Pakka sekaisin ja pakki myös

Häämatka häämatkan sisällä oli safari Selousin kansallispuistoon. Sinne oli määrä lähteä klo 6.30 Stown Townin hotelliltamme, johon rantalomalta olimme siirtyneet. Taksi lentokentälle sisältyi safarin hintaan. Aamulla heräsin viiden tietämissä ja totesin saaneeni myöhään illalla viestin, että meitä tullaan hakemaan vasta klo 10 ja lento lähtee klo 11.30. Ei selityksiä eikä pahoitteluja. 

Jo parin päivän ajan vatsani oli vähitellen muuttunut löysäksi ja aamun kuluessa se oli jo ehdotomasti turhan vikkelä. Olo oli aika vetämätön, heikotti, mutta kuumetta tai kipua ei onneksi ollut. Söin aamupalaa varovasti ja se pysyi sisällä juuri ruokapöydästä vessaan välisen ajan. Great!

Tuntia ennen kuljetuksen saapumista istuin pöntöllä ja välillä makasin sängyssä. Ystävällinen Cocco puolestaan istui taksissa matkalla apteekkiin. Tämä siksi, että vaikka minulla oli lääkettä mukana, ne oli kutakuinkin kokeiltu ja käytetty, ja uskon usein hädässä paikallisiin rotantappotroppeihin. Ajattelin, että suoli on saatava lamaan, että pääsen ainakin safari-hotellille asti.

Cocco tuli kahden pienen paperipussin kanssa takaisin. Pussien päälle oli kirjoitettu annosteluohjeet ja vaikuttavataineet. No niin, tiedättehän antibiooteille resistentit pöpöt? Näin ne juuri syntyvät. Sansibaarilaisen apteekin tiskillä Cocco oli pyytänyt lääkettä turistiripuliin ja sai mukaansa kaksi eri antibioottikuuria!

Tästä en tullut hullua hurskaammaksi ja AB-kuuri minulla oli kyllä laukussani omastakin takaa. En siis saanut suolelle lamauttavaa iskua, mutta tyhjä se alkoi olla, onneksi. 

Odotimme taksia hotellin aulassa ja meillä oli toinenkin ongelma. Lentolippuja (reittilento) ei ollut tullut. Niiden oli määrä tulla kännykkääni hyvissä ajoin. Myöskään taksia ei näkynyt. Safari-järjestäjä Shika-tours alkoi juuri muuttua Sika-tuuriksi. 

Laitoin Sika-tuurille viestin, että missä tiketit ja taksi? Tiketit tulivat nimellä Mrs Sonja Maria ja Mr Pierre! Taksista Sika-virkailija sanoi, että hän on jo siellä hotellilla! Hotellin aulahenkilökunnan kanssa varmistimme, ettei taksikuskia näkynyt ja minä edelleen, ärsytyksen noustessa, näpytin uutta viestiä, että Cocco ja Pepponen ovat ed. lippuja vailla sekä taksia myös. Tajusin pian, että jos kohta emme lähde, missaamme koko lennon. 

Vastausviesti oli, että okei okei, kaikki järjestyy. Aloin juuri nähdä punaista ”Hakuna matata” -lurituksista. Menin respaan ja pyysin, että he soittaisivat Sika-tuurin numeroon, koska swahili voisi selventää tilannetta. Puhelun päätteeksi meidät ohjettiin hotellin käyttämän taksin kyytiin -Sika-tuurin lähettämän taksin olinpaikka jäi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.

Nyt oli kiire ja sen lisäksi viimeinen viesti oli, että oikeat lentoliput tulevat juuri puhelimeen. Vastasin siihen, että mayday mayday, kun astun taksiin, ei puhelimeni enää toimi. Olen lomaillut wifin varassa. Siihen todettiin, että kentällä on wifi ja asia on kunnossa.

