Yksin Ateenassa osa 3: Suuntavaistosta, jota ei ole!

Se ei ole vitsi, etten löydä mihinkään. Se on niin totta, että silloin kun en jaksa nauraa, olen siitä huolissani. Miten käy, kun olen vanha? No huonosti, mitäs sitä kaunistelemaan.

Reissuilla kartturina toimii aina se toinen; mies, lapset, matkakaveri. Kun jään yksin, on pakon edessä on oltava reipas ja selviydyttävä. Ateenassa ajattelin, että onneksi Akropolis on niin näkyvä ja selkeä maamerkki! Ja olin toki kolmatta kertaa kaupungissa.

No hope.  

Kun lähdin etsimään hotelliani, olin tyytyväinen, kun matkaa oli vain parisen kilometriä ja varsinaisia käännöksiä kaksi. Aurinko häikäisi pahasti, joten katsoin varjossa iPadilta reitin ja lähdin kävelemään. Kun mielestäni olin hotellin nurkilla, avasin karttaohjelman ja tarkistin. Ja ihmettelin. Olin kävellyt metreissä suunnitellun mittaisen matkan, mutta täysin päinvastaiseen suuntaan! Kyllästytti heti kättelyssä, joten päätin mennä metrolla, kun vain löytäisin aseman. Sitä on sentään helppo kysyä. Kysyin kysymästä päästyäni. 

Illalla päätin että hyppään taas metroon, koska osasin jo pysäkille. Maamerkkini olivat mm. seuraavanlaiset: ohita ensin pyörätuolissa nukkuva kadunasukki, jatka kahvilalle jonka ikkunassa seitsemän väriset macaronsit, siitä vasen ja bussipysäkin ohi jossa kuva kadonneesta koirasta, ylitä tie kohdalta jossa pelargoniat parvekkeella ja olet perillä.

Kaikki hyvin siis! Bingosin vähän metropysäkkien kanssa ja lopulta valitsin Akropolis-pysäkin, koska siitä olisi kiva iltakävellä Monastiraki-aukiolle. Sinne päädyinkin, kun ensin olin jälleen lähtenyt väärään suuntaan ja tallannut väärälle puolelle koko hemmetin kukkulaa. Ääneen lausuin itelleni: "Et oo tosissas!"

Metroaseman "maamerkki"💛

Seuraava päivä jatkui samaan tapaan. Paitsi että satoi vettä, ihan kaatamalla. Tämä on oleellista, kosta en halunnut uittaa kännykkääni enkä padia. Hankin sateenvarjon kiinakaupasta, mikä oli sinänsä paha virhe, koska kun poikkesin ennalta tehdystä reittisuunnitelmasta, olin taas jo metsässä; kivitaloviidakossa. Hiki ei tullut, ei, koska valkoiset tossuni muuttuivat kuran värisiksi ja kun painoni laskeutui tossulle, toimin sopivasti vesipumppuna; ilmavan, verkkomaisen materiaalin ansiosta pieniä suihkulähteitä nousi tossujen tekstiilipinnan läpi. 

Illalla sateen jälkeen

Totesin, että on aika siirtyä sisätiloihin. Ässänä taskussani oli kahden vrk:n lippu Hop on-off -bussiin. Päätin olla välittämättä siitä, että ikkunat olivat vesihöyryn umpeuttamat, joten näkyvyys oli nolla.  Pienen kuivattelutauon jälkeen hyppäsin ulos. Museoon olisi matkaa alle kilometri. Niin sitä luulisi. Samat kuviot, kunnes pysähdyin sateensuojaan ja avasin karttaohjelman. Se ei heti auttanut, joten tein koevetoja: pari askelta eteen. Ei, sininen nuppineulan pää kartalla menee väärään suuntaan. Askeleet takaisin ja seuraavat tiukasti oikealle. Nuppi kartalla pyörähtää, mutta ei vieläkään kohti kohdettani. Paluu ja loiva vasen jne jne Toki sain katseita; näytin kansantanssijalta tai jumiin jääneeltä lelurobotilta. 

Ehkä lukijaa ei yllätä, että museo oli tällä menetelmällä yllättävän kaukana. 

(Tässä linkki Juutalaisen museon sivuille https://www.jewishmuseum.gr/en/!)

Eilenkin suunnistin tutulla tyylillä ja varmalla otteella. Piti nousta niemenkärjen (kukkula) yli, seuraavaan merenlahteen. Löysin neljä päättyvää katua ja tusinan pihateitä ihaniin merenrantataloihin. Sitten tuli kyltti, jonka ymmärsin: "Military area", pääsy ehdottomasti kielletty. Eikä ne sallineet valokuviakaan, nihilistit. En tiedä, missä valokuvauskielto päättyi ja auktoriteettikammoinen kun olen, ei tältä patikoinnilta tullut sitten ainuttakaan kuvaa.

Hop on-off bussilla ajelin Ateenan ranta-alueelle -ei hassumpaa!

Eksyksissä

Joskus onnistuin huijaamaan lähimmäisiä. Moni luuli minua paikalliseksi ja pääasiassa keskustelu kanssani aloitettiin kreikaksi. Kreikkalaistuneena otin avoimemman matkailmeeni (nostin kulmat ylös ja kannattelin suupieliä), askelsin rennon määrätietoisesti ja puikkelehdin (paniikin vallassa) kaoottisen liikenteen keskellä. Mieleni repesi nauramaan, kun muutamatkin turistit tulivat karttansa kanssa kysymään apua. Teki mieli sanoa, etten osaa liikkua sen enempää Hesan Stockalla kuin keskussairaalan pohjakerroksessakaan, but let's see :D

Siansaparo ja vanhanajan puhelinjohtokin näyttävät suorilta, jos niitä vertaa jalanjäljistäni Ateenaan piirtyneeseen verkkoon. Liekö onni vai harmi, ettei sitä paljain silmin voi nähdä. Minä näen sen sieluni silmin oikein selvästi.