5. päivä mökillä, missä tuuli viihtyy, mutta aurinko käy vain kääntymässä

Sää ei suosi. Olkoon se siinä sääraportti lähipäiviltä. On totta, että unelmoin herräämisestä T-paitakeliin ja aurinkovoiteen tarpeeseen. Sen sijaan, ja todellakin, takan lämmittäminen sujuu jo paremmin! Siitä revin konkreettisesti (sanomalehdet) iloa ja jos tätä menoa jatkuu, tarvitsen kohta täydennystä paperinkeräyspisteestä.

Takkarutiinin lisäksi on otettu tavaksi, että kun Cocco palaa töistä, hän ilmoittaa lähdöstään Holman Prisman kassan jälkeen ja me lähdemme Alman kanssa häntä vastaan. Tämä on viimeisenpäälle suunniteltu kuvio. Alma nimittäin rakastaa, kun saa mökki-hiekkatietä painella menemään pääosin vapaana. Ja nyt se on jo hoksannut, että Cocco sieltä viimein tulee ja hän pääsee etupenkillä takaisin mökille.

Minä taas saan kuntoiluni, kun hiekkatien päässä nostan Alman autoon ja hikilenkkeilen takaisin mökille. 100 porrasta on hyvä lisä; niistä saa halutessaan (jos joku hullu nyt haluaisi) lisätreeniä. 

Tämä ulkoilurutiini kun otettiin käyttöön, oli ensin aikatauluttamisessa vähän hakemista. Olin niin innokas ja kuvittelin meitä hitaammiksi sekä Coccoa nopeammaksi, että lähdimme Alman kanssa kiipeämään portaita liian aikaisin. Ehdimme hiekkatietä jo melko pitkälle, kun aloin miettimään, ettei Cocon soittoa kuulu. Muuten ei olisi haitannut, mutta oli vilakkaa, taivas tumma ja pilvet niin itsepäisiä, etteivät väistäneet aurinkoa sentin vertaa.

Alkoi sataa, ensin pienesti, sitten niin että pisarointia oli vaikea vastaanottaa iloisena kesäsateena. Tiesin, että kohta Alma palelee, joten päädyin pelastamaan meidät tiheän kuusen alle. Alma näytti tyytyväiseltä ja ajattelin, miten pienet tyttöni olisivat nauttineet tällaisesta seikkailusta. 

                        

Sade hiukan hellitti ja jatkoimme matkaa jo vähän kastuneina, kunnes epäystävällinen määrä vettä alkoi pudottautua päällemme uudelleen. Soitin Cocolle ja katsoin silmissäni kaitafilmin katkelman, jossa Cocco törmää Prisman lihatiskillä tuttuun vuosien takaa ja vaihtaa kymmenen vuoden kuulumiset ilman kiireen kiärää. Onneksi hän oli sentään jo kassalla.

Seuraavan sopivan kuusen alla oli onneksi myös kivi. Viihdytin itseäni taittamalla kuusesta kuivia alaoksia, etteivät ne raapisi siinä istuessani. Samalla juttelin Almalle, että nyt tästä vasta retki tulikin, kun pitää majaa alkaa rakentaa! Ohi pyyhälsi Toyotan maasturi ja lenkkeilijä. Olin näkevinäni hymyjä.

Aika tuntui pitkältä siinä kivellä istuessa ja Alma alkoi täristä. Se halusi syliin. Avasin collegetakkini ja painoin sen itseäni vasten; yritin oikein kääriytyä sen ympärille. Ja siinä me kyhjötimme kivellä, saman takin sisällä, kun Toyota kaasutteli takaisin. Eihän meillä hätää ollut, ja kai tällaiset kuusenaluskaksikot ovat sitten tyypillinen näky täällä maalla, koska ei se Toyota-kuski katsonut tarpeelliseksi kysäistä, onko kaikki ok. 

Cocco tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta, mutten ollut kertonut puhelimessa sen tarkemmin koordinaatteja, joten hän ryhdikkäänä, lippahattu (ja aurinkolasit...) päässään, kuin englantilainen herrasmies ikään, päästeli ohi sivuilleen vilkuilematta. 

Palasi Cocco sentään, kun sain puhelimen kaivettua taskustani. Ja nyttemmin aikatauluja on tarkistettu. Mutta muistakaa kuuset; ne todella suojaavat. Ja kännykkä on kätevä myös.

Tämänkin päivän ihanin hetki taisi olla illan saunominen. Ja edelleen velvollisuudentuntoisesti ja jälkikäteen kiitollisina dippaillaan järvessä ainakin muutama kerta. Luonnolliseksi lopuksi: ulkona sataa!

3. mökkipäivä: Kohti rutiineja

Tiedättehän sen suomalaisille hyvin tutun säätilan, kun ihmisolennon etupuoli aurinkoon on kuumissaan ja takaosa varjossa palelee? Kun tuulee, on ihan liian viileää, mutta kun tuuli tyyntyy, on liikaa päällä. Tänään on juuri sellainen sää. 

Klo 12 katsahdin hommiltani ulos ja päätin, että terassi kutsuu. 20 minuutin kuluttua olin riisunut ja pukenut housuja ja paitaa jo ainakin kolme kertaa. Vahingossa ajattelin Välimerta, mutta pakottauduin pikaisesti Ateenasta takaisin Asikkalaan. Almalta otin yö-collegen pois ja vaihteeksi se taas tarkeni oikein hyvin. Sadetta ei ole tänään vielä saatu -se on toki myös Suomen suvessa maininnan arvoista.

Miten muuten mökkeily? Kiitos, oikein kivasti, paitsi sää, josta jo aloitin, mutten jatka, vaikka se onkin lempiaiheeni.

Mutta voiko kolmessa päivässä jo alkaa puhua rutiineista? Cocon elämää rutiinit raamittavat ja siksi meille yleensä muodostuu sellaiset supernopeasti riippumatta siitä, missä ollaan. Minä yritän tavallisesti muokata olemiseni ja tekemiseni sellaiseksi, että yhtälömme on passeli eikä kummankaan tarvitsisi pahemmin ärsyyntyä. Tai siis minun ärsyyntyä; mies ei ole ärsyyntyvää sorttia, mutta pasmat sillä menee sekaisin, jos esimerkiksi aamukahvit ovat ajallisesti tai määrällisesti epäjärjestyksessä. Nyt hän juo poikkeuksellisesti kolmensadan paketin jälkeen Pauligin Sydney-kaffetta, kun normisti ainoa vaihtoehto on New York! Tämä vain sen vuoksi, että vuokramökin lähikaupassa ei NY:a ollut. Kahvia menee aamulla se puoli pannua. Veneellä hän juo murukahvia, samoin joskus ulkomailla, mutta suosii kyllä paikallisia. Siispä kahvi on vahva aamurutiini, mutta tarvittaessa laadullista joustoa löytyy. 

Parhaat puolison aamukahvimuistot eli minun muistoni hänen aamukahvistaan (itse en juo kahvia), liittyvät  juuri New Yorkiin. Olimme siellä kylmän ja kolean pätkän kuusi päivää joitain vuosia sitten. Majoitukseemme ei kuulunut aamupalaa, eikä Cocon aamu lähde siis lainkaan liikkeelle ilman  kahvia. Niinpä ensimmäisen aamun jälkeen jokaisena aamuna, hän laahusti liian kalliilta hotelliltamme yöhousuissaan (sellaiset ruttuiseksi nukutut, lököttävät, ihanat) tukka pystyssä  aamutossuissaan  sutien lähimpään 7-Eleveniin hakemaan automaatista tonkan täydellistä kahvia. Sitten hän jo hieman reippaammin askelin asettui ulos sateesta märälle rautaiselle penkille, jonka ohi aamusella vilisivät tärkeät salkkunaiset ja -miehet kännykkä jo karvaa polttaen  töihinsä.

Siinä Empire State Buildingia tähyillen Cocco istui kahvitörppönsä kanssa tupakoimassa, kuten aito kadunasukki ainakin. Heitäkin toki osui kohdalle ja seuraksi usein. Minä katselin tätä hotellihuoneen ikkunasta, sen hotellin, jonka aamupalaa en kertaakaan raskinut ostaa enkä antanut Cocon meille tarjota, ja odotin seuraavaa vaihetta; kahvin jälkeisiä aamutoimia, joiden jälkeen pääsisimme liikkeelle ja etsimään sopivaa aamupala- tai brunssipaikkaa. Samalla, kuten aina,  ihailin Cocon sopeutuvaa luonnetta ja asennetta elämään, sillä se on ainutlaatuista.

Minun aamurutiinini ovat alkaneet nyt mökillä siitä, kun Cocco on kiivennyt sata rappua  autolle, eikä kahden hengen mökissä ei tarvitse toista väistellä. Tarkoituksenani oli esitellä aamun ensitoimeksi pulahtaminen  Päijänteeseen. Ja siitä piti toki olla kuva tässä ohessa. Mutta kun tuo juotavan puhdas Päijänne on olevinaan jumalattoman kylmä, eikä minua huvita aamulla sinne mennä ollenkaan! Olen niin pettynyt meihin molempiin! Katselen järveä kyllä kaiken aikaa ja illalla saunasta kestän sinistä kylmyyttä kohtalaisesti. #vanhuuseituleyksin.

Siis ei aamu-uintirutiinia, vaikka piti olla. Jos tässä sentään iltasaunasta saataisiin pidettyä kiinni, koska se on sentään ihan parasta! Lapsena teimme serkun kanssa ennätyksiä, montako kertaa toistettiin saunaan-uimaan -settiä. Nyt kolme kertaa järveen kelpaa hyvin ja sukeltaminen näillä säillä on enemmänkin velvoite, jonka olen itselleni asettanut. ”Ui ny, kun siitä niin tykkäät ja tästä ilosta maksetaan!”

Takkaan sytytin tulet toistamiseen -onko tästä rutiiniksi! Nyt en savustanut yhtä pahasti koko mökkiä, tupruttelin vain pienessä määrin. Eilen saatiin kuitenkin palohälytin huutamaan, mutta vika oli varmasti mökissä, ei meissä! Cocco paistoi ed. päivän uusiaperunoita pannulla  ja laittoi liesituulettimen täysille. Ja samassa meillä oli savua sisällä, joka tuli ilm. seinän takaa saunasta; kiukaaseen oli juuri laitettu tulet. Mahtoiko mennä joku kierto nurin? No mutta mökkioikuthan on ihan oma lukunsa ja jokaisella perinteisellä mökillä on niitä ainakin pari, eikö! Talonväki tuntee mökkinsä, vieraat opetelkoon ne.

Ai niin, ehkä tämä on enemmän pakkomielle kuin rutiini: en osaa kulkea noissa hemmetin portaissa niin, etten laskisi niitä! Väliilä tulee 103, toisinaan 97 riippuen minkälaisella loikalla etenee tasanne-kohdat.

1. päivä sadan portaan mökillä

Vuokramökistä on kaunis näkymä järvelle, mutta sen saavuttaakseen laskeudutaan autopaikalta rinnettä alas 100 portasta. Askelmat ovat  matalat ja kaide laitettu asianmukaiseksi turvaksi. Oikein sopivaa pakkoliikuntaa pullerolle, pallerolle ja heidän laiskalle koiralleen!

Klo 14. 

Cocco lähti jo liikkeelle, alle vuorokausi on oltu mökillä. Hänen pitää vaihtaa kulkuneuvoa. Eilen hän halusi välttämättä lähteä Vespalla, mutta kelien vuoksi hän siirtyy tänään autoon. Ja vaikka ei olisi näitä keli-dilemmoja, olisi jotain muuta, miksi lähteä. Hän se ei jysähdä paikoilleen.

Me jäätiin mökille Alman kanssa. Enkä halunnut kotoa mitään. Se rikkoisi mökkeilyn yksinkertaisuuden, jos tavaramäärä lisääntyisi. Halusin takkaan tulet ja kynttilätkin palamaan, kun on niin tuulista ja koleaa. Alma on yöpuku päällä edelleen. Sillä on siis college-asu lähinnä viileitä öitä varten (esim. veneellä) , kun siltä vietiin lajinomainen pitkä turkki juuri ennen helteitä. Se oli silloin jo läkähtyä. Mutta sittemmin on tullut palellus, koska Suomen kesä. Harmittaa vähän sen puolesta. Eilen illalla puin sille yöpuvun päälle sadepuvun, jotta se tarkeni olla meidän kanssa terassilla järvenliikkeitä seuraamassa ja muissa puuhissa. Kertospukeutumista tämä mökkeily vaatii niin ihmisiltä kuin eläimiltäkin.

Siispä takkatuli. Ja takan reunalle kynttilät. Mutta eihän se tietenkään voinut sujua kuin tanssi taiturilta. Puut olivat nihkeitä, hormi kylmä, matalapainetta ja mitä niitä selityksiä nyt on. Saimme siis savua ilman tulta. Alma, vaikka city-koira onkin, haistoi ongelman ja ilmoitti epäilyksistään poistumalla ulos. 

Onneksi sytytyspaloja myydään isoissa pöntöissä ja joku vielä lukee sanomalehtiä! Poltin niitä, minkä kerkesin ja tuuletin, etten paljastuisi heti, kun mies palaa mökille. Sitten kadotin Alman. Savuava tupa ja koira kadoksissa. Ja ne kynttilätkin oli liian lähellä mun hiuksia. Päivitin 112-sovelluksen aikani kuluksi. Olen riski, sellainen city-riski, selvästi. 

Alma palasi, kun olin useita kertoja kulkenut takan edestä ulos ja takaisin, huudellut sitä ja ajatellut, että enhän mä viihtynyt partiossakaan ja koska lie olen tulia tehnyt (ei mun ole tarvinnut, kun Cocco laittelee niitä ilokseen ihan liikaakin ja esim. kuumentaa talvella meidän kodin niin, että tuuletan kuumuutta ulos makkarin ikkunasta mennessäni nukkumaan!). 

Ehdittiin me onneksi vähän nauttia lämmöstäkin, kun vihdoin suljin ikkunat ja oven, ja sanoin Almalle, että nyt ollaan kyllä  ihan tässä sisällä hiljaa ja tuijotetaan tuleen! Sitten soitti Cocco, pariin keraan. Ei, en todellakaan tarvitse kotoa mitään (paitsi ehkä kuivia klapeja, mutta niitä älä tuo!) ja kyllä, täällä on vispilä, jotta saadaan kermaa mansikoiden kylkeen.

Savun hajuinen mökki on nyt lämmin ja kohta me kävellään Coccoa vastaan. Liikkuessa Almakin tarkenee ja mä keräilen askeleita ennen kermavaahtoa.

Levottoman lomat

Kuinka olla lomalla? Olenpa tätä pohtinut monena vuonna! Kun en sitten millään haluaisi tehdä lomasta ongelmaa, en edes haastetta, ja sellaiseksi se meinaa joskus muodostua.

Ennen kuin jatkan haluan sanoa, että minä, kuten muutkin palkalliset lomailijat, olemme aina etuoikeutetussa asemassa. Tätäkään herkkua ei ole kaikille tarjolla, ei Suomessa eikä muuallakaan. Niinpä lomailun muodostuminen jonkinlaiseksi päänvaivaksi on minusta todella noloa ja itsekästä. Siitä kai tämä pohdintakin syntyi. 

Lomailu on ihanaa ja kaiken kaikkiaan minulle sopisi vähäisempi työnteko ja isompi siivu vapaata. Saisin loistavasti aikani kulumaan ja uskon, että voisin paremmin. Toisaalta LOMAAN liitetään helposti ylimääräisiä painotuksia ihan vain tavalliseen vapaa-aikaan verrattuna. Viime aikoina olen yrittänyt ajatella niin, että vapaa kuin vapaa - loman ei tarvitse pursuta superisti seikkailua ja kauhamitalla kokemuksia. 

Ja olen onnistunut huonosti. Ajattelen helposti, että nyt kun meillä on loma, meillä on mahdollisuus! Jotain uutta pitää kokea ja ennen kaikkea jonnekin on mentävä, kuviot suunniteltava! Ja kyllähän suunnittelu on niin ihanaa. Nautin virittäytyä etukäteen lomafiilikseen ja miettiä, mikä meistä olisi kivaa, mikä toisi vaihtelua ja tuottaisi elämyksiä.

Tässä piilee myös pieni onni. Mieleni kaipaama vaihtelu ei sentään aina vaadi valtavia. Kotoa voi onneksi olla poissa ilman mielettömiä seikkailuja. Tosin aika pian tulee hintaa kotoa poissaololle. Tämä on kyllä selvä ero. Vapaalla saatan olla kotosalla minibudjetilla, syödä eilistä ruokaa ja neuloa sukkaa. Lomalla niin käy harvemmin.

Kyllä minä kadehdin joskus sellaisia koti-ihmisiä, joilla mieli lepää ja virkistyy kotinurkissa ja pienissä projekteissa, ilo löytyy omalta parvekkeelta tai kotitontilta lomallakin. En ole oikein koskaan ollut sellainen. Sisälläni asuu lomalevottomuus. Se on kuin liekki, joka saa sytykettä, kun loma lähestyy ja palaessaan polttaa happea, vaatii ulos kotoa ja tutuista maisemista! 

Heinäkuun loma on osunut kohdalle nykyään noin kerran kolmessa-neljässä vuodessa. Nyt lomaa on kolme viikkoa keskellä kesää. Heinäkuussa en halua ulkomaille, sanottakoon se heti, joten en haikaillut sellaisia matkoja. Kotoa pois kuitenkin, ajattelin, katsomaan muita maisemia ja tekemään asiat toisin kuin omassa arjessa.

Ensimmäinen reilu viikko oli myös Cocon loma. (Toinen viikon kesäloma yhdeksän yhteisen vuotemme aikana.) Ja mentiinhän me. Ensin huristeltiin Päijännettä ees taas. Jopa Cocon nopealiikkeinen veli nauroi yltiöpäistä tahtiamme. Pienveneilijöiden ei kuulemma tarvitsisi ajaa puolta Päijännettä päivässä. Niinpä, ei kai tarvitsisi. 

Päijänteen jälkeen kuivattiin kamat ja pakattiin uudestaan, mentiin Helsinkiin. Kaivattiin cityä. Ratikan kolinat ovat erit. Cocon mieleen. Minä nukuin tulpat syvällä korvissa, kuten aina, jotta jaksan päivän nauttia vilinästä ja äänekkyydestä. Olin Uudellamaalla ensimmäisen kerran sitten koronan ja sepä tuntui juhlalliselta! Mutta hirveän vähän ehdittiin, kunnes siirrettiin osa kamoista tiiviimmin toiseen veskaan ja pukeuduttiin taas pelastusliiveihin. Nyt pääsimme merelle!

Kun palasimme Helsinkiin, pakattiin kamat, yövyttiin kotona, purettiin ja pakattiin jälleen. Hullut, ajattelin! Mutta niin me molemmat olimme taas valmiina lähtemään. Ja Almakin; se tuntuu olevan vakuutettu sillä, että ovesta poistuu yli yksi henkilöä kerrallaan. Se on perhekoira ja sopeutuu, kunhan saa olla muiden lähellä.

Kun minä jatkan lomailua, Cocco kulkee töissä vuokramökiltä. Tähän päädyttiin tällä kertaa. Mökki on pieni ja Päijänteellä -siinä olennaiset. Se tarjoaa näköalan, laiturin, järven, saunan, huussin, takan ja pienet sisätilat. Minä lomailen ja Coconkin arki poikkeaa kotioloista. Kun onkivapa heilahtaa laiturin päässä ja saunan piipusta tupsahtaa kiehkura, on miesmielikin kaukana töistä ja minä ymmärrän meitä ja lähtemisiämme ihan hyvin.

Se miten oma lomani etenee,  jää nähtäväksi.  Mökkilomalla on tarkoitus rauhoittua ja olla sillä tavalla pienesti. Tehdä vähän ja kiireettä, keskittyä hengittämään syvään, kuuntelemaan, haistelemaan, liikkumaan, lukemaan, katselemaan ylös ja ympärille, rauhoittumaan. 

Ehkä tästä ihan riittävän hyvä tulee. Menoa ja lepoa. Suunnitelmissa on vielä hakea vene kotisatamasta tänne mökille, heti, kun tuuli vähän tyyntyy. Ettei nyt sentään ihan paikoillaan tarvitse olla;)