Vapaaehtoisuuteen perustuva pakollinen talviurheilu

Lopetin hiihtourani aikanaan vähän vahingossa. Loppujäähdyttely taisi tapahtua Launeen perhepuistossa n. 15 vuotta sitten. Siinä vaiheessa kuopus oli tehnyt päiväkodissa vaikutuksen sivakoinnillaan ja koin kai opetusvelvollisuuteni olevan suoritettu. Pöhkö ajatus kaikin puolin...

Tänään kävi niin, että Ahosen ja Mannisen innostamana, tein hieman varttuneemmalla iällä paluun suksiurheilun pariin. Valmistautuminen tapahtui enemmän henkisellä puolella ja se kesti sen 15 vuotta. Ja vitsi miten jännitti! Jos haastattelija olisi kysynyt, mitä jännität eniten, olisi vastaus tullut miettimättä: alamäkiä, ne hirvittää. Loogista olisi ollut pelätä sydäriä ylämäessä, mutta luotan vielä sydämeeni toisin kuin luideni kimmoisuuteen tai hangen pehmeyteen.

Motivaatiokuva ;D

Kotona olen puhunut varovasti mahdollisesta paluustani ladulle. Hätäinen Cocco oli jo pari päivää sitten lähdössä suksikaupoille, mutta uskoi sentää napakkaa järjen ääntäni. Niinpä tänään päädyin suksipaketin vuokraamiseen. Uhrasin uudelle uralle  n. 23€ ja bensat. Ei sponsoreita. Se piti sisällään myös palautusjuoman, Cola Zeron.

Paljon on siis virrannut vettä Tammerkoskessa sen jälkeen kun viimeksi olen murtsikat alleni asettanut. Menin nurkan taakse yksinäisyyteen ihmettelemään. Ei oikeaa ja vasenta suksea, ohho! Pienen räpellyksen jälkeen sain monot kiinni ja sauvatkin, josta tosin toisessa oli entinen tarranauha, joten se jäi ärsyttävästi lepattamaan. Annoin huollolle palautetta.

Seuraava vaihe olisi pitänyt arvata... Anteeksi, yrittäkää kestää tai hypätä seuraavaan kappaleeseen. En löytänyt ladulle. Nii-in. Ai ottiko päähän? Ihan hemmetisti. Kysyin kaksi kertaa, senhän toki osaan. Ekaksi päädyin heti kunnon ylämäkeen ja puuskutuksen jälkeen luin kylttiä, että vaativa reitti, jossa korkeuseroja ja varovasti huonolla säällä. Ei kuulostanut sopivalta. Sitten suunnistin pellolle, mutta päädyin ensin maneesin eteen. Kai siellä on latukoneen koti, kun jäljet kerran sinne johti! Mutta pelto oli vieressä ja ajattelin oikaista mieluummin kuin palata. Virhe, tietenkin. Seurasin  seuraavaksi kavioiden ja lumikenkien jälkiä ja löysin ladunkin. Aikaa oli kulunut n. 40min ja energiapiikki alkoi hävitä. Hetken mietin, että olisko välipalan paikka. Bistroon kyllä osaisin palata. Mutta olin olympialaisten vuoksi reippaalla tuulella ja siirryin ladulle.

Se on umpihanki ja sinne väärät välineet!

Iloinen tapaaminen!

Sanotaan, että jaloissa oli jäljellä vielä hitunen lihasmuistia ja selvisin pienet mäet sekä ylös- että alaspäin niiden vaappuvassa varassa. Mutta mutta... Kädet ymmärsivät rytmin, vaan heiluivat kuin linnunpelättimen tyhjät hihat tuulessa. Ei niillä mitään tehnyt. Tosin nyt ne viestittävät, että niillä kuitenkin olisi jotain tehty ja huomenna ne epäilemättä vievät kaiken huomioni. Sitten oli vielä yksi juttu. Keuhkot! Ei ne mitään hallelujaa huutaneet, ihan puhtaita perkeleitä. Missä oli norskien astmalääkearsenaali?! 

Onks tässä järkeä, oikeesti?

Välineet oli hyvät, kiitos Messilä! Nenäliina ei riittänyt pitkälle, joten painuin puolentoistatunnin hiitelyn jälkeen sinne bistroon, kun olin pyörtyä nestehukasta. Liikunnan ilo? Ööö... Kauniit maisemat? Nooh... Onnistumisen tunne? Eihhh... Mutta kun kaikkeen olin varautunut, voin todeta, että sentään uskaltauduin! Ja ehkä menen toisenkin kerran, kun ensin selvittelen reitit etukäteen. Aurinko auttais varmasti :) Ja koko settiä kun jään odottamaan (sopiva lämpötila & aurinko & ruuhkaton latu & arkivapaapäivä & reipas mieli), voi siihen mennä helposti vuosi tai huonolla säkällä se 15 :D 

Penkkiurheilu, I love you:) Esitin, että mulla olis seuraa...