Pepponen, Cocco ja kuningatar Alma: Vanhojenpäivä -päivä luomuprinsessana vai jotain muuta?

Vanhojenpäivätanssit on ohi. Uskon, että monessa kodissa vanhemmat ja tanssijoiden lähipiiri huokaa syvään. Toivottavasti helpotuksesta ja hymyssä suin. Toivon myös, että itse vanhat, ne ihana freesit nuoret, ovat relanneet ja heränneet bileiden jälkeiseen elämään hyvillä mielin ja kokemuksesta rikastuneena, lompakko tallella ja pää tyynyllä; tutulla tai ennalta sovitulla.

Melkoinen systeemi nämä tanzut! Varmasti nykyspektaakeli kuvaa aikaansa, kuten edellisten vuosikymmenten tanssitkin. Itse tanssin vuonna 1987 saman lukion kakkosena kuin tyttäreni nyt. En epäile ollenkaan, etteikö muisti olisi pyyhkäissyt taka vasemmalle osan tapahtumista ja fiiliksistä, mutta kyllä ero silti on vähintään pohjolasta Atlantin yli ja takaisin. Osoittaako sormeni Pohjois-Amerikkaan?

Vanhat vuosimallia 2013, 1987, 2018 :)

Tansseista on tullut entistä enemmän yleisötapahtuma. Mm. useat ostoskeskukset, kuinka ollakaan, tarjoavat tilat ja yleisön. Toisaalta, kun tansseihin panostetaan suuren joukon voimin, on myös kiva, että päivän prinsessoista, prinsseistä, liehuvista helmoista ja tanakasti lakatuista kampauksista on iloa monille.

Sitten on se henkilökohtainen satsaus, joka puhututtaa, eikä suotta. Hesari kertoi tytöstä, jonka rahallinen panostus päivään oli nelinumeroinen luku. En minä sitä ihmettele. Luulen ja tiedänkin, että monen kohdalla eurojen laskeminen lopetetaan heti alkumetreillä ja pääasia on vain se, että itse tanssija saadaan kunnialla varusteltua ja tyytyväisenä tanssilattialle.

Tansseista pois jääminen ei varmasti ole helppoa. Moni on kuullut, miten Vanhoista puhutaan koko lukioajan ihanimpana päivänä tai parhaina bileinä. Joka tapauksessa se on sillä tavalla vahva traditio, lukiossa saman ikäryhmän kokoava riitti, kyllästymiseen asti polttava puheenaihe, jälkipuinnin ykkösaihe, että tarjolla olevaa putkea karttava tietää olevansa yksi harvoista ja siinä mielessä vahvasti oman tiensä kulkija.

Voiko tätä jättää väliin?

Tansseihin valmistautuminen, suunnittelu ja panostaminen vaihtelee henkilöstä riippuen tietysti paljon. Ei kai kaikilla kamalia paineita ole, mutta sitten on paljon niitä, joilla stressi on läsnä vähintään syksystä alkaen ja pahimmillaan äityy yli lähipiirin ymmärryksen ja oman jaksamisen. Ei siitä ainakaan nuorta voi syyttää. Odotukset ovat omassa päässä, mutta eivät ne sinne vahingossa ajautuneet. Vaikutteita saadaan ihan joka puolelta: some, tv, ihmiset ympärillä, kaupallinen tarjonta jne. Se miten odotusten kanssa pärjää ja miten sitten asettelee mielessään itsensä jo pitkälti rakennettuun palapeliin, on myös monesta kiinni. Eikä edelleenkään ole nuoren vika, jos hän ei koe pystyvänsä tai jaksavansa uida vastavirtaan, vaikka mieli tekisi. Tai jos vaihtoehtoisesti päivä prinsessana tuntuu niin tärkeältä, että se on syy lukioon päätymiselle.

Euroja ei voi unohtaa, tai ei ainakaan kovin moni. Turhuus on surullista, tuhlaus samoin, mutta aina ei ole kyse kummastakaan, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei lukiolaisella eikä hänen perheellään ole mahdollisuutta käyttää rahaa juhlijan vaatettamiseen ja muuhun asiaankuuluvaan.

