteli Ibrahimilta päivän hintaa, josta oli ollut puhetta lentokenttämatkalla. Nyt se ei kelvannutkaan. Olimme hämmentyneitä (lue: tyhmiä) ja pikaisesti nostimme hintaa, ettei arvokasta aikaa kuluisi hukkaan. Hieman myös ärsytti miehen vetelä olemus ja kysyinkin häneltä, oliko hän lainkaan nukkunut yöllä, koska edessä olisi koko päivän reissu ja hänen soisimme olevan hereillä hullussa liikenteessä.

Nuosimme autoon, joka oli sekä tuttu että vieras. Tämä lisäsi hämmennystämme, sekä se, millaista ääntä auto piti. Totesimme, että kuulostaa siltä, etteivät vaihteet vaihdu normaalisti vaan etenemme koko ajan pienellä vaihteella ja kuuluvalla äänellä.

Muutama kilometri päästiin eteenpäin ja hämäläiset aivot raksuttivat kuumina. Yhtäkkiä tajusin! Yhtenä taannoisena iltana tilasimme taksin ja ajelimme naapurikylään syömäön. Sovimme kuskin kanssa, että hän palaa myös hakemaan meitä. Silloin panoin auton perässä olleen tarran mieleeni, jotta tunnistaisin sen syömästä palattuamme! Kun kuski palautti meidän hotellille, hän sinnikkäästi kauppasi palveluksiaan ja puhelinnumeroaan, joten lopulta lykkäsin hänelle kännykkäni ja hän laittoi siihen yhteystietonsa. Ja kuinka ollakaan miehen, jonka palveluksia meillä ei muutamastakaan syystä ollut tarkoitus käyttää, oli myös nimeltään Ibrahin.

Minulla oli siis puhelimessani oikea sekä väärä Ibrahim ja kuinkas muuten, istuimme väärän Ibrahimin kyydissä. Katsoimme toisiamme ja kannustimme olemaan avoimin mielin; ihan hyvin tässä varmasti käy! Tavallaan hyvin kävikin, lopulta, tuntien kuluttua, kun viimein saavuimme Kendwaan ja saimme juotavaa, vessan, ruokaa ja terapeuttista seuraa.

Pääsimme lähtöpisteestä naftisti pari kylää eteenpäin, kun piti päästä tankille. Petro löytyi, mutta pumppu ei toiminut. Samalla pyöriteltiin valuuttoja ja ihmeteltiin. Huokaisin sisään päin ja ajattelin, että onko tämä huijausyritys nro 2; tankki ei toimi, tarvitaan turistilta rahaa, että saadaan sedän siskolta bensaa....tai muuta sellaista. Mutta ei sentään löpöä herunut paikallisillekaan.

Tankki punaisella moottori kummallisella taajuudella äännellen jatkettiin matkaa. Eikä Ibrahimilla tietenkään ollut AC kunnossa ja ainoa vaihtoehto oli ajaa ikkunat auki. Aamun frisööri oli täysin turha: aitoafrikkalainen fööni hulmutti hetkessä hiukseni tahmeaksi sotkuksi. Vaihtoehtona olisi ollut autoon tukehtuminen, joten hiekkakuorrutus, pakokaasut ja takkuinen kuontalo tuntui pienemmältä pahalta.

Päästiin sitten tankille ja onnellisesti myös luonnonpuistoon sunnitelman mukaan. Apinat olivat kivaa katsottavaa, mutta keskiössä oli kuitenkin brittiläinen mies, joka niin sanoakseni leijui eli oli aivan sekaisin (ja veti kamaa lisää nenäänsä tourin aikana). Hän kävi niin kierroksilla, että muistutti apinaa enemmän kuin apinat itse. No, se ei ollut Ibrahimin vika se.

Olimme ehkä puolessa välissä matkaa ja suunnittelimme jo uintia pohjoisen rannalla, missä ei ole hidasteena edes vuorovettä. Auto alkoi yskiä ja nykiä, kunnes ei enää liikahtanut ja tämä tapahtui luonnollisesti ”keskellä ei mitään” - tieosuudella. 

