Kirjoitin joulukirjeen, sellaisen kortin sijaan lähetettävän. Kirjoitin sen sellaisille sukulaisille ja muutamille ystäville, joita näen tosi vähän tai en ollenkaan. Mietin sitä kirjoittaessani paljon ja kaikkea. Halusin kertoa elämän oikeita, aitoja asioita, enkä kuulostaa siltä, että kiiltokuvassa elän. Sitten kuitenkin toivoin myös, että kirjeessä olisi positiivinen ja lämmin tunnelma, siis sellainen, kuin jouluna haluaa olevan. En halunnut lähettää surumielistä, valittavaa tai raskassoutuista selontekoa.
Totesin, että tehtävä on yllättävän vaikea. Itsestäni voin periaatteessa kertoa mitä vain haluan. Mutta muista en. Ja minä ja muut läheiset, me vaikutamme toisiimme, onneksi; siksi olemme läheisiä. Kun yhdelle sattuu yhtä ja toinen voi huonosti toisesta syystä, se vaikuttaa minuunkin. Ja päinvastoin. Ja vaikka omasta näkökulmastani kirjoitan, kerron väistämättä toistenkin asioista ja niin en voi tehdä ainakaan ilman lupaa. Eivätkä kaikki välttämättä halua blogiini edes positiivisesta asiasta. Ja niin, en minä kyllä itsestänikään kaikkea halua raportoida; ei ole tarvetta eikä syytä.
Ilonaiheita on onneksi ja niistä sitten ajattelin kirjeessäni kertoa. Kuitenkaan en halunnut, että vuotuisat kuulumiseni olisivat kuin lähipiirin/oma CV (jäisi lyhyeksi...) tai sellainen hupaisa rati, jossa äiti kertoo, miten meidän tyttö sitä ja toinen tätä ja kun puolisokin vielä on ihana ja kaikin tavoin iloa tuottava. Ja entäs minä sitten: rakastan aina ja kaikkia, samalla kun laitan tuoreita kukkia pöydälle.
Hetken ajattelin, etten kirjoita mitään, kun en saa sopivaa settiä kasaan. Onneksi kuitenkin kirjoitin. Aika moni ilahtui. Ilahtui siitä, että olen ajatellut häntä/heitä, tai siitä että kuuli pitkästä aikaa kuulumisia. Ja sitten se kaikkein paras anti oli se, kun muutaman kanssa vaihdettiin viestitellen ne arkisimmat ja vähemmän painokelvolliset kuulumiset! Ne aidot huolet ja murheet, koetut elämänvaiheet ja pohjanoteeraukset, jotka kuuluvat enemmän kuin vahvasti elämään. Eivätkä ne automaatisesti pilaa positiivista perusvirettä tai tee tyhjäksi elämän onnellisia puolia. Ei ollenkaan, päinvastoin!
Kun kuulee rivinvälit ja sivulauseet, voi tuntea toisenlaista läheisyyttä ja ymmärrystä.
Sellaista on ollut usein tämä bloginkin kirjoittaminen. Usein saa miettiä, mitä ja miten voin ja haluan kirjoittaa. On oma valintani, että kirjoitan kivoista jutuista ja katselen elämän tapahtumia pääosin hymyssä suin ja positiivisesta näkökulmasta. Tämä on tapani tukea itseäni. Autan ja muistutan minua kaikesta hyvästä, mitä on.
Olen helposti huolehtija ja murehtija; sen puolen minusta tietävät ne, jotka tuntevat. Mutta kepeyttä elämään, sitä välillä kaipaan, ja löydänkin. Kirjoittaminen on yksi muoto, joka on auttanut itseäni hengähtämään raskaammista ajatuksista.
Toivon, että lukijani tuntevat joskus samoin: saavat hengähtää hetken, viihtyä tai jakaa tunnelmia, ajatuksia.
Elämä on ruusuilla tanssimista. Kauneuden ja tuoksun huumassa on myös piikkejä ja ne osuvat jalkoihin, joskus jokaisen.
Siitäkin huolimatta, ettemme aina voi tietää toistemme kivuista, on hyvä muistaa, että niitä on jokaisella. Se tekee meistä toivottavasti inhimillisempiä itsellemme ja toisillemme. Maailma on kova, vaikka myös täynnä ihania asioita. Suojellaan elämää, läheisiämme, itseämme ja etsitään hyvää!
Näillä ajatuksilla kiitän jokaista lukijaa ja toivon sydämestäni sinulle rauhallista jounlunaikaa, hyviä hetkiä ja välittämistä❤️
