Aina äiti

Olen alaston, ilman rihman kiertämää, läpinäkyvä, luettavissa kuin iltapäivälehti. Kulmakarvojen asennosta, silmien katseesta, vartalon liikkeestä tulkittavissa. Ajatuksen kulkuni on ennustettava ja kommentti arvattava. Sellaista on olla äiti. He tietävät ja tuntevat minut, minun tyttöni.

He ovat nähneet minut parhaimmillani ja karuimmillani: surussa, tummissa syövereissä, nauramassa koko naamalla, suuttuneena överikilareissa, pettymyksen vaimentamana ja rajattomasti rakastavana, anteeksiantavana, mokanneena, kironneena, ymmärtävänä ja arkisen tasaisena, umpiväsyneenä, kyynelistä kasteltuna onnesta ja ilosta.

Me kolme olemme kulkeneet yhdessä yli 18 vuotta ja se on vähän sekä paljon. Meitä kolmikkona tiivistivät vuodet, jolloin arjessa olimme vain me kolme.

Olen yrittänyt välittää heille ajatuksia, sellaisia, jotka auttaisivat heitä olemaan hyviä ja sallivia itselleen ja toisille. Olen auttanut heitä löytämään työkaluja, joilla pärjäisi muuttuvassa ja vaatimuksia sylkevässä maailmassa. Olen tarjonnut silmälasit ajatuksenani osoittaa, kuinka paljon valoa ja mahdollisuuksia maailmassa onkaan. Mutta he valitsevat ja suodattavat. Saavat kasvattaa oman puunsa.

Tosiasia on, että äitiys on muokannut, opettanut ja kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu elämässäni. Lapset monistivat ilon, surun, huolen ja rakkauden. Se on riisunut itsekyyttä, karsinut turhamaisuutta, järjestänyt tarpeita ja suonut täyslaidallisen vaihtuvia sisältöjä elämään. Riittämättömyys ja voimattomuus on usein vienyt polvilleen, mutta lasten pyyteetön rakkaus, ymmärrys ja hyväksyminen on nostanut minut pian tukevasti jaloilleni.

He antavat minun hengittää, tehdä omia juttujani, tavoitella tähtiäni. Ja minä teen samoin heille. Samalla he tietävät, että he ovat ihollani, syvimmällä sielussani ja kulkevat mukanani kuin kohdussa kasvaessaan. Minä olen heille aina äiti ja he minulle lapsiani.

Kun ostan kaupasta muovikassin, ajattelen heidän kommenttejaan. Kun luen mielenkiintoisen artikkelin, painan sen mieleeni jakaakseni asian heidän kanssaan. Kun herään painajasesta, mietin ensiksi, onko heillä kaikki hyvin. Kun arvon valintojen välillä, haluan heidän mielipiteensä. Kun haaveilen, tarvitsen heidän kysymyksensä. Kun saan idean, intoilen sen heille ihmeteltäväksi.

Äitiys muuttaa muotoaan vaipan vaihtajasta ajatusten vaihtoon. Jokaisessa ajassa on takkunsa ja taikansa. Tämä matka on uskomaton; kaiken riisuva ja samalla suuren täyttymyksen tuoja, ilon ja onnen lähde, jatkuvan kasvamisen mahdollisuus.

Minun äitini, hän ansaitsee oman tarinansa. Väistämättä siinä on jotain samaa, koska äitiyden perimä on vahva.

Jos en olisi äiti, kasvaisin jostain muusta, syvyydet ja huiput löytyisivät muualta. Kaikki ei ole valittavissa, ei äitiyskään. Siksi, sitäkin suurempi kiitos.

Sairastupa v. 2003