Pepponen, Cocco ja kuningatar Alma: Malarian pahemmat ja paremmat kasvot

Istuin virkalääkärin vastaanotolla Lahdessa ottamassa rokotteita ja saamassa ohjeita malarian estolääkityksestä (v.1993). Taisimme olla melko pihalla, niin lääkäri kuin minäkin. Estolääkitys toki oli asianmukainen, mutta emme voineet tietää, että kohteessa, Sambian Luangwan laaksossa, malaria oli valtava ongelma ja siellä esiintyi resistenttejä hyttyskantoja, joihin yhdistelmälääke ei tehonnut.
Virkalääkäri ei myöskään osannut ajatella, että mukaan pitäisi pakata estolääkkeen lisäksi malarian hoitoon tarvittavat lääkkeet.

Hyttysmyrkyt ja hyttysverkko olivat itseasiassa avainasemassa malarian ehkäisyssä (ovat edelleen). Offia oli pakattu mukaan ja suihkuteltu sekä vaatteilla suojauduttu auringon nousun ja laskun aikaan. Sitten minulta loppui se Off. Nilkoissa oli puremajälkiä joka ilta ja reilut pari viikkoa oltuani Offitta sairastuin malariaan.

Päätä alkoi särkeä, vatsa oli turvoksissa, selkä kuin tulessa, heikotti ja vapisutti. Koko kroppa tiesi sairastuneensa. Ensimmäinen kuumepiikki ja horkkakohtaus tuli rajuna. Olin jo nähnyt ja hoitanut malaria-potilaita sairaalassa sekä kuullut Jarin kuvailuja omista malarioistaan, joten osasin aavistaa, mistä on kyse.

Nukuin hyttysverkon alla ja ohjeiden mukaan sen helmat oli käännetty patjan reunojen alle. Kun horkka alkoi, panikoin pimeydessä. Hapuilin verkkoni aukkokohtaa ja paniikki yltyi kun en sysimustassa yössä sitä löytänyt.
Päiväkirjaani kirjoitin näin: ”Olin huonovointinen ja otin yötä
vasten Ketorinin, että saisin nukuttua. Yhden aikaan yöllä heräsin uskomattomaan horkkaan. Se tuli yhtäkkiä. Tärisin kauttaaltani niin, etten ollut päästä verkon alta pois! Olin kuin rapu merrassa. Tia onneksi heräsi hätääni ja auttoi minua. Istuimme valveilla pitkään. Välillä tuntui, ettei horkalle tule ollenkaan loppua. Lisäksi ilmaantui hengitysvaikeuksia ja jouduin huohottamaan, mikä puolestaan sai oloni pahoinvoivaksi ja huimaavaksi. Tuntui, että alan vielä oksentaakin. Voimakas tärinä alkoi tuntua niskassa, selässä ja hartioissa. Lihakset alkoivat krampata. Reilun puolen tunnin kuluttua horkka alkoi helpottaa. Olin aivan uupunut. Menin takaisin sänkyyn, samoin Tia. Jonkin ajan kuluttua hikoilin vaatteeni ja lakanani litimäriksi, mutta olin liian väsynyt tekemään mitään.”

Ketorinilla yritin hillitä kuumepiikkejä ja kyllä se hieman juuri horkkaa lievensikin. Pelkäsin kuollakseni joutuvani sairaalaan. Olosuhteet siellä olivat niin askeettiset, että ajattelin sairaalan olevan vaarallisempi kuin itse tauti. Koska sairaalan potilaista 50% oli hiv-positiivisia, pelkäsin myös tartuntaa. Lähinnä ajattelin, että jos joudun suonen sisäiseen nesteytykseen tai lääkitykseen, saan kanyylista takuulla tartunnan (mm. neulat eivät olleet kertakäyttöisiä).

Katondwen sairaalan lääkekaapissa olin nähtyt malarian hoitoon käytettyä klorokiinia, joka oli mennyt vanhaksi vuonna 1986 eli seitsemän vuotta aikaisemmin. Se oli tullut lahjoituksena puolalaisille nunnille. Soimasin itseäni, kun tajusin, miten yksinkertaista olisi ollut tuoda lääkkeet Suomesta.

Sain klorokiini-kuurin ja kamalat sivuoireet. Silmät olivat valtavan valonarat ja Afrikan aurinko niille täysin liikaa. En yksinkertaisesti pystynyt pitämään silmiäni auki, jos poistuin hämärästä huoneesta.
Sivuoireisiin kuului myös korvien soiminen ja kuulon hetkellinen huononeminen. Tuntui, että toinen korvani ei vain soinut; se kiljui! Olin surkea, kuten malariassa usein ollaan. Koti-ikävä oli pahempi kuin koskaan. Pelot ja ahdistukset sekoittivat ajatuksia. Vaikka tiesin, että tämä kaikki kuuluu asiaan, ei se auttanut. (Horkan yhteydessä voi ilmetä sekavuutta ja tajunnan tason heikentymistä.)
Joskus sairaalassa näin, kuinka työkaverit nauroivat afrikkalaiseen, vahingonilolta vaikuttavaan tyyliin kippurassa kolleegalleen, joka makasi malariassa osastolla ja sekoili pelkojensa kourissa.
Torkahtelin painajaisiin enkä aina tiennyt, olinko unessa vai hereillä. Vaikka kuumehorkat alkoivat harventua ja lieventyä, teki klorokiini niin sairaaksi, etten juuri mitään saanut nieltyä ja olo oli tosi heikko.

Ensimmäisinä päivinä en pystynyt mihinkään. Aikani horkattuani tunsin olevani niin likainen, että päätin yrittää pesulle. Meillä oli kylpyamme, mutta vettä tuli vain ohuena norona ja se oli kylmää. Minulle keitettiin kattilalla vettä ja tutisevana kiipesin pesulle ammeeseen, jossa oli muutama sentti haaleaa vettä. Tärisin kylmästä ja heikotuksesta. Pitkä tukkani oli ongelma, mutta ystäväni kumosivat kattila toisen jälkeen vettä päälleni, jotta sain edes jotenkin hiukset pestyä. Vaihtolakanoita ei ollut. Lakanat saatii pesuun vasta kun olin sen verran voimissani, että jaksoin olla pystyssä odottamassa lakanoiden pesua ja kuivumista.

Sambian kakkoskotimme kylppäri

Jotenkin koomisena muistan sairaspäiväni, jolloin meistä vastuussa olevan järjestön pomo oli pyytänyt ohikulkumatkallaan olevan paikallisen työntekijänsä vierailemaan luonamme ja tsekkaamaan, kuinka Suomi-tytöt voivat. Makasin yksin kuumehoureisena kämpillä, kun hän, ventovieras, pikimusta, astui sisään. Olin juuri niin sekaisin, etten ollut ihan varma, onko hän todellinen vai kuumehoureen tuotos. Houreen puolesta puhui hänen huomiota herättävän komea ulkonäkönsä. Hän oli pitkä ja raamikas, valloittavalla hymyllä varustettu ja hänellä oli ysärityyliset pyöreät silmälasit, joita jotenkin jäädyin tuijottamaan. (Sellaisia en ollut sambialaisella nähnyt ja ne pukivat häntä uskomattoman hyvin.)

Vieras ei vaikuttanut häkeltyvät kalpeasta potilaasta. Hän istui huoneessa pitkään ja oli tosi miellyttävä. Koin suorastaan hetkellisen ihmeparannuksen! Juttelimme Sambian kokemuksistani, Suomesta ja tulevaisuuden suunnitelmistani.
Tämä parantavan houreen tuoja lähti viimein enkä tavannut häntä koskaan enää, mutta eittämättä hän oli ainoa positiivinen asia, mikä malarian sairastamiseen liittyi:D

Sairastin malarian yhteensä kolmasti, viimeisen jo Suomessa. Silloin malariani tyypitettiin vaaralliseksi Falciparum-malariaksi. Sitä en onneksi vielä Sambiassa tiennyt.