Olympiatunnelmissa: hengenvaarallinen fanitus ja muuta penkkiurheilua

Ensin oli Hilkka Riihivuori. Hän asui samalla kylällä ja kävi koulullamme jakamassa hiihtokilpailujen palkintoja. Hilkan olemus oli mukavan tavallinen ja helposti lähestyttävä. Hänestä tuli ”tuttu”, vaikkei tuttu ollutkaan.

Koulumme opettaja teki Hilkalle seremonioita varten laulun: 

” Riihivuoren Hilkalle mä laulan laulun tään, kun hänet ilmielävänä edessäni nään. Hän esikuva minulle on kauan ollut jo, kuin myöskin Mieto, Teura, sekä Takalo. Ja jälleen Suomen kansa huutaa hei, hei, hei, kun meidän tyttö sekä poika voiton vei!” 

Nyt laulu laittaa nauramaan, siinä kun on jotenkin niin aikansa klangi😊

Olimme koko koulu kerääntyneet voimistelusaliin ja jännittyneenä odotin ulkoa opeteltua yhteislaulua, joka tietysti oli Riihivuorelle yllätys. Itselleni oli yllätys se, että kun laulun aika vihdoin tuli, starttasin täysin palkein liikkeelle, mutta jo yhden värssyn jälkeen olin niin liikuttunut, ettei laulamisesta tahtonut tulla mitään! Piti nieleskellä ja piilotella kyyneliä. 

Koulun voikkasaliin liittyivät tarkalleen ottaen lähes kaikki ala-asteen lempihetkeni. Kun Suomi taisteli mitallista jääkiekossa tai viestihiihdossa olivat odotukset korkealla, saatiin hommat siivosti hoidettuamme mennä muiden koulun oppilaiden kanssa istumaan salin lattialle kisoja katsomaan. Tunnelma oli riehakas, juhlallinen ja yhteishenkeä nostattava! Tv-ruutu ei ollut suuren suuri ja kaukanakin, mutta selostus kuului hyvin ja tunnelma tarttui. Voi, miten siitä nautin!! 

Riihivuoren perässä tulivat monet hiihtäjät ja mäkihyppääjät, samoin yleisurheilijat, joiden kisakuntoa jännitin ainakin MM- ja Olympiatasolla.

Omien harrastusten myötä seurasin eri voimistelulajeja mm. telinevoimistelija Nadia Comanecia ja rytmistä kilpavoimistelua. Kavereiden taitoluisteluharrastus taas innosti jo varhain nauttimaan luistelun kauneudesta. Olympialajit lisääntyivätkin kaiken aikaa ja joka kerta on tullut seurattua jotakin uutta lajia.

Myös moottoriurheilu on aina ajoittain kiinnostanut.

Parikymppisenä näin niin selvän unen formulakuski JJ Lehdosta, että muistan sen vieläkin :) Unessa hän oli voittanut Formula 1 -maailmanmestaruuden, mitä sitten koskaan ei tapahtunut, mutta toisaalta se ei ollutkaan unen keskeisin teema. Urheilufanitukseni oli saavuttanut jonkinlaisen huippunsa; värikyllästeisessä kesäunessa JJ ajoi kotini pihaan upealla, punaisella urheiluautollaan hakeakseen minut treffeille!

Pitkäkestoisin urheilijafanituksen kohde on ollut mäkihyppääjä Janne Ahonen. Fanitin häntä jo silloin, kun hän ei vielä noussut palkintokorokkeelle ja yhä nytkin. Ahosessa on rauhallisuutta ja vaatimattomuutta, varsinkin nuorempana myös ujoutta, jotka toivat kontrastia rohkealle hyppäämiselle ja upeille saavutuksille. Kaiken lisäksi Ahonen toi mieleeni kaksi vuotta häntä nuoremman pikkuveljeni ja sillä hän sai vielä ekstrasti sympatiaa osakseen.

