 |
| Skopelos ❣️ |
Onneksi viereeni istuu hoikkeliini, jonka matkatavarakin on vain puhelin ja huulipuna kalliin näköisessä, pienessä käsilaukussa. Mahdumme hyvin, koska pienen kokonsa lisäksi hänellä on niin kireä minihame, että se liimaa hänen jalkansa napakkaan pakettiin ja vaatii nilkkojakin pysymään somasti yhdessä. Hän vaivoin tervehtii, mutta se ei haittaa. Olenkin suunnitellut ihan muita ajanvietteitä bussimatkalle kuin turinointia kanssamatkustajan kanssa. Matka Thessalonikista Voloksen kestää n. 2,5 tuntia.
Ensimmäisen sadan kilometrin aikana selviää, mikä on ladyn harrastus nro yksi: puhelimessa puhuminen. Se sujuu! Puhelin huutaa niin kovaa kuin sen tekniikka mahdollistaa. Soittoääni on kamala, kannattaisi vaihtaa. Mutta yllättäen tiukan, mustaksi puetun olemuksen alta lennähtää ilmoille pehmeää solinaa. Lady asettelee sanansa hallitusti, melkeinpä varovasti ja ne piirtyvät silmiini kuin entisajan kaunokirjoituksen tarkat kiemurat pyöreine ylä- ja alaniekkuineen.
Kun sata kilometriä puheluita on selätetty, alan toivoa taukoa. Koska sitä ei tunnu tulevan, päädyn ystävälliseen vastaiskuun. Otan pienen sivukallistuksen ja suljen silmäni. Olen varma, että hän nauttii kohta suomalaisesta kansanmusiikista.
Reilun tunnin kuluttua olen melko varma onnistumisestani. Herään siihen, että joku kuorsaa vieressäni. Avaan silmät, näen epäselvän kuvajaiseni ikkunasta ja kuorsaus loppuu.
Voloksen satamaan pääsen kimppataksilla kreikkalaisen, iäkkään pariskunnan kanssa. He sanovat päivää ja kysyvät mistä olen. Suomi ei aiheuta jatkokeskustelua. Matka taittui viidellä eurolla, joten ei haittaa tämäkään.
Taksikuski tiputtaa minut ystävällisesti sataman lipunmyynnin eteen. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, koska pelkäsin etten ehdi lauttaan. Lippuluukun edessä on kreikkalainen perhe, jonka juniori saa juuri korvilleen äidiltään. Minulle he selvittävät ystävällisesti, ettei lipunmyyntiä tänään ole, vaan minun tulee hankkia lippuni huidotusta suunnasta tunnempaa.
Suurehko matkalaukku riesanani lähden satamasta pois ja löydän onneksi pian matkatoimiston. Kun palaan lipun kanssa kadulle, on naapuritavernan Georgios tarkkana ja ilmoittaa kreikkalaisen salaatin olevan edessäni kahdessa minuutissa, jos sitä kaipaan. Vilkaisen kelloa ja kerron, että minulla on aikaa tasan 10 minuuttia, jonka pitää sisältää myös vaihtorahat. Röhönauru ja saan pöydän, salaatin, laskun ja vaihtorahan kymmenessä minuutissa!
Lauttamatka on tällä kertaa tasaista. Olen ottanut varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkettä ja sen sivutuotteena otan jo päivän toiset nokoset.
Kun pääsen perille, saan viestin, että isäntäni Apostoles onkin samassa lautassa tulossa asioiltaan. Hän on loikannut ensimmäisten joukossa satamaan, ja kun minä astun Skopelokselle hän on jo kyltin kanssa näköpiirissäni.
Apostoles ei ole enää ihan nuori. 80-luvulla hän vietti 12 vuotta Tukholmassa opiskelemassa ja puhuu yhä ruotsia. Ja varmasti hän oppi silloin jotain Suomi-Ruotsi-maaottelusta, koska pilkettä silmäkulmassaan hän testaa ruotsin kielen taitoani. Vastaan kahdesti ruotsiksi ja sen jälkeen koen osoittaneeni suomalaisen peruskoulun laadun ja vaihdan englantiin.
Matkalla Airbnb-majapaikkaani ehdimme vielä puhua juhannuksesta ja matkustamisesta Välimerellä.
Ensimmäisen sadan kilometrin aikana selviää, mikä on ladyn harrastus nro yksi: puhelimessa puhuminen. Se sujuu! Puhelin huutaa niin kovaa kuin sen tekniikka mahdollistaa. Soittoääni on kamala, kannattaisi vaihtaa. Mutta yllättäen tiukan, mustaksi puetun olemuksen alta lennähtää ilmoille pehmeää solinaa. Lady asettelee sanansa hallitusti, melkeinpä varovasti ja ne piirtyvät silmiini kuin entisajan kaunokirjoituksen tarkat kiemurat pyöreine ylä- ja alaniekkuineen.
Kun sata kilometriä puheluita on selätetty, alan toivoa taukoa. Koska sitä ei tunnu tulevan, päädyn ystävälliseen vastaiskuun. Otan pienen sivukallistuksen ja suljen silmäni. Olen varma, että hän nauttii kohta suomalaisesta kansanmusiikista.
