Ituhipit ja kierrätysgurut

Esikoinen oppi varhain lukemaan ja pian oli ilmeistä, että hänellä oli toisenlainen tiedonjano kuin esim. äidillään. Nopeasti tuli vaihe, jolloin lapsen silmät löysivät enemmän luettavaa kuin ymmärrys pystyi vielä käsittämään. Uutistulvaa ja sanomalehtiä piti annostella ja ajoittain pitää hänen ulottumattomissaan. 

Tästä lähtökohdasta en yllättynyt, että hän 12-vuotiaana ilmoitti lopettaneensa lihan syönnin, koska ”olen lukenut näistä asioista paljon”. Selvisi, että hänen kouluruokailunsa oli tässä kohtaa ollut aivan onnetonta, koska lihaa hän ei pystynyt syömään ja raasteella/kurkku-tomaatti -salaatilla ei pitkälle pötki.

Kouluterveydenhoitaja oli fiksu ja sanoi heti, että tyttö on päätöksensä tehnyt ja perustellut -vääntäminen asiasta hänen kanssaan olisi tyhmää ja turhaa. Tytär sai siis kasvisruokailua varten todistuksen ja eteensä erilaisia papumössöjä kouluaikansa loppuun asti. Mutta ei hän juuri ruoasta valittanut. Hän oli helpottunut.

Kuopus teki saman valinnan luontevasti joskus yläasteen alussa eikä se sinänsä aiheuttanut enää suurtakaan hämmennystä perheessä.

Itse olin (ja olen) kuitenkin suurempien haasteiden edessä. Tunsin (tunnen) itseni avuttomaksi ja saamattomaksi. Lihasta luopuminen kokonaan tuntui isolta haasteelta. Olin huolissani molempien lasten kohdalla ravinnon monipuolisuudesta, varsinkin kasvuvuosina. Tunsin, etten yksinkertaisesti osaa pitää heistä riittävästi huolta. 

Ruoanlaitto ei ole valitettavasti intohimoni, lähinnä velvollisuuteni, enkä saanut sellaista otetta muutoksesta kuin olisin halunnut. Saman ongelman kanssa painin osittain edelleen, mutta onneksi muutamassa  vuodessa kauppojen tarjonta ja netti (ryhmät, blogit, reseptit) ovat helpottaneet tilannetta huomattavasti. Tosin kasvisruokailusta tytöt ovat siirtyneet sittemmin pääosin vegaaneiksi ja se oli ehkä vielä isompi harppaus ruoanlaittoa ajatellen. Mutta nykyään osuuteni heidän ruokailussaan on olemattoman pieni ja harvinaisia yhteistapaamisiamme voi yhden aterian osalta hyvin juhlistaa ulkoruokinnalla:)

Ympäristöä kunnioittavat elämäntavat vahvistuivat tyttöjen elämässä vähitellen ruokavaliomuutosten jälkeen. Kirpputoreilla kiertelimme jo, kun he olivat pieniä, mutta tietoisempi valintojen tekeminen vahvistui itsenäistymisen myötä.

Kutsun itsekin rakkaita lapsiani joskus ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi. Saatan nauraa, koska olen hämmentynyt tai joskus esim. mummilta perityt vaatteet meinaavat hymyilyttää, vaikka tällainen perintö on ihan todella siistiä ja arvostettavaa! Kyllä minä oikeasti ihailen lapsiani ja ituhippejäni nimittelen alleviivaten heidän hyviä valintojaan. Olen onneton tunari, nolo näpertelijä heidän rinnallaan. Mutta meidän kaikkien voitoksi on sanottava, että heidän valintansa ja minun rajallisuuteni ei ole aiheuttanut meillä suuria vääntöjä tai riitaa. Äitinsä riittämättömyyden he ovat jotenkin ymmärtäneet ja minä heidän ratkaisunsa. Ja on me toisiltamme opitukin. Tässä kohtaa minä heiltä enemmän.

Nuoret rakentavat sitä maailmaa, jossa heidän vanhempiensa eli meidän tuhkat on  jo ruusupenkissä. Välillä se unohtuu. He ajattelevat usein  kauemmas kuin me ja surevat etukäteen vääjäämättömältä tuntuvia menetyksiä. He korjaavat meidän mokiamme ja se se vasta kurjaa onkin. He yrittävät tehdä asioita  niin kuin tämän hetken tietämys ohjaa ja heidän hitaasti tapojaan muuttavien vanhempiensa ei pitäisi olla ainakaan tien tukkeina.

Kuopus opiskelee mummulasta käsin eli asuu suurimman osan ajasta isovanhempiensa luona.

Äitini yläkaapista löytyy lastenlasten pilttipurkkeja 90-luvulta ja vuosikausia jollei kymmeniä kierrätetyt mehupullot ja pakasterasiat. Heillä poltetaan kaikki siihen kelpaava jäte. Marjat on kerätty pihan puskista ja metsästä,  kalat  nostettu mökkijärvestä. 

Monien sodan jälkeen syntyneiden elintavoissa on ollut menneisyyden sanelemaa ekologisuutta. Vanhempani eivät  koskaan lähde shoppailemaan. He menevät ostamaan, kun jotain välttämättä tarvitsevat. Vaatteista paikataan reikiä, villasukat parsitaan, vanhasta lakanasta tulee mökkiverhot ja mekosta aarre koulunäytelmiin ja naamiaisiin. Autokin on valittu sen mukaan, että kotikorjaamolla se entrataan uuteen iskuun kerta toisensa jälkeen. Vähäpäästöisin se ei ole, mutta uutta ei osteta statuksen eikä tavan vuoksi.

Vegaanityttärin ja kierrätysgurujen välissä minä edustan sukupolvea, 60-luvulla syntynyttä, joka on elänyt kulutushulluuden kiihtymisen vuodet, tuhonnut ymmärtämättömyyttäni planeettaa ylin kyllin ja herännyt hitaasti todellisuuteen. Olen myös päätynyt ottamaan oppia vanhemmistani ja nuoremmistani. Jokaisella sukupolvella on haasteensa ja kohtansa, missä parantaa, mutta me keski-ikäiset saamme olla tarkkana, että myös meistä olisi  malleiksi.

Ikäryhmäni on hyvin edustettuna maan päätöksentekijöissä. Nuoria sinne tarvitaan kipeästi. Sellaisia nuoria, joilla on riittävästi tietoa ja tahtoa. (Lopettakaa koulutuksesta leikkaukset heti, siis nyt!)

Puoluepolitiikka ei meinaa jaksaa minua millään kiinnostaa ja juuri ympäristöasiat tulisi olla aihe, joka on kaikkien yhteinen ja myös poliittisilla päätöksillä oikein johdettu. Kuluttajana ajattelen, että pelkkä rangaistus ei riitä, myös porkkanoita tarvitaan, on sitten kyse mistä tahansa kuluttamisesta, liikkumisesta, matkustamisesta, ravinnosta tai asumisesta.

Juuri viikonloppuna kävimme keskustelua, jossa kuopus puhui viisaita. Koko jutun ydin ei ole se, erehtyykö vegaani kerran kuukaudessa syömään kanaa tai kananmunan tai että keskustelu käydään ainoastaan ruokapöydässä lihansyönnin (siis sen lihaa syömättömän) ympärillä. Ympäristöasia on niin valtava, että sen pitäisi ulottua kaikkeen ja kaikkialle. Vaikka tytärten papumössöt ovat vaihtuneet paremmin koostettuihin vege-aterioihin opiskelijaruokailuissa, on paljon vielä tehtävää. 

Omassa elämässänikin muutoksia on tapahtunut, mutta ei riittävästi.  Kodista seuraava eli työpaikka, sairaala, on oiva esimerkki paikasta, missä ympäristöasiat ovat vielä aivan kesken. Lääkejäte, hoivatarvikkeet, kierrättäminen...  Kukahan tämän haasteen ottaisi vastaan?

Hyvää matkaa Lilli❤️

Perjantaina 3.8.18 klo 18

Ankkurin rannassa aurinko kuumottaa kuin ei koskaan aikoisi laskea. Tuuli on lämmin, ei pauhaa, mutta liikuttaa ilmaa. Ajattelen Lilliä, lämmintä, sydämellistä, hersyvää ihmistä, joka tekee täältä lähtöään. Hänen sydämensä jaksaa yhä lyödä, vaikka Lilli olisi jo valmis päästämään irti. Pienessä Lillissä täytyy olla suuri sydän, ehkä kahden tavallisen kokoinen. Sydän, joka on tuntenut paljon ja voimalla, hehkunut kirkkaan punaisena, punaisena kuin Lillin punatut huulet. Sitkeä sydän on rakastanut varauksetta ja anteeksiantaen ja jaksanut hyvin sairastamisestakin huolimatta.

Näen Lillin ajamassa autoa. Hän kutsuu kaikki kyytiin; liftareista kuninkaallisiin. Luotettava kuski ajaa mielellään. Tällä avomallilla ajetaan kurveja kaihtamatta, hymy huulilla myötätuuleen, hetkestä nauttien! Auton kylkiä koristavat liekit, kuten Lillin rollaattoria, joka on nyt ikiparkissa. Ehkä Lilli lähtee autolla täältä ikuisuuteen.

Tapasin Lillin ensi kerran Cocon mökillä. Meillä oli rapuja, mutta ei tilliä, eikä keitinliemen ohjettakaan muistettu. Cocco soitti äidilleen ja hetken kuluttua Lilli kurvasi TT-Audillaan mökin pihaan tillinippu tuomisinaan. Kun Cocco näki kauhistuneen ilmeeni mainitessaan, että äitinsä poikkeaisi juuri käymään, hän lohdutti sanoen painokkaasti, ettei sellaista ihmistä olekaan, joka ei pitäisi hänen äidistään! Melkein uskoin häntä.

Kun Lilli nousi mustasta Audistaan lierihattu päässä kallellaan ja huulissa tiukasti rajattu puna, olin kuitenkin hieman varautunut. Leveät mustat pokat, musta slimmattu tukka ja punaiset, hoidetut kynnet korostivat hänen näyttävää olemustaan. Mutta sulin Lillin edessä kymmenessä minuutissa. Hänen katseessaan ei ollut mitään arvioivaa tai epäaitoa. Hän hymyili leveästi ja nauroi rehevästi. Lilli jutteli kuin maailmassa olisi vain hauskoja ja helppoja asioita. Hänen hyväntahtoisuutensa ja huumorinsa täytti huoneen, ja minä hengitin jo kevyesti. Lillissä asui pikkutyttö kesämekossaan, joka hyppäisi keskelle kuralätäkköä ja tanssisi vesisateessa, siltä se tuntui. Mustan hatun takaa tuikkivat aidon luonnonlapsen eloisat silmät.

Kuitenkin kaikkein suurimman jäljen jätti se, miten äiti ja poika kohtasivat toisensa, silloin ja aina. Siitä lähtien tiesin, että heidän välillään oli sellaista vahvaa samankaltaisuutta, joka voi aiheuttaa ihmisten välille skismaa ja/tai sitten poikkeuksellisen vahvan siteen; sanatonta ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta. Lilli ja Cocco kuuluivat jälkimmäisiin. He olivat niin yhtä verta ja lihaa, ääretöntä huolenpitoa ja rakkautta, että sitä on vaikea kuvata. Cocco puhui äidistään ja äidilleen aina niin kauniisti. Eikä sellaista tuskan hetkeä tullut vastaan edes Lillin sairastaessa, etteivätkö he jollekin olisi yhdessä nauraneet. Lilli ja Cocco rakastivat hulluuksia, hersyvää huumoria, karmeuksille nauramista. Cocco piikitteli äitiään ja Lilli nauroi nauttien tllanteesta. Optimismi, usko hyvään oli heille yhteinen selviytymiskeino ja samalla suojakilpi. Kaksi suunnattoman kilttiä ihmistä. Kummallekin toisen hyvinvointi oli osa omaa onnea. Yöllä elämännautiskelijat törmäsivät jääkaapilla, josta napattiin pala lenkkiä tai Lauantaita. Ja sitten he savuttelivat päät lähes yhdessä tai tuolit rinnakkain muistellen menneitä, parhaita paloja kuin herkullisimpia kattauksia.

Muutamaa tuntia myöhemmin tapasin mökillä Cocon isän. En osannut enää jännittää. Cocon ja Lillin jälkeen olin vakuuttunut, että heidään ympärillään on hyviä ihmisiä; että tässä perheessä ajatellaan uusista tuttavuuksista lähtökohtaisesti hyvää. Cocon isän muistin lapsuudesta ja hän tuntui tutulta jo kun ensitapaaminen päättyi. Muutaman kuukauden jälkeen päädyin Cocon veljen hengen salpaavan tiukkaan halaukseen. Sellaista varauksetonta välittämistä ja avointa kohtaamista koko perheeltä en unohda. 

Minä itken, koska ajattelen miten Lilli rakasti miestään, poikiaan ja lapsenlapsiaan ja mitä he menettävät Lillin lähdettyä. Itken ikävää ja tyhjää paikkaa, jonka Lilli jättää. Itken kiitollisuutta itseni ja lasteni puolesta. Rakkaidensa mukana Lilli kulkee aina, eikä häntä unohda kukaan, joka on hänen kanssaan saanut matkaa taittaa. 

Kiitos Lilli rakas, lähde rauhassa, kaikki on hyvin. Löydä paikka sieltä, missä missä ryhtisi on taas ylväs, tanssit hengästymättä, laulat kirkkaimmalla äänelläsi, nukut kivuitta ja rakastat niin kuin rakastit elämää. Me hymyilemme kyynelten läpi, kuten toivoit, ja nauramme muistoille, joista kiitämme sinua.

Levolla laske Luojani.

Lilli 9.2.1946-10.8.2018

Näistä muistetaan juhannus 2018

Nuorin ja vanhin nostivat lipun salkoon. Laulettiin Lippulaulu, eikä se jäänyt ainoaksi lauluksi tänäkään juhannuksena. Myöhemmin nuottivalona toimi kännykkä ja nuottikirjana iPad. Maailma muuttuu, totesi myös käymään poikennut isäntäväen vanha tuttu. Mutta musiikki, soitettuna, laulettuna ja kuultuna kruunaa juhlan kuin juhlan! 

Jalkapalloa; siitä muistetaan tämä juhannus. Toiset katsoivat toisella silmällä, jotkut silmät naulittuina. Hetkittäin tunnelma oli kuin espanjalaisessa Serranon perheessä. Sitten oli hetkiä, jotka olivat ihan perisuomalaisia:)

Uimaan tarkeni saunasta. Tai pulahduksia ne oli. Silti saunaan-uimaan-saunaan on parasta ikinä! Meillä oli simmarisauna, että voidaan ahtautua lauteille yhdessä, eikä kenellekään tule nolo olo. Laituri notkui ja rannassa kaikuivat kiljahdukset ja rääkäisyt, kun kukin dippaantui viileään veteen vuorollaan. Tämä oli ohjelmanumero Alman mielen:) Se osallistuu kirmaamalla laiturilla ja kyyristymällä haukkumaan portaiden päähän.

Vene vei retkelle. Kansallispuistossa ihailtiin suomalaista luontoa ja pisteltiin menemään polkua kuin köyhän talon porsaat niin, että kännykkä piti kaivaa esille, jotta osattiin takaisin. (Tämä nostatti muistot ed. seikkailustani.) Meillä oli eväitä ja juotavaa mukana kyllä; veneessä. Muilla oli paitsi Cocolla, joka ei jätä mitään sattuman varaan, vaan kaivoi lonkeron repustaan! Ja vielä oluet, hah. Lapsiraukat. 

Made in Finland <3

Alma sai juosta vapaana, koska nopsajalkaiset nuoret toimivat vuorollaan tiedustelijoina. Muutaman kerran metsästä kuului: ”TOINEN KOIRA” ja Alma pääsi sylikyydissä ohittamaan muut polulla liikkujat. 

Hyttysmyrkkyä? Ei tarvi, mulla on lonkero!

Yksi meistä on niin vastuullinen (+ neljän lapsen äiti), että vaikka nestettä ei ollutkaan, hän kantoi mukanaan punkkipihdit, joita muuten tarvittiin, ja kyypakkauksen, jota onneksi ei tarvittu.

Skip-bo hyydytti yhden ja laittoi rehellisetkin huijaamaan. Peliä voi suositella, se on kiva ja kynttilänvalo riittää! Cocon kanssa innostuttiin jo Italiassa ja nyt viihtyivät korttien kanssa muutkin.

Sitten oli Karhu-Iita, joka emännöi taloa aikaan ”kauan sitten”. Nyt hän ei emännöinyt, mutta saattaa huitaista leipälapiolla, vaikka periaatteessa on kiltti. Karhu-Iitan kuvan alla olevassa vuoteessa ei ollut tunkua. Iästä viis, tähän kamariin tarvittiin nukkumaan ainakin yksi äiti. 

Muuten mentiin aika totutun mallin mukaisesti: illan uupunein sai kuukahtaa sohvalle.

Niemisille terkkuja! (En tunne heitä.) He perustivat Tampereen Lihajaloste Oy:n ja tekevät makkaraa, joka nostattaa tunteita. Cocco pääsi vauhtiin jo ennen juhannusta, kun löysi kyseistä lenkkiä Lahdesta -halleluja! Tapaus kirvoitti päivityksen Facebookiin ja kommenttisarjan. Makkaradiggarin intoilu saavutti huippunsa juhannuksena ja hänet yritettiin asettaa hehkutuskieltoon -lause joka alkaa ”Tampereen Lihajaloste...”, kiellettiin. Täysin turhaan... :D Siispä Niemisten makkara oli grillin kunkku; naudan sisäfile ja vegepiffit saivat hädintuskin jotkut reunapaikat grillissä. Ja ne syötiinkin ennen kuin ehdin kuvata, joten saatte salaatin :) 
Muutenkin ruoka on vakava asia. Aamupalat arvioitiin pisteillä, huh:D

Kuvista: juhannuksen ehdottomasti ihanimman kuvan otti esikko. Katsokaa!
(Ronjan ovat myös kuvat 7-10, 14, 17, 20-21)

Hyväksi lopuksi:
Tämä keskustelu sopii sekä seurueen nuorimman että vanhimman suuhun. Liekö merkitystä kumman suusta se kuului:D 

- Aika viileä ilma! 

- Onks sulla kylmä? - 

- Ei todellakaan! 

- Mut sä oot ihan kananlihalla! 

- En oo, se on vain rusketusta!! 

Kiitos ystävät ja perhe;  parasta kaikesta oli kuitenkin yhdessäolo! 

Koti kiertoon

Jos muistelun määrällä mitattaisiin ihmisen ikää, olisin jo ysikymppinen mummuska. Ja siis todennäköisesti sellainen, joka toistelisi parhaita muistoja kerta toisensa jälkeen ja kurittaisi läheisiä istuttamalla heidät kiikun eteen muisteloja kuulemaan.
Tosin mulla on riesanani myös nolojen tilanteiden ja kurjien asioiden pitkäkestoinen ja tarkka muisti. Toivon kyllä, etten niitä ihan ripiittinä laskettelisi menemään.

Viime viikolla vanhassa kodissamme silmiini nousi vahva tunnemuisto, kuvanselvä näky vajaan kymmenen vuoden takaa. Silloin työpaikka oli sama, mutta asuimme typsyköideni kanssa vielä kolmisin rivarissa 1,5 km:n päässä työpaikaltani. Kesällä, kun tytöillä ei ollut kiirus nukkumaan, he lähtivät välillä minua vastaan samalla, kun iltalenkittivät Almaa.

 

Kotimatka töistä kulki pääosin kävelytietä. Töihin oli ylämäkeä, kotiin alamäkeä. Pätkiä menin metsäisessä maisemassa ja ennen kotia avautui maisema lammelle, joka oli vehreä ja kaunis, vaikka se oli siihen asutuksen kupeeseen tarkoituksella tehty.

Tiesin suunnilleen tyttöjen vauhdin ja arvailin, missä kohtaa he tulisivat näköpiiriin. Kesäillassa oli kaikki ne ihanat äänet ja tuoksut ja lammella usein sumua. Kun tytöt näkivät minusta pilkahduksen, he päästivät Alman vapaaksi ja se viiletti villinä ja onnellisena korvat dumpona lepattaen luokseni. Liekö äiti minussa kaunistellut muistoja, mutta tytötkin kapsahtivat kaulaan iloisina ja juttua pulputtaen. Miten heillä olikin aina asiaa! (On heillä onneksi edelleen!)

Vaikka työpäivä olisi ollut millainen, sulin hetkeksi kireyksistäni ja tunsin vahvasti paikkani maailmassa. Kylkeen kyhnyttävät ponnaripäät ja jaloissa kieppuva takkuturkki eivät tienneet millainen valovoima heillä olikaan hämäränhyssyssä illassa.


Nykyään tulen usein hiljaiseen kotiin. Cocco on töissä tai nukkumassa. Jos Alma on kotona, se saattaa mönkiä unenpöpperössä sohvalta tervehtimään, mutta joskus se vain kurottautuu odottamaan rapsutuksia.
On se toisenlaista, vaikka kuinka onkin asiaankuuluvaa ja myös toivottavaa, että ne lentävät emon suojista maailmalle. 

Sitten on jo Coccocin letkan jatkona :)

Meidän vanhassa kodissa on ollut uudet asukkaat reilut kaksi vuotta. Nyt vuokralaiset vaihtuvat ja kävin näyttämässä asuntoa muutamille valituille. Kun näyttö oli ohi, tuli seuraavalla ovenavauksella tunnemylläkkä. Vielä kävin naapurissakin huokailemassa yhden kasvua ja toisen vauvavatsaa. 

Kun uudet pienet ihmiset äitinsä kanssa muuttavat vanhaan kotiimme, toivon, että siitä muodostuu heille kaikille lämmin kotipesä, johon on turvallista palata, vaikka ulkopuolella olisikin vähän tuulista.

Vähän jo isommat koululaiset

Aina äiti

Olen alaston, ilman rihman kiertämää, läpinäkyvä, luettavissa kuin iltapäivälehti. Kulmakarvojen asennosta, silmien katseesta, vartalon liikkeestä tulkittavissa. Ajatuksen kulkuni on ennustettava ja kommentti arvattava. Sellaista on olla äiti. He tietävät ja tuntevat minut, minun tyttöni.

He ovat nähneet minut parhaimmillani ja karuimmillani: surussa, tummissa syövereissä, nauramassa koko naamalla, suuttuneena överikilareissa, pettymyksen vaimentamana ja rajattomasti rakastavana, anteeksiantavana, mokanneena, kironneena, ymmärtävänä ja arkisen tasaisena, umpiväsyneenä, kyynelistä kasteltuna onnesta ja ilosta.

Me kolme olemme kulkeneet yhdessä yli 18 vuotta ja se on vähän sekä paljon. Meitä kolmikkona tiivistivät vuodet, jolloin arjessa olimme vain me kolme.

Olen yrittänyt välittää heille ajatuksia, sellaisia, jotka auttaisivat heitä olemaan hyviä ja sallivia itselleen ja toisille. Olen auttanut heitä löytämään työkaluja, joilla pärjäisi muuttuvassa ja vaatimuksia sylkevässä maailmassa. Olen tarjonnut silmälasit ajatuksenani osoittaa, kuinka paljon valoa ja mahdollisuuksia maailmassa onkaan. Mutta he valitsevat ja suodattavat. Saavat kasvattaa oman puunsa.

Tosiasia on, että äitiys on muokannut, opettanut ja kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu elämässäni. Lapset monistivat ilon, surun, huolen ja rakkauden. Se on riisunut itsekyyttä, karsinut turhamaisuutta, järjestänyt tarpeita ja suonut täyslaidallisen vaihtuvia sisältöjä elämään. Riittämättömyys ja voimattomuus on usein vienyt polvilleen, mutta lasten pyyteetön rakkaus, ymmärrys ja hyväksyminen on nostanut minut pian tukevasti jaloilleni.

He antavat minun hengittää, tehdä omia juttujani, tavoitella tähtiäni. Ja minä teen samoin heille. Samalla he tietävät, että he ovat ihollani, syvimmällä sielussani ja kulkevat mukanani kuin kohdussa kasvaessaan. Minä olen heille aina äiti ja he minulle lapsiani.

Kun ostan kaupasta muovikassin, ajattelen heidän kommenttejaan. Kun luen mielenkiintoisen artikkelin, painan sen mieleeni jakaakseni asian heidän kanssaan. Kun herään painajasesta, mietin ensiksi, onko heillä kaikki hyvin. Kun arvon valintojen välillä, haluan heidän mielipiteensä. Kun haaveilen, tarvitsen heidän kysymyksensä. Kun saan idean, intoilen sen heille ihmeteltäväksi.

Äitiys muuttaa muotoaan vaipan vaihtajasta ajatusten vaihtoon. Jokaisessa ajassa on takkunsa ja taikansa. Tämä matka on uskomaton; kaiken riisuva ja samalla suuren täyttymyksen tuoja, ilon ja onnen lähde, jatkuvan kasvamisen mahdollisuus.

Minun äitini, hän ansaitsee oman tarinansa. Väistämättä siinä on jotain samaa, koska äitiyden perimä on vahva.

Jos en olisi äiti, kasvaisin jostain muusta, syvyydet ja huiput löytyisivät muualta. Kaikki ei ole valittavissa, ei äitiyskään. Siksi, sitäkin suurempi kiitos.

Sairastupa v. 2003