Kaikkien aikojen ainoa hiihtovalmennettavani; pikkuveli😅💛

En ole oikein missään asiassa ääri-ihminen. Niinpä fanituksenikin on aina ollut hyvin maltillista. Ahosen kohdalla on tapahtunut pari poikkeusta, joita ehkä ylilyönneiksikin voisi kutsua.

Olen yhden kerran vienyt lapseni Salpausselälle mäkihyppyä katsomaan. Se tapahtui vuonna 2001 Lahden MM-kisoissa. Tarjosin silloin viisi vuotiaalle tyttärelleni laatuaikaa äidin kanssa, lajitietoutta ja hyvät kisaeväät, jotta sain hänet innostumaan mäkikisoista ja lähtemään kanssani Janne Ahosen hyppyjä jännittämään. Kisapaikalle pääseminen vaati reilun matkan kävelyä, jolloin viisivuotias ilmoitti, ettei enää jaksais näitä kisoja. En muista huusiko hän (=kiivasta kannustusta) kuin äitinsä, mutta kaakao teki kauppansa ja kisatunnelma oli saavutettu.

Seuraavat tapaamiseni Ahosen kanssa olivatkin reilut kymmenen vuotta myöhemmin. 

Kerran osuimme Lahdessa samaan paikkaan syömään. Istuimme tyttärien kanssa pöydässä lähellä kassaa, minä selkä kassaan päin. Kun tajusin Jannen seisovan takanani, jouduin hetkellisen tunnemyrskyn valtaan ja sihisin itseäni vastapäätä istuneelle tyttärelle, että ota nyt kuva siitä! Hän teki pikaisesti ja huomaamattomasti työtä käskettyä. Epäselvässä kuvassa (ennen älypuhelimia...) olin minä etualalla silmät selkosen selällään, posket pullollaan evästä sen näköisenä, että jos yritän hymyillä, lentää ruoka juuri pihalle huulieni välistä. Pääni vieressä, hivenen taaempana, näkyi (ainoastaan) Jannen farkkupeppu. 

Tästä kuvasta ei varsinaisesti tullut lemppariani, koska poskeni näyttivät suuremmilta kuin Ahosen pakarat.

Viimeinen juttu oli jäädä kaikin tavoin elämäni viimeiseksi fanitapaamiseksi. Tämä tapahtui Lahden Maauimalassa. Maauimala sijaitsee mäkimontussa ja kesällä siellä voi nähdä mäkihyppääjien muovimäkitreenejä. Nyt elettiin jo aikaa, jolloin Mico Ahonen oli löytänyt tiensä hyppyharrastuksen pariin. 

Olin kuntouimassa maauimalassa, jossa väkeä oli vähänlaisesti. Keskivaiheilla 50m:n rataa herpaannuin rytmistäni, kun huomasin, että mäkimiehiä alkaa nousta ankkurihissiin. Hissin lähtöpaikka on lähellä allasta ja hissi lähtee nousemaan huoltorakennuksen takana. Olin näkevinäni Jannen asettuvan ankkurin kuljetettavaksi poikansa Micon kanssa. Ilman selkeää ajatustakaan seuraavilla parilla rintauintivedolla yritin nousta mahdollisimman ylös veden pinnasta ja pinnistelin kovasti, jotta näkisin isän ja pojan. Tämän pompun suoritettuani, meni uintirytmi ja ennen kaikkea hengitysrytmi sekaisin ja kun pääni painui veteen, vedin vettä henkeeni niin että en koskaan... 

Ajattelin loppuni tulleen. Pinnan alla ehti jo iskeä paniikki. Pääsin kyllä pintaan, mutta en saanut yskittyä ensin mitään itsestäni ulos. Paniikki laittoi vain räpiköimään ja huitomaan hädässäni. Tilanteen huomasi uimavalvoja, joka lähti toisesta päästä allasta tulemaan minua kohti. Onneksi olin radalla, joka oli lähellä altaan reunaa ja jotenkin onnistuin omin avuin saamaan siitä kiinni. Sitten alkoi jo vesi ja räkä lentää ja tajusin jääväni henkiin.

Kun uimavalvoja ehti luokseni ja kