Olen varma, että ennen aikaan Karjalassa minulle olisi ollut käyttöä. Olisin mahdollisesti voinut yhdistää kaksi ammattia: lapsenpäästäjä ja itkijänainen. Itkuvirsien eli itkujen avulla helpotettiin pahaa oloa; itkua määrätilanteissa. Itkijän kautta purkautui paitsi itkijän oma paha olo, myös yhteinen suru.
Minä pidän musiikista ja monista virsistäkin, musiikki vaikuttaa usein syvästi ja koen että itku auttaa. Lisäksi herkkäitkuisuuteni on minuun kohdussa kylvetty. CV on siis valmis!
Kuten itkijänaiset, itken vähintään määräaikasesti. Häät ja hautajaiset nyt ovat itsestäänselvyyksiä. Samoin kuin muutkin perhejuhlat. Lapset ovat itkettäneet niin arjessa kuin juhlassa, mäen alla sekä päällä. Tämä itkemisominaisuus ei katso aikaa, paikkaa eikä yleisöä.
Myötäitken kun toinen liikuttuu.
Itken kun suutun tarpeeksi.
Itken kun jokin koskettaa.
Itken kun joku on ilkeä tai epäreilu.
Itken kun joku kehuu tai kiittää.
Itken kun jännitys laukeaa.
Itken ilosta ja onnesta.
Itken kun joku onnistuu tai ylittää itsensä.
Itken kun joku epäonnistuu tai katuu.
Itken ikävää.
Itken surua ja kipua.
Itken kun rakastan.
Itken kauneutta ja kaihoa, kauniita sanoja ja musiikkia.
Puhdas tunneihminen siis ja mitä sitä kieltämään. Liikuttuminen on piirre, jonka kaikki läheisimmät ihmiset yhdistävät minuun. Ei se ole kuitenkaan vallitseva piirre, enkä ensi tapaamisella pääsääntöisesti nyyhki enkä pyyhi silmäkulmia :D En ole myöskään humalaitkijä. Sen kerran kun biletän, teen sen hymyillen.
Itkuvirret on jaettu neljään päälajiin: kuolinitkut, hääitkut, sotaanlähtöitkut sekä tilapäisitkut. (Humalaitkuja ei tosiaan mainittu, mutta minusta ne kuuluisivat suomalaiseen perinteeseen!)
Mielestäni tilapäisitkut kuulostavat mahtavilta, mutta luojan kiitos ei ole sotaitkuja tarvinnut itkeä! Omaa erikoisalaani ovat ehdottomasti lähtöitkut. Jo lapsena muistan, miten itkin esim. leirireissuilla mennen tullen. Oli haikeaa lähteä kotoa ja haikeaa kun leiri loppui. Kun tultiin Saariselältä rippileiriltä, aloitin itkun 80 km ennen Tamperetta (muistan tämän, koska siitä minulle hymyssä suin mainittiin) ja itkin loppupäivän.
Kun lähdin vuonna 1994 Saksasta, oltuani siellä töissä reilun puoli vuotta, juutuin lähtöitkuihin niin, että olin myöhästyä koneesta. Lufthansan virkailija tuhahteli ja mulkoili, ymmärrettävästi.
Ensimmäiseltä Afrikan reissulta paluu oli melkoista. Reissu oli niin vaikuttava ja tunsin kokeneeni jotain, mikä ei koskaan toistu (totta!), joten hanat auki nousin koneeseen ja kun parin tunnin päästä enää niiskutin, alkoi ukonilma ja vaihdoin vaihteen taas pykälää suuremmaksi, koska pelkäsin etten koskaan näe kotia, vaan lentokone paiskautuu hetkenä minä hyvänsä päin vuorenseinämää.
Muutama vuosi sitten tyttäret muuttivat peräkanaa pois kotoa. Saattoitkut pyrin silloin itkemään vasta kun näköpiirissä olivat reppuselät kävelemässä kohti asemaa.
Esikoisen lähtiessä vuodeksi vaihtoon Chileen tulin sumussa talutetuksi autoon, kiitos Cocon. Ja sehän nyt oli ihan ymmärrettävää. Sen sijaan yllätyin, miten voimallisesti hänen paluunsa vaikutti. Itkin monta sarjaa eri päivänä ennen hänen paluutaan. Käsittämätöntä liikutusta, helpotuksen itkua jostain todella syvältä.
Ehkä pisimmät lähtöitkut sai aikaan edellisen työpaikan jättäminen. Käytännössä itkin koko viimeisen työviikon. Se meinasi olla jo raskasta. Mutta hyvästeltäviä oli paljon, mm. 54 vanhusta :D
Hauskoja ja koomisia tilanteita itkut ovat myös aiheuttaneet.
Kerran tytär oli soittamassa kaksissa alakoulun kevätjuhlissa. Koska olin kuskina, jäin jo aiempia juhlia seuraamaan. Kun kuutosluokkalaisia kukitettiin, en saanut itkuani millään loppumaan. Yksi tuttu tuli lohduttamaan ja totesi, että hän katsoi, kuinka sua otti koville, kun tyttären aika alakoulussa päättyi. Hän vähän hämmentyi, kun kuuli, että omien lasteni kevätjuhla oli vasta alkamassa :D
Toisella kerralla osallistuin työnantajani edustajana erään vanhan ihmisen hautajaisiin. Siellä oli poikkeuksellisen hyvät virsivalinnat ja liikuttavat musiikkiesitykset. Olin niin syvissä vesissä, etten juurikaan erottunut eturivin lähiomaisista noin ulkoisesti. Siunaustilaisuuden päätyttyä heistä yksi tulikin juttelemaan ja kyseli, miten olin tullut vainajan kanssa niin läheiseksi. Selitä siinä sitten, että en mitenkään, tulin vain tänne virkani puolesta itkemään!
Olen elämässä itkenyt niin monissa sopivissa ja epäsopivissa paikoissa ja tilanteissa. Ikä armahtaa. Enpä juuri enää häpeä tai peittele kyyneleitäni. Silloin ne loppuvatkin omia aikojaan. Joskus ajattelen, että ominaisuuteni voi olla hankalampi ympärilläni oleville, toki perhepiiri sen ymmärtää. Ja meillä saavat miehetkin itkeä.
Yhden riesan tämä itkuherkkyys aiheuttaa. Joskus on juhlia ja lähtöjä, joissa haluan sanoa jotain, silloin tällöin pitää puheenkin. Ja se on kyllä tylsää, kun itku ei meinaa antaa sanoille tilaa. Harmittaa, jos kuulijat joutuvat jännittämään saako tuo asiansa sanottua, vai meneekö ihan itkuksi. Olen kuitenkin päättänyt, että sanoja en jätä sanomatta, silloin kun siltä tuntuu. Ärsyttää ajatus, että ihmiselle sanotaan hyvät ja kauniit asiat hänen arkkunsa äärellä!
Nythän tästä saa sen käsityksen, että itken noin pääsääntöisesti aina ja alvariinsa. Ei pidä paikkaansa. Mutta liikutun kyllä aina ja alvariinsa ja silloin nousee kyyneleet silmiin. Erityisherkkä olen satavarmasti; jos sellaisen nimikkeen itselleni haluan, kriteerit kyllä täyttyvät.
Ajatus tästä aiheesta tuli kiirastorstaina. Minulla on ystävä, Julia, joka ei lähtenyt elämästäni, mutta vaihtoi työpaikkaa, ”lähti meiltä”. Työyhteisö tarvitsee hänen kaltaisiaan ja samalla yksi aikakausi päättyi: Julian kanssa aloitettiin samaan aikaan kätilöopinnot ja jo opiskeluaikaan mahtui paljon jaettavaa. Minusta siinä on jo perusteita hyville itkuille :D
Mahtava kirjoitus!!! Melkein itkettää ;-)
VastaaPoistaHerkkyys on sukumme naisten vahvuus. Kun meitä on useampi koolla, kyynelet kuuluvat keskusteluun. Yksi aloittaa kertomalla, kuinka liikuttavat olivatkaan viimeisimmät hautajaiset, valmistujaiset, häät, sitten muut komppaavat, kun tunne tarttuu. Nauru leviää onneksi samalla tavalla.
VastaaPoista