Yksin Ateenassa osa 3: Suuntavaistosta, jota ei ole!

Se ei ole vitsi, etten löydä mihinkään. Se on niin totta, että silloin kun en jaksa nauraa, olen siitä huolissani. Miten käy, kun olen vanha? No huonosti, mitäs sitä kaunistelemaan.

Reissuilla kartturina toimii aina se toinen; mies, lapset, matkakaveri. Kun jään yksin, on pakon edessä on oltava reipas ja selviydyttävä. Ateenassa ajattelin, että onneksi Akropolis on niin näkyvä ja selkeä maamerkki! Ja olin toki kolmatta kertaa kaupungissa.

No hope.  

Kun lähdin etsimään hotelliani, olin tyytyväinen, kun matkaa oli vain parisen kilometriä ja varsinaisia käännöksiä kaksi. Aurinko häikäisi pahasti, joten katsoin varjossa iPadilta reitin ja lähdin kävelemään. Kun mielestäni olin hotellin nurkilla, avasin karttaohjelman ja tarkistin. Ja ihmettelin. Olin kävellyt metreissä suunnitellun mittaisen matkan, mutta täysin päinvastaiseen suuntaan! Kyllästytti heti kättelyssä, joten päätin mennä metrolla, kun vain löytäisin aseman. Sitä on sentään helppo kysyä. Kysyin kysymästä päästyäni. 

Illalla päätin että hyppään taas metroon, koska osasin jo pysäkille. Maamerkkini olivat mm. seuraavanlaiset: ohita ensin pyörätuolissa nukkuva kadunasukki, jatka kahvilalle jonka ikkunassa seitsemän väriset macaronsit, siitä vasen ja bussipysäkin ohi jossa kuva kadonneesta koirasta, ylitä tie kohdalta jossa pelargoniat parvekkeella ja olet perillä.

Kaikki hyvin siis! Bingosin vähän metropysäkkien kanssa ja lopulta valitsin Akropolis-pysäkin, koska siitä olisi kiva iltakävellä Monastiraki-aukiolle. Sinne päädyinkin, kun ensin olin jälleen lähtenyt väärään suuntaan ja tallannut väärälle puolelle koko hemmetin kukkulaa. Ääneen lausuin itelleni: "Et oo tosissas!"

Metroaseman "maamerkki"💛

Seuraava päivä jatkui samaan tapaan. Paitsi että satoi vettä, ihan kaatamalla. Tämä on oleellista, kosta en halunnut uittaa kännykkääni enkä padia. Hankin sateenvarjon kiinakaupasta, mikä oli sinänsä paha virhe, koska kun poikkesin ennalta tehdystä reittisuunnitelmasta, olin taas jo metsässä; kivitaloviidakossa. Hiki ei tullut, ei, koska valkoiset tossuni muuttuivat kuran värisiksi ja kun painoni laskeutui tossulle, toimin sopivasti vesipumppuna; ilmavan, verkkomaisen materiaalin ansiosta pieniä suihkulähteitä nousi tossujen tekstiilipinnan läpi. 

Illalla sateen jälkeen

Totesin, että on aika siirtyä sisätiloihin. Ässänä taskussani oli kahden vrk:n lippu Hop on-off -bussiin. Päätin olla välittämättä siitä, että ikkunat olivat vesihöyryn umpeuttamat, joten näkyvyys oli nolla.  Pienen kuivattelutauon jälkeen hyppäsin ulos. Museoon olisi matkaa alle kilometri. Niin sitä luulisi. Samat kuviot, kunnes pysähdyin sateensuojaan ja avasin karttaohjelman. Se ei heti auttanut, joten tein koevetoja: pari askelta eteen. Ei, sininen nuppineulan pää kartalla menee väärään suuntaan. Askeleet takaisin ja seuraavat tiukasti oikealle. Nuppi kartalla pyörähtää, mutta ei vieläkään kohti kohdettani. Paluu ja loiva vasen jne jne Toki sain katseita; näytin kansantanssijalta tai jumiin jääneeltä lelurobotilta. 

Ehkä lukijaa ei yllätä, että museo oli tällä menetelmällä yllättävän kaukana. 

(Tässä linkki Juutalaisen museon sivuille https://www.jewishmuseum.gr/en/!)