Siellä oltiin ja Ibrahimin ilme valahti. Jokunen mies tuli paikalle ja he konttailivat auton ympärillä, availivat konepelliä ja olivat tietävinään. Me ehdotimme vaihdelaatikkoa aiempien oireiden perusteella. Miehet olivat bensapumpun kannalla. Vahvistaakseen diagnoosin he jakautuivat auton kummallekin puolelle ja aloittivat raivokkaan auton keinutuksen puolelta toiselle. Tämä yllätti meidät palleroiset ja siellä me tyrskittiin, kun meitä vatkattiin niin että posket vaan heiluivat puolelta toiselle.

Rikki on eikä auto ole Ibrahimin. Hän soitti pomolle ja pomo lupasi tulla paikalle toisella autolla. Ensimmäisen tunnin olimme aika coolisti; kiltteinä suomalaisina. Aurinko helotti ja asfaltti hehkui. Hiki virtasi ja alkoi olla melkoinen nälkä. Jonkun matkan päässä näkyi kallellaan seisova kuju, joka osoittautui epämääräiseksi sekatavarakaupaksi. Metalliosien seassa roikkui tertullinen banaania ja ajattelin, että siinä on meidän pelastava lounas. Tervehdin swahiliksi ja kysyin vielä kuulumisia. Vanhaherra eli kauppias istui sisällä pimeässä ja näin päivänpaisteessa vain hänen silmänsä. Viesti oli kutakuinkin niin, että mene sinä alhainen valkoinen nainen sinne, mistä olet tullutkin. Mies laskelmoi katseellaan liian vähäiset vaatteeni (shortsit ja toppi, rannalle tarkoitetut, ei puskaan) liikahtamatta senttiäkään. Minä luultavimmin näytin nololta sekä nöyrältä, lisäksi punastuin, mitä oli toki mahdotonta huomata, koska naamasta paistoi kuumuus jo lähtökohtaisesti.

Tilanteen huomasi sitten yksi auton hytkyttäjistä, joka otti rahan kädestäni, osti banaanit mieheltä ja toi ne minulle.

Myöhäinen banaanipitoinen lounas oli  syöty ja juomaksi jaettu vesipullosta niukat nesteet. Onneksi Ibrahin sanoi, että no nyt pomo on tulossa! Postiivinen Cocco ymmärsi, että hän on siis jo aivan mutkan takana. Minä, pessimistimpi, sanoin varovasti, että pomo taisi juuri lähteä matkaan, siis sieltä kylältä, mistä mekin aamulla lähdimme. Harmitti hemmetisti olla oikeassa.

Toinen tunti oltiin melko hiljakseen. Räpsin pari valokuvaa ja Cocco unelmoi kylmästä oluesta. Välillä istuimme tuskaisen kuumassa ja tunkkaisessa autossa ja sitten taas ihmettelimme pientareella. Ja sitten, ennen auton saapumista Ibrahim selvitti kiemurrellen, että jos pomo jatkaa matkaa kanssamme, meidän tulisi maksaa hänelle päivän reissusta vain $50, aiemmin sovitun $70:n sijaan. Siinä se oli, kunnon turistivedätys, jonka toki hoksasimme heti aluksi, mutta jonka Ibrahim joutui nyt myöntämään. Firman turistihinta reissulle oli $50, mutta hän oli kiristänyt meiltä $70, josta $20 olisi mennyt hiljaa hänen omaan  taskuunsa.

Luulenpa tietäväni, että naamoistamme paistoi kaikki, mitä jätimme sanomatta. Loppupäivän Ibrahim oli hiljainen ja palvelu muuttui merkittävästi. Varsinkin kun pomo saapui paikalle paremmalla autolla ja pahoitteli kovasti ja jännittynyt Ibrahim odotti takuulla, minkälaisen keskustelun pomon kanssa kövisimme.

Me halusimme vain vihdoin perille ja sinnehän lopulta päästiin likaisina, hikisinä ja sopivasti päivällisaikaan.