Reilun tunnin kuluttua olen melko varma onnistumisestani. Herään siihen, että joku kuorsaa vieressäni. Avaan silmät, näen epäselvän kuvajaiseni ikkunasta ja kuorsaus loppuu.
Voloksen satamaan pääsen kimppataksilla kreikkalaisen, iäkkään pariskunnan kanssa. He sanovat päivää ja kysyvät mistä olen. Suomi ei aiheuta jatkokeskustelua. Matka taittui viidellä eurolla, joten ei haittaa tämäkään.
Taksikuski tiputtaa minut ystävällisesti sataman lipunmyynnin eteen. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, koska pelkäsin etten ehdi lauttaan. Lippuluukun edessä on kreikkalainen perhe, jonka juniori saa juuri korvilleen äidiltään. Minulle he selvittävät ystävällisesti, ettei lipunmyyntiä tänään ole, vaan minun tulee hankkia lippuni huidotusta suunnasta tunnempaa.
Suurehko matkalaukku riesanani lähden satamasta pois ja löydän onneksi pian matkatoimiston. Kun palaan lipun kanssa kadulle, on naapuritavernan Georgios tarkkana ja ilmoittaa kreikkalaisen salaatin olevan edessäni kahdessa minuutissa, jos sitä kaipaan. Vilkaisen kelloa ja kerron, että minulla on aikaa tasan 10 minuuttia, jonka pitää sisältää myös vaihtorahat. Röhönauru ja saan pöydän, salaatin, laskun ja vaihtorahan kymmenessä minuutissa!
Lauttamatka on tällä kertaa tasaista. Olen ottanut varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkettä ja sen sivutuotteena otan jo päivän toiset nokoset.
Kun pääsen perille, saan viestin, että isäntäni Apostoles onkin samassa lautassa tulossa asioiltaan. Hän on loikannut ensimmäisten joukossa satamaan, ja kun minä astun Skopelokselle hän on jo kyltin kanssa näköpiirissäni.
Apostoles ei ole enää ihan nuori. 80-luvulla hän vietti 12 vuotta Tukholmassa opiskelemassa ja puhuu yhä ruotsia. Ja varmasti hän oppi silloin jotain Suomi-Ruotsi-maaottelusta, koska pilkettä silmäkulmassaan hän testaa ruotsin kielen taitoani. Vastaan kahdesti ruotsiksi ja sen jälkeen koen osoittaneeni suomalaisen peruskoulun laadun ja vaihdan englantiin.
Matkalla Airbnb-majapaikkaani ehdimme vielä puhua juhannuksesta ja matkustamisesta Välimerellä.
Yksiöni on kotoisa ja toimiva! Pidän siitä kovasti. Ja tunnelma on tärkeää erityisesti, koska olen matkalla yksin ja tuntosarveni ovat siitä syystä vielä ekstra herkässä.
Patio ulkona on juuri riittävä ja tuleva kissaäiti löytää heti kätilön vastaanotolle. Puhun sille suomeksi, että olen lomalla nyt, enkä oikein kissaihminen muutenkaan, kun saa heikäläisistä pahan hengenahdistuksen. Selitän kuitenkin varmuuden vuoksi, että ihan hyvää hänelle toivon, mutten aio alkaa ruokaani jakamaan. Ja juuri tässä kohdassa selvitystäni aukeaa naapuriasunnon ovi ja ulos astuu hyräillen noin kuusikymppinen brittimies, jonka päätän sekunneissa olevan kapellimestari! Hän hyräilee klassista musiikkia uskomattoman upealla äänellä ja kädet liikkuvat samalla poikkeuksellisen jalosti.
Naapuri ehtii kuulla pätkän kissakeskustelua ja aloittaa oman puheenvuoronsa kuin olisi minun tarinointini ymmärtänyt! Ei hän suomea osaa kuulemma, mutta kissa kun on kantava, hän on päätynyt sitä ruokkimaan, vaikkei yleensä niin toimi. Ja huomenna he jo lähtevät, mikä häntä huolettaa, siis kissan kannalta. Oi voi, oliko tuo nyt vinkki minulle, että kissasta pitää siis kuitenkin pitää huolta!
Naapurin rouvakin ilmaantuu. Hän on pessyt pinkit farkkunsa ja selvittää ensimmäiseksi, että huomaanko niiden värivirheitä.
Voi kun minua harmittaa nyt, että he lähtevät jo huomenna! Olen vähän alleviivatusti yksin, kun ilta tulee ja pieni rupatteluhetki tuntuu mukavalta. Ja kun nämä ihmiset ovat jotenkin välittömän ja helpon tuntuisia.
No, olen tullut tänne kokeillakseni vihdoin, kuinka matkustan vain itseni kanssa. Tämä on toivottavasti hyvä viiskymppislahja itselleni. Miksi yksin reissuun lähteminen vaatii niin paljon minulta rohkeutta? Mitä oikeastaan pelkään? Saa nähdä, löydänkö vastausta, mutta luulen, että tästä tulee ikimuistoinen kokemus joka tapauksessa.
Olkoon yö minulle hyvä ja hiiret pysyköön loitolla.
Mahtavan näköinen lomakoti!
VastaaPoista