Eilenkin suunnistin tutulla tyylillä ja varmalla otteella. Piti nousta niemenkärjen (kukkula) yli, seuraavaan merenlahteen. Löysin neljä päättyvää katua ja tusinan pihateitä ihaniin merenrantataloihin. Sitten tuli kyltti, jonka ymmärsin: "Military area", pääsy ehdottomasti kielletty. Eikä ne sallineet valokuviakaan, nihilistit. En tiedä, missä valokuvauskielto päättyi ja auktoriteettikammoinen kun olen, ei tältä patikoinnilta tullut sitten ainuttakaan kuvaa.

Hop on-off bussilla ajelin Ateenan ranta-alueelle -ei hassumpaa!

Eksyksissä

Joskus onnistuin huijaamaan lähimmäisiä. Moni luuli minua paikalliseksi ja pääasiassa keskustelu kanssani aloitettiin kreikaksi. Kreikkalaistuneena otin avoimemman matkailmeeni (nostin kulmat ylös ja kannattelin suupieliä), askelsin rennon määrätietoisesti ja puikkelehdin (paniikin vallassa) kaoottisen liikenteen keskellä. Mieleni repesi nauramaan, kun muutamatkin turistit tulivat karttansa kanssa kysymään apua. Teki mieli sanoa, etten osaa liikkua sen enempää Hesan Stockalla kuin keskussairaalan pohjakerroksessakaan, but let's see :D

Siansaparo ja vanhanajan puhelinjohtokin näyttävät suorilta, jos niitä vertaa jalanjäljistäni Ateenaan piirtyneeseen verkkoon. Liekö onni vai harmi, ettei sitä paljain silmin voi nähdä. Minä näen sen sieluni silmin oikein selvästi.

Yksin Ateenassa osa 2: Huomioita aamupalalta

Tämä on luvalla sanoen kulahtanut hotelli. Edullinen tietysti, en kai täällä muuten olisi. Ja aamupala kuuluu hintaan. Sen laatu jännittää aina.

Aamupalalla olemme kuin sirkusseurue. Se on ensimmäinen ajatus: värikästä ja hupaisaakin. Kokoelma mielenkiintoista sakkia aloittamassa päivää. Minun lisäkseni on yksi yksin aterioiva. Hän on harmaa kiharapäinen mies. Tukassa on selkeä aamupysty tai ehkä sitä ei ole harottu koko lomalla. Kasvot näyttävät pieniltä kun harmaa hattara keikkuu kekona ympärillä.

Yksi sirkustelija muiden joukossa ;)

Viereisessä pöydässä vain yhdellä rouvalla on suunvuoro. Hänellä ei ole suodatinta. In english, jotta minäkin ymmärrän, tulee suusta mitä ilmeisimmin jokainen ajatus. Ei tarvitse tutkia lähipäivien säätiedotusta: hän kertoo kaiken lähes tunnin tarkkuudella, lisäten jokaiseen tuntiin mahdolliset matkasuunnitelmat selkeällä ja kuuluvalla äänellä. Varmasti maailman tehokkain dieetti; ei hän ehdi syödä suupalaakaan.

Toisella puolella kolmekymppinen reissaajapariskunta keskittyy täydellisesti itse pääasiaan, ruokailuun. Heidän taktiikkansa on itsellenikin tuttu: hotelliaamiaisella niin paljon kuin napa vetää, jotta pärjäät pitkälle päivään ja säästät ruokakuluissa. Tytön korvikset ovat kirkkaan punaiset, valtavan kokoiset lentävät lautaset. Olen varma, että kohta ne uivat cornflakeseissa, joten joudun vilkuilemaan heitä välillä.

Yhden pöydän on vallannut kaksi MacBookia. Nenät kiinni näytössä siellä ryystetään aamukahvia. Liian hienot koneet tähän 70-lukuiseen aamiaishuoneeseen. Hassu kontrasti. Odotan koko ajan, mutta ei auta, he eivät vaihda sanaakaan keskenään.

Minä päätän syödä terveellisen aamupalan. Kreikkalaista jogurttia maltillisesti, tuoreilla hedelmillä. Kananmuna ja vähän leipää. Jne. Olen kamalan ystävällinen keholleni, kunnes käyn tankkaamassa lisää juotavaa ja huomaan kuvun alla tiikerikakkua. Voi miten se näyttää tuoreelta ja kotoisalta! Lankean, tai en koe edes lankeavani: tiikerikakku tekee hotellista heti kodikkaamman ja sitä minä juuri tarvitsen. 