Tanssipari, oh no! Tässäpä vasta yksi paineen aiheuttaja, ainakin joillekin, mutta kokemukseni mukaan ei ihan pienelle joukolle. Ajatelkaas tätä. Meillä, silloin kasarina, annettiin poikien liikuntatunnilla tyttöjen nimilista jannuille nenän alle, että laitapa nimes sopivan tanssiparin perään. Tytöillä ei siinä (ainakaan suoraan) ollut osaa eikä arpaa koko hommaan. Poikia oli lisäksi huomattavasti vähemmän kuin tyttöjä, joten tytöt muodostivat tietysti pareja myös keskenään, kuten nykyäänkin. Mutta muistan ajatelleeni silloinkin, että homma oli vähän järkky. Enpä usko, että nykyiset tällaiseen suostuisivat, ja hyvä niin.

Molemmilla tyttärillä on ollut hiki otsalla parin suhteen. Kumpikaan ei ole tanssinut hyvän ystävän kanssa tai edes kaveriporukkaan kuuluneen kanssa. Kummankin kohdalla on oltu tosi iloisia parin löytymisestä.

Eilinen vanhani on semiluomuprinsessa ja olen hänen meinigistään hirveän iloinen. Pyysin luvan kertoa, miten hän panosti ja ei panostanut... Päätös tansseihin osallistumisesta tapahtui juuri ennen kuin tanssiharjoitukset (eli ko. lukiokurssi) alkoivat. Kaverit olivat jo varattuja, mutta some-ryhmän kautta löytyi pari. Mekko hankittiin joululoman lopuksi alesta. Kierrätyspukuja oli katseltu myös, mutta omiin mittoihin pitkä tyttö ei sopivaa löytänyt. Ei tylliä, eikä liiemmin kimallusta, hän halusi nätin mutta simppelin pitkän mekon ja erit. kohtuulliseen hintaan. Käytiin siis Halosella, ale-jämistä hän sovitti sopivat koot. Vaihtoehtoja oli ehkä viisi. Minusta valinta oli hänen näköisensä ja yksinkertaisen kaunis, 90€. Kengät olivat alelaarista myös. Eivät ihan sitä mitä hän etsi, mutta jatkokäyttöön käypät. Mummu lyhensi puvun, sisko lainasi takin. Kampaajaan taivuttiin, kun apuvoimia tukkataikoja tekemään ei liiennyt: sisko ja äiti olivat töissä. Kampaajat olivat jo varattuja ja mitä tahansa ei haluttu maksaa, mutta mummun loistava idea onnistui. Läheisen vanhusten palvelutalon kampaajalla ei ollut tanssiaiskiireitä ja hän suostui perustyöstään poikkeavaan hommaan :) Meikin tanssijatar laittoi itse, luonnollisen ja pääosin eläimillä testaamattoman.

Jatkoille tämä vanha meni kaapista löytyneissä kamppeissa. Mummu tarjosi autokyydin aamulla, kaverit myöhemmin.

Mutta ne tanssit. Kyllä mun sydämeni suli niille nuorille! Se itse tanssiminen, valitut tanssit ja musiikki ylittivät odotukset. Musiikkikappaleet oli mietitty ja muutama sovitus jäi erityisesti mieleen. Arvostettavaa, että katsoja sai nauttia tanssin lisäksi musiikista! Ihan mahtavia koreografioita nähtiin myös ja koulun omia tansseja. Tango oli uljas ja koominen yhtä aikaa, vanha, hillitty polska nostatti kyyneleet silmiin. Viimeinen potpuri nykymusiikista oli hersyvä ja tuntui, että kaikki heittäytyivät ilotteluun viimeistään tässä vaiheessa. Tanssit oli opeteltu sujuviksi ja asenne oli niin kohdallaan, etten parempaa voisi toivoa! Opet ja muu tanssitiimi olivat onnistuneet todella. En tiedä oliko myös ilmaisutaidonlukio-lisää, mutta siellä oli mahtava meno, hyvän mielen ja hauskanpidon fiilis <3 Show-tyyppejä näkyi oikealla ja vasemmalla! Yleisö nauroi, itki, taputti, hurrasi, kuvasi ja tanssi!

Loistavana väripilkkuna, elävää elämää alleviivaamassa olivat kaikki peruskaavasta poikkeavat asut ja niiden kantajat.

Kiitos massassa mukana olleille ja sinulle massasta poikkeava; jokaisella oli oma tärkeä paikkansa tansseissa <3