Kentälle päästyämme annoin kuskille Sika-tuurin numeron ja sanoin, että he siellä maksavat. Toivottavasti maksoivat, koska me emme maksaneet. Kuski osoittautui kullanarvoiseksi ja tippinsä hän kyllä sai. Hän juoksutti meidät kentällä perille asti, jonnekin koppiin, officeen, missä ihmeitä tulisi tapahtuman. Kaksi naista istui pöytiensä takana pienessä huoneessa. Ja heille selvitettiin, että tiketit ovat vain wifin päässä ja myöhässä ollaan. Naiset puditelivat päätään: pole pole (paikallinen pahoittelu) ja vilkaisevat kelloa. 

Todellakin pole pole, heillä ei nimittäin ole wifiä. Kuski katsoo minua säälien ja ottaa jälleen ohjat käsiinsä. Hän selittää kädet huitoen swahiliksi jotain naisille ja naiset alkavat soitella eri puhelinnumeroihin. Cocco vahtii kamojamme lasikopin toisella puolella ja minä odotan uskaltamatta inahtaakaan, jotten ainakaan hidastaisi mitään. Luullakseni olen kalpea, koska kehoni on huono paastoamaan ja lämpöä on nestehukaksi asti, joten hetken päästä minut ohjataan sohvalle.

Alan ymmärtää, että meille yritetään saada printatut liput. Kiihkeimmässä vaiheessa hennatatuoidut virkailijan kädet pitävät yhtä puhelinta oikealla korvalla ja toista luuria vasemmalla! Jestas, ei meitä ainakaan pulaan jätetä! Ottaisin valokuvan, mutta en edelleenkään uskalla häiritä ketään. 

Vilkaisen kelloa; lennon lähtöön on vartti, tasan vartti. Mitään paperista lippua ei ilmaannu, mutta puheluita soitellaan edelleen. Seuraavaksi ymmärrän taksikuskin antavan puhelinnumeronsa virkailijalle, joka toistaa sen puhelimeen. Hän katsoo minua nyökäten ja käsken nurkan takana kurkkivaa epätoivoa ottamaan askeleen taakse päin.

Sitten liikahdetaan. Taksikuski on jälleen asialla ja viittoilee seuraamaan perässään. Päädymme kotimaanterminaalin ovelle, jonka edessä virkailija kysyy lentolippujamme. Taksikuski näyttää ne puhelimeltaan ja selittää arvatenkin juonenkäänteitä. Pääsemme turvatarkastukseen muutamaa minuuttia ennen nousua. Työnnämme hätäisesti tavaramme läpivalaisuun ja kuljemme itse porttien läpi, mutta siihen tyssääntyykin lupaava eteneminen. Cocon reppu pitää tutkia ja minussa on selkeästi metallia. Minä osoitan vapaaehtoisesti ja nopeasti kaikki metalliksi keksimäni: vihkisormus, silmälasin sangat ja rintaliivien kaarituet. Kaksi kolmasosaa puretaan ja yritetäön uudelleen. Ei auta, punaista vilkuttaa ja minä esittelen suurieleisesti kaaritukia (paidan päältä) ja viiton jonkun tulevan todentamaan. Tekisi mieleni lisätä, että suoli on ainakin todistettavasti tyhjä enkä suosittelisi sen tutkimista! 

Virkailija on mies, naisia ei ole vapaana, joten hän hymähtää ja viittaa minua eteenpäin. 

Vasemmalla puolellani Cocco viuhtoo repusta tavaraa ulos. Kaksi virkailijaa on ottanut matkatavaramme. Toinen on ajantasalla ja kiikuttaa lentolaukkuani pienen odotusaulan läpi kohti lasioven takana odottavaa konetta. Ikävä kyllä toinen virkailija ei ole kärryillä ja vetää isoa laukkuamme sivutiskille ja kyselee minulta lentolippuja. Seison odotusaulan ovella ja juuri silloin tilanne tuntuu hetkellisesti hallitsemattomalla. Laukku nro yksi koneessa, laukku nro kaksi tiskillä, liput taksikuskin puhelimessa matkalla pois kentältä, Cocco riehuu turvatarkastuksessa! Ensimmäisen kerran menetän malttini, nostan käteni spontaanisti ilmaan ja huudahdan: ”Oh Jesus”, siis suomalaisesti: ”Voi tssiiisus” , niin että odotusaulan rivissä istuneet huntupäiset muslimit kääntyvät hyvässä synkassa katsomaan purkaustani.

Liekö taivaallisilla voimilla roolia tai ei, tilanne laukeaa, laukut päätyvät koneelle ja Cocco saa konjakkinsa Sansibarilta mantereelle 20€:n lahjonnan turvin (jota hän ei (kai) itse tarjonnut, vaan sitä häneltä pyydettiin).

Konjakki oli kyllä vähintä, mitä tarvittiin Sika-tuurin aiheuttamiin tykytyksiin! Vartokaas vaan, kun pääsen toimivan nettiyhteyden piiriin palautteita kirjoittamaan!

Ja se taksikuski, pyyteetön pelastaja, toivottavasti sai edes maksunsa!

Huomaa myös krokon lapsi:)

Yllä olevan naisen keittiö, jonne hän päästi minut kuvaamaan.

Kylän torilta

Ibrahimit iloisesti sekaisin

Pari päivää sitten meillä oli Suomi-treffit pohjoisessa. Kendwassa lomailee työkaverini puolisonsa kanssa ja me ajattelimme yhdistää päivällistreffeihin menomatkalla retkeilyä javähän rantaa ja uintia. 

Laitoin ed. iltana viestin Ibrahimille, joka oli ollut kuskinamme yöllä, kun saavuimme lentokentältä hotellille. Hän oli tosi herttainen nuorimies ja taitavan oloinen kuski. Ja autossa oli hyvä ilmastointi ja hulppeasti jalkatilaa.

Ibrahim vastasi viestiini pian ja sovimme tapaamisen klo 11.

Reppuinemme seisoimme sitten hotellin portilla, eikä Ibrahimia näkynyt. Pienen matkan päässä oli auto, jonka ikkuna avautui. Nuorimies huikkasi meille huomenet. Cocco tervehti vähän hämmentyneenä ja sanoi, ettet taida olla meidän kuski, johon nuorimies vastasi, että kyllä olen; olen Ibrahim. Minä tulin perässä ja katsoin vain, että tutut on kasvot ja tuttu on auto.

Pääsimme alkuun nihkeästi, sillä Cocco varmisteli Ibrahimilta päivän hintaa, josta oli ollut puhetta lentokenttämatkalla. Nyt se ei kelvannutkaan. Olimme hämmentyneitä (lue: tyhmiä) ja pikaisesti nostimme hintaa, ettei arvokasta aikaa kuluisi hukkaan. Hieman myös ärsytti miehen vetelä olemus ja kysyinkin häneltä, oliko hän lainkaan nukkunut yöllä, koska edessä olisi koko päivän reissu ja hänen soisimme olevan hereillä hullussa liikenteessä.

Nuosimme autoon, joka oli sekä tuttu että vieras. Tämä lisäsi hämmennystämme, sekä se, millaista ääntä auto piti. Totesimme, että kuulostaa siltä, etteivät vaihteet vaihdu normaalisti vaan etenemme koko ajan pienellä vaihteella ja kuuluvalla äänellä.

Muutama kilometri päästiin eteenpäin ja hämäläiset aivot raksuttivat kuumina. Yhtäkkiä tajusin! Yhtenä taannoisena iltana tilasimme taksin ja ajelimme naapurikylään syömäön. Sovimme kuskin kanssa, että hän palaa myös hakemaan meitä. Silloin panoin auton perässä olleen tarran mieleeni, jotta tunnistaisin sen syömästä palattuamme! Kun kuski palautti meidän hotellille, hän sinnikkäästi kauppasi palveluksiaan ja puhelinnumeroaan, joten lopulta lykkäsin hänelle kännykkäni ja hän laittoi siihen yhteystietonsa. Ja kuinka ollakaan miehen, jonka palveluksia meillä ei muutamastakaan syystä ollut tarkoitus käyttää, oli myös nimeltään Ibrahin.

Minulla oli siis puhelimessani oikea sekä väärä Ibrahim ja kuinkas muuten, istuimme väärän Ibrahimin kyydissä. Katsoimme toisiamme ja kannustimme olemaan avoimin mielin; ihan hyvin tässä varmasti käy! Tavallaan hyvin kävikin, lopulta, tuntien kuluttua, kun viimein saavuimme Kendwaan ja saimme juotavaa, vessan, ruokaa ja terapeuttista seuraa.

Pääsimme lähtöpisteestä naftisti pari kylää eteenpäin, kun piti päästä tankille. Petro löytyi, mutta pumppu ei toiminut. Samalla pyöriteltiin valuuttoja ja ihmeteltiin. Huokaisin sisään päin ja ajattelin, että onko tämä huijausyritys nro 2; tankki ei toimi, tarvitaan turistilta rahaa, että saadaan sedän siskolta bensaa....tai muuta sellaista. Mutta ei sentään löpöä herunut paikallisillekaan.

Tankki punaisella moottori kummallisella taajuudella äännellen jatkettiin matkaa. Eikä Ibrahimilla tietenkään ollut AC kunnossa ja ainoa vaihtoehto oli ajaa ikkunat auki. Aamun frisööri oli täysin turha: aitoafrikkalainen fööni hulmutti hetkessä hiukseni tahmeaksi sotkuksi. Vaihtoehtona olisi ollut autoon tukehtuminen, joten hiekkakuorrutus, pakokaasut ja takkuinen kuontalo tuntui pienemmältä pahalta.

Päästiin sitten tankille ja onnellisesti myös luonnonpuistoon sunnitelman mukaan. Apinat olivat kivaa katsottavaa, mutta keskiössä oli kuitenkin brittiläinen mies, joka niin sanoakseni leijui eli oli aivan sekaisin (ja veti kamaa lisää nenäänsä tourin aikana). Hän kävi niin kierroksilla, että muistutti apinaa enemmän kuin apinat itse. No, se ei ollut Ibrahimin vika se.

Olimme ehkä puolessa välissä matkaa ja suunnittelimme jo uintia pohjoisen rannalla, missä ei ole hidasteena edes vuorovettä. Auto alkoi yskiä ja nykiä, kunnes ei enää liikahtanut ja tämä tapahtui luonnollisesti ”keskellä ei mitään” - tieosuudella. 

Siellä oltiin ja Ibrahimin ilme valahti. Jokunen mies tuli paikalle ja he konttailivat auton ympärillä, availivat konepelliä ja olivat tietävinään. Me ehdotimme vaihdelaatikkoa aiempien oireiden perusteella. Miehet olivat bensapumpun kannalla. Vahvistaakseen diagnoosin he jakautuivat auton kummallekin puolelle ja aloittivat raivokkaan auton keinutuksen puolelta toiselle. Tämä yllätti meidät palleroiset ja siellä me tyrskittiin, kun meitä vatkattiin niin että posket vaan heiluivat puolelta toiselle.

Rikki on eikä auto ole Ibrahimin. Hän soitti pomolle ja pomo lupasi tulla paikalle toisella autolla. Ensimmäisen tunnin olimme aika coolisti; kiltteinä suomalaisina. Aurinko helotti ja asfaltti hehkui. Hiki virtasi ja alkoi olla melkoinen nälkä. Jonkun matkan päässä näkyi kallellaan seisova kuju, joka osoittautui epämääräiseksi sekatavarakaupaksi. Metalliosien seassa roikkui tertullinen banaania ja ajattelin, että siinä on meidän pelastava lounas. Tervehdin swahiliksi ja kysyin vielä kuulumisia. Vanhaherra eli kauppias istui sisällä pimeässä ja näin päivänpaisteessa vain hänen silmänsä. Viesti oli kutakuinkin niin, että mene sinä alhainen valkoinen nainen sinne, mistä olet tullutkin. Mies laskelmoi katseellaan liian vähäiset vaatteeni (shortsit ja toppi, rannalle tarkoitetut, ei puskaan) liikahtamatta senttiäkään. Minä luultavimmin näytin nololta sekä nöyrältä, lisäksi punastuin, mitä oli toki mahdotonta huomata, koska naamasta paistoi kuumuus jo lähtökohtaisesti.

Tilanteen huomasi sitten yksi auton hytkyttäjistä, joka otti rahan kädestäni, osti banaanit mieheltä ja toi ne minulle.

Myöhäinen banaanipitoinen lounas oli  syöty ja juomaksi jaettu vesipullosta niukat nesteet. Onneksi Ibrahin sanoi, että no nyt pomo on tulossa! Postiivinen Cocco ymmärsi, että hän on siis jo aivan mutkan takana. Minä, pessimistimpi, sanoin varovasti, että pomo taisi juuri lähteä matkaan, siis sieltä kylältä, mistä mekin aamulla lähdimme. Harmitti hemmetisti olla oikeassa.

Toinen tunti oltiin melko hiljakseen. Räpsin pari valokuvaa ja Cocco unelmoi kylmästä oluesta. Välillä istuimme tuskaisen kuumassa ja tunkkaisessa autossa ja sitten taas ihmettelimme pientareella. Ja sitten, ennen auton saapumista Ibrahim selvitti kiemurrellen, että jos pomo jatkaa matkaa kanssamme, meidän tulisi maksaa hänelle päivän reissusta vain $50, aiemmin sovitun $70:n sijaan. Siinä se oli, kunnon turistivedätys, jonka toki hoksasimme heti aluksi, mutta jonka Ibrahim joutui nyt myöntämään. Firman turistihinta reissulle oli $50, mutta hän oli kiristänyt meiltä $70, josta $20 olisi mennyt hiljaa hänen omaan  taskuunsa.

Luulenpa tietäväni, että naamoistamme paistoi kaikki, mitä jätimme sanomatta. Loppupäivän Ibrahim oli hiljainen ja palvelu muuttui merkittävästi. Varsinkin kun pomo saapui paikalle paremmalla autolla ja pahoitteli kovasti ja jännittynyt Ibrahim odotti takuulla, minkälaisen keskustelun pomon kanssa kövisimme.

Me halusimme vain vihdoin perille ja sinnehän lopulta päästiin likaisina, hikisinä ja sopivasti päivällisaikaan. 

Dimu

 Jos Dimu tulisi työhaastatteluun luokseni, olisin valmis palkkaamaan hänet oitis. Hänen kasvoillaan asuu iso hymy ja luottamus elämään. Silmät katsovat suoraan kohti, rehellisesti ja ymmärtäen. Miehen on oltava kiltti. Ja ehkä rentous on seurausta siitä, mitä elämä on tuonut hänen eteensä. Hänessä on vahvaa nuoruutta, elämäniloa ja toimeliaisuutta. Dimu on tullut lapsuudessaan ja nuoruudessaan itse autetuksi, joten hänen  välitön suhtautumisensa kohtaamiinsa ihmisiin saattaa olla hänen elämänsä suurin voitto. 

Dimu vastasi viestiini, kun ensimmäisen kerran otin yhteyttä Move Zanzibariin. Sen jälkeen olemme viestitelleet käytännön asioista muutaman kerran ja nyt tapaamme hänet siellä, mihin hän on antanut kaiken itsestään. Move Zanzibar, voittoa tavoittelematon hyväntekeväisyysjärjestö, toimii Jambianin kylässä täällä Zanzibarilla. Minulla olisi tunneiksi kysymyksiä Dimulle, mutta valitettavasti siihen ei ole aikaa. Päivän shown ja tuomiemme lahjoitusten jakamisen  jälkeen on jo pimää, ja yhteinen juttuhetkemme on lyhyt matka takaisin omaan kyläämme hotellille.

Dimu asui 15 vuotta kadulla Dar Es Salaamissa ja luonnollisesti elämää siellä, afrikkalaisen miljoonakaupungin varjoissa, on mahdotonta edes kuvitella. Sitten hän päätyi hyväntykeväisyys-järjestön pelastamaksi; osallistui heidän järjestämäänsä vapaa-ajan toimintaan, joka piti sisällään mm. akrobatiaa ja opiskelua. 

Nyt aikuistuttuaan, hän on halunnut toimia samoin eli auttaa kaltaisiaan katulapsia sekä yleisesti kylien vähäosaisia lapsia ja nuoria.

”Järjestö”  kuulostaa jotenkin suurelta, kun pääsemme tutustumaan heidän tiloihinsa, mutta kuten Dimu kertoo, toiminta on vasta alkanut, rahaa ei juuri ole ja kaikki edistyy hyvin pienin askelin. 

Move Zanzibarin toimitila oli alunalkaen oikeastaan talon rauniot, jonka edessä on piha-alue. Nyt talossa on katto, väliseinät ja isoimmassa huoneessa valettu betonilattia. Muut lattiat ovat vielä hiekalla. Vettä ei rakennukseen vielä tule, eikä huonekaluja ole yhtä ainoaa. Mutta sitä vastoin väkeä on ja ääntä! Siellä, ovettomissa huoneissa lentää hiekka, kun ryhmät treenaavat esityksiään!

Tämä vaatimattomuus on koskettavaa, ja kun siirrymme rakennuksen seinustalle seuraamaan päivän showta, olen jo liikutuksen vallassa. 

Move Zanzibar järjestää lapsille ja nuorille vapaa-ajan toimintaa, pääosin liikuntapainotteista ja erityisesti he keskittyvät akrobatiaan. Ryhmiä on useita; eri ikäisille ja tasoisille. Opettajia on kahdeksan, kaikki entisiä katupoikia, jotka ohjaavat ryhmiä ja järjestävät esityksiä täysin vapaaehtoisina, ilman korvausta.

Kun show alkaa, olen niin liikuttunut, että itku ja nauru tulee ensiksi yhtäaikaa. Jos puitteet ovatkin vaatimattomat, sen mitä he tekevät, he tekevät täydestä sydämestään ja tosissaan❤️Tämä ei ole koulun kevätjuhla, jota varten on harjoiteltu koko lukukausi, tämä on enemmänkin elämän sisältö, jotta elämässä olisi jotain mielekästä, iloa tuottavaa, arjen selviytymistä tukevaa...

Dimu ja Move Zanzibar tietävät, että liikunnan, yhdessä tekemisen kautta lasten itsetunto vahvistuu ja lapset oppivat uskomaan mahdollisuuksiinsa; siihen että asioiden oppiminen on mahdollista kenelle tahansa, ja että tulevaisuuteensa voi itse vaikuttaa. Toiminta pitää lapsia myös pois pahanteosta, ehkä askelta kauempana vääränlaisista houkutuksista, jotka helposti tuhoavat lasten elämän. 

Dimu on itse esimerkki, sellainen positiivinen huutomerkki, lehmänhermoinen isoveli, joka rakastaa sitä mitä tekee. He tietävät hänet, kaikki nekin jotka eivät tunne. Ja tämän hän myös itse vahvistaa.

Dimun hahmo on paljon kokoansa suurempi ja ylettyy raunioista nousseen toimitilan ulkopuolelle, kyliin ja kujille. Hänestä puhutaan sekä ihaillen, että epäillen. Auttaminen ei ole kaikilta osin helppoa eikä toiminnan tavoitteita aina ymmärretä, kun elämän keskeisin asia on perheen pitäminen hengissä. Sen ymmärrämme viimeistään, kun seuraamme päivän esitystä. Paikallisia on paikalla, äitejä odottamassa tuliaisiamme ja muurin takana hiljainen rivi uteliaita, osa selvästi pälyileviä. Valtavan upeat esitykset eivät kuitenkaan aiheuta hurraa-huutoja, eivätkä lapset saa valtavia aplodeja.  Köyhille perheille lapset ovat työvoimaa. Pienet kädet ja jalat tekevät raskaita koti- ja maanviljelystöitä, hankivat perheelle elantoa ja siihen elämään vapaa-ajantoimita saati harrastukset eivät kuulu. Dimu kertoo, että jotkut lapset osallistuvat toimintaan salaa.

Kun upea show on päättynyt, on kentälle ilmaantunut tippiämpäri. Meidän lisäksemme paikalla on ehkä seitsemän muuta turistia, joista lisäksemmme kolme käy tiputtamassa jotain sankoon. Move Zanzibarilla ei ole minkäänlaista jatkuvaa rahoitusta. He keräävät shillingin sieltä ja toisen täältä esityksillään. Kerran viikossa lauantaisin show on täällä omalla pihalla, mutta sen lisäksi he esiintyvät pienemmällä porukalla, lähinnä opettajista koostuvalla akropatia-ryhmällä, minne ikinä kutsun saavatkaan tai saavat itsensä työnnettyä. Heidän esityksellään ei ole hintaa ja markkinointi on olematonta. Kaikki näin kerätty raha menee toiminnan tukemiseen, joka tulee kolikkona tai setelinä ihmisten kädestä. 

Mielessäni olen valmis nirhaamaan kaksi turistia, jotka ohittavat tippiastian ja nousevat hätäisesti taksiin. 

Ilta laskeutuu hiekkakentälle, opettajat puhuvat lapsille hauskoja, koska naurua riittää. Ihaillen katsomme esiintyjiä, jotka selvisivät upeasti reippaasti yli 30 asteen porotuksessa -me olimme sulaa kivetykselle, missä istuimme, jo ensimmäisen vartin aikana.

Seuraavaksi ohjelmassa on tuomiemme lahjoitusten jako. Olen niin onnellinen tuliaisistamme, niin kiitollinen osallistujille❣️Samalla ajattelen, miten paljon enemmän pitäisi ja voisi tehdä. Ottajia olisi paljon enemmän kuin annettavaa. Tilanne alkaa riistäytyä käsistä ja lopulta Dimu päättää, että siirrymme sisätiloihin ja ihmisiä otetaan sisään pieninä ryhminä. Kengät ovat arvokkaita, niiden lisäksi ei voi saada mitään. Vaatteita annamme kaksi kappaletta/perhe. 

Pilkkopimeässä tyhjässä huoneessa osoittelen vaatteita taskulampulla. Äidit katsovat ja valitsevat. Heidän kasvonsa vilahtelevat valokeilassa ja välillä kohtaan heidän katseensa. Muutamat nappaavat vain nopeasti jotain, ihan kuin pelkäisivät menettävänsä muuten tilaisuuden. He nyökkäävät, joku kiittää hiljaa, jopa niiaa. Joku koskettaa pimeydessä vapaana olevaa kättäni.  Minä kiitän pimeyttä, en saa oltua itkemättä, ja ajattelen, kunpa te näkisitte, voisinpa tuoda kiitollisuuden viestin Suomeen edes sanojeni kautta.

Kiitollisuudesta puheenollen... Kaksi päivää myöhemmin vietämme hääjuhlaamme hotellilla. Juuri ennen pimeää Dimu saapuu paikalle esittämään parikymmenminuuttisen akrobatia-shown ryhmänsä kanssa! Ja miksi? Vain siksi, että he olivat niin kiitollisia lahjoituksista ja kiinnostuksestamme heidän toimintaansa kohtaan. He olivat saapuneet hotellin portille puoli tuntia aiemmin, mutta eivät päässeet vartijan ohi sisään. Mikään vakuuttelu ei ollut riittäny, että he olivat kunniallisella asialla. Lopulta Dimu oli näyttänyt viestiketjuamme todistukseksi siitä, että tunnemme toisemme jne. Järkyttävää, mutta näin täällä musta-valkoinen maailma usein toimii.

Hotellin edustalla hiekkarannalla me, muutamat turistit sekä hotellin henkilökunta saamme nauttia hienosta esityksestä, jonka viimeisen osan musiikki on rakkauslaulu, Dimun meille valitsema.

Hääpäivän iltana