Hotelliaamupalan taso on mitattavissa appelsiinimehun laadulla, sanoi joku joskus. Much below average, sanon minä ja otan toisenkin kakkupalan :)

Illallinen kuittasi laihan appelsiinimehun!

Hankalinta yksin matkailussa on yksin syöminen?? En ole varma...

Yksin Ateenassa osa 1: Hotellilottoa ja yksi suositus

Tällä lomalla on ollut poikkeuksellisen paljon liikkuvia osia. Suunnitelmat muuttuivat mun loppuloman osalta mm. säiden ja lakon vuoksi. Kun Mikko oli lähdössä, alkoi olla kiire löytää yöpaikka seuraavaksi kahdeksi yöksi. Lopulta jouduin tekemään itselleni epätyypillisen nopeita  ratkaisuja ilman sen suurempia ristiintaulukointeja tai tuntien intohimoista nettiharavointia.

Mikon lähdettyä siirryin siis toiseen hotelliin ja sieltä vielä kolmanteen (long story)... Ekassa respassa rouva ihmetteli ensin, että olenko yksin. Kerroin, että kyllä, olen varannut kaksi yötä itselleni. Vastauksessa oli selvästi jotain vikaa, koska rvan hämmästys ei hellittänyt. Hän kysyi seuraavaksi,  enkö olekin heillä aiemmin vieraillut. Vakuutin, etten ole ja hänen  hämmentyneesti huokaillessaan vakuuttelin varmuuden vuoksi lisää. Lopulta selvisi, että koska minun oletettiin olevan hotellin ”merkittävä vanha tuttu", minulle oli varattu  hotellin suurin huone: siis neljälle vuoteet, sohvaryhmä, kaksi erillistä suihkua ja kaksi vessaa, eteinen ja vaatehuone. Siinä sitten sain tartunnan hämmästelystä minä, enkä oikein tiennyt, oliko juuri voittanut lotossa vai saanut kahvipaketin bingossa.

Kyllä oli ensin kolkkoa ja kaikuisaa "lukaalissani"!  Design menneiltä vuosikymmeniltä saatteli epätodelliseen, elokuvamaiseen tunnelmaan. Nuhjuisuus ei ehkä kuvassa korostu, mutta kerrottakoon, että vessanoven kahva jäi ensikosketuksella käteen, lasisen sohvapöydän pinnasta oli reippaasti kulma pois, koko sviitissä oli yksi toimiva pistorasia, ilmastointi ujelsi kuin henkensä hädässä, vuode (tai vuoteet -testasin ne kaikki) oli kova kuin kivi jne.

Sepä ei selvinnyt, että ken oli se tuhkimo, jonka lasikenkää pääsin testaamaan! Jäin myös odottamaan mahdollisia yövieraita, joita ei onneksi saapunut, heh.

Jos tämä oli laskettavissa menneen ajan luksukseksi, olen nyt siirtynyt selli-tyyppiseen, 9 m2:n (valetta!) koppiin. Kuvasta selvinnee riittävästi... Juu ja halapaa on, mutta en taida ryhtyä kanta-asiakkaaksi!

(Pikainen vertailu: lukaalissa oli kummallisten ratkaisujen myötä kuusi ovea, tässä nykyisessä yksi.)

Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, paitsi ikkunasta nouseva kaasun haku...

Voi istua pöntöllä, kun on suihkussa... tai oikeastaan on pakkokin :)

Ikkunasta näkyy...tiiltä ja betonia.

Lopuksi hotellisuositus: Evripides Hotel on ollut meille oikein sopiva sekä sijainniltaan, tasoltaan, palveluiltaan että hinta-laatusuhteeltaan. Se on sellainen "perushotelli", positiivisessa mielessä. Tarjolla on peruspalvelut, siistit ja toimivat tilat, osaava henkilökunta, perushyvä aamupala ja katolta näkymät kattojen yli. Myös sijainti on kätevä, eikä naapuruston pientä rosoisuutta tarvitse pahasti kavahtaa. Hotellin voit käydä tsekkaamassa täältä: http://www.evripideshotel.gr. Hotellin löytää myös Booking.com:sta, josta on kätevä lukea myös muiden arvioinnit :)

Näkymät katolta

Siitä sitten suunnistamaan Akropolikselle!