Miten olis samanlaiset tuulipuvut?

Meidän Italian matka lähestyy. Pikkuhiljaa pitäs kurkata kaappiin, että mitkä rytkyt pakataan matkaan ja mitkä päälle. Meinasin sitten kirjoittaa, että kyllä on miehillä helpompaa tässäkin asiassa, mutta ei niin pidä sanoa. Siis että kaikilla miehillä tai tässäkin asiassa. Kamalaa yleistystä ja sukupuolittamista. On siis parempi, että puhun vain meistä ja mun miehestä. Tosin pitää hältä kysyä, että salliiko minun kommentoida ja onko mun ajatukset hänelle totta laisinkaan!

Mutta lähtökohtaisesti Cocolla ei ole lainkaan pukeutumis-tai pakkausongelmia. Ja mullakaan ei ole naiseksi isoja ongelmia. Paitsi, että näin ei voi sanoa, koska määrittelisin nyt naiset yleisesti pukeutumisongelmaisiksi, eikä se ole oikein. Siispä matkustavaisina meillä ei ole suurempia haasteita saada kamoja kilorajoihin (koskee vain kamoja) eikä päättää, mitkä lähtee mukaan. Syy on luullakseni simppeli. 

Ensinnäkin meillä ei ole vaatteita kovin paljon, ei kummallakaan. Ja sitten me käytetään kumpikin vain lemppareita, tilaisuudesta tai ympäristöstä (Cocco myös säästä...) huolimatta. 

Ja tokaks: me matkustetaan entistä useammin pelkillä käsimatkatavaroilla, ainakin menolento, jolloin pakaasit on rajalliset ja vaihtoehdot vähäisemmät.

Yksi asia kuitenkin pulpahtaa mieleeni ajoittain. Kun me ollaan pariskunta, aika tiivis parivaljakko, pullero ja pallero, kuten tyttäreni rehellisen rakastavasti meitä kutsuvat, pitäisikö pukeutumisen jotenkin natsata? Enkä nyt tarkoita samanlaisia tuulipukuja. Mutta joskus aina ihailen pareja, nuorempia tai vanhempia, jotka henkivät samanlaista tyyliä. Ihan sama ollaanko ihan hippiäisinä, rock-teemalla vai sporttisina liikkeellä, mutta jotenkin se on kiva, kun pukeutuminen kertoo ihmisistä jotakin.

Mitä pukeutuminen meistä voisi kertoa? Sitä en välittäis korostaa, ettei kummankaa kroppaa ole ihan iisiä pukea sellaiseksi kuin itse sen haluaisi näyttävän. Tiedättehän... Nykyiset slim fit -mallit: not. Samoin tangosta otettu isompi koko, on todennäköisesti puolisen metriä turhaa kangasta pituussuunnassa. Kummallekaan ei ole suotu pitkiä, hoikkia raajoja. Levein kohta hannaa molemmilla, tasapaksuus on tavaramerkkimme. Cocon murut laskeutuu vatsalle, mulla vähän ylemmäs.

No, eksyin aiheesta. Että siis mitä me nyt sit pukeutumisella italialaisille kertoisimme? Rentoa luonnollisuutta pienellä twistillä, persoonallisella lisällä? Olisko mitään? Tirsk, mä repeän...tää on suorastaan hulvatonta ja lennokasta. 

Pakko lähestyä aihetta toisesta näkökulmasta. Koska Cocco on niin suoraviivainen ja addiktoituu lempparivaatteisiinsa vielä paljon mua intensiivisemmin, hän tekee tavallaan pukeutumisestani helppoa. JOS haluan, että pariskuntana pukeudumme edes vähän samansuuntaisesti, voin etsiä kolmenlaista asua Italian (tai mille tahansa kesä)reissulle: kalifornialaista rantaelämää ja surffikulttuuria tyyliltään ja värimaailmaltaan muistuttavat erit. rennot sortsit ja paita...kertaa kolme ( x3...). Tästä asukokonaisuudesta voin kiittää ja nuijia Cocon veljeä, jonka Kalifornian vuodet ovat luettavissa Cocon vaatekaapista. Ensimmäisen setin (shortsit ja hihaton) saatuaan ei Cocon päätä ole kääntänyt mikään. Todisteeksi laitan pari kuvaa viime vuosilta (n. 3-4 vuotta), jos saan luvan. Hänellä toimii mix and match...

Malibu

Yyteri

Thaimaa

Kotona

Länkipohja

Siellä...

Kuva ja synttärikutsu: Johannes Wilenius

Poros

Ankkuri

Haapsalu

Kuhmalahti

Milos

Ateena

Tässä sitä nyt ollaan. Italialaiset on niin tyylikkäitä, siis monet ja usein. Coccokin on omalla tavallaan cool, kun se on niin oma itsensä noiden kledjujen kanssa olematta tylsä tai joukkoon hukkuva. Mutta miten mä nyt vastaan tähän? Californian girl -style olis kai todella minit/revityt farkkushortsit ja napapaita + rullaluistimet ja pinkki huulipuna? Näettekö mut näissä? Mä näen, onneksi. Niin että ymmärrän olla yrittämättä.

Yritän kääntää tämän vielä yhteen näkökulmaan. Nimittäin, tän miehen rinnalla saan olla oma itseni, pukeutua niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Hän ei ainakaan ole se, joka hymähtelee, naureskelee, kohottaa kulmiaan tai sanoo jotain ikävää. Mutta usein hän huomaa; kommentoi positiivisesti tai kannustavasti. Jos pukeutumisemme ei meitä aina liitä yhteen, hän kyllä näyttää sen muuten. Mulla ei ole syytä huoleen, mulla on syytä iloon ja kiitollisuuteen. 

Silti...

Yritin sanoa, et: ”Cocco, varhaisina vuosinamme sulla oli parit kivat city-shortsit... ” Cocco: ” Ei voi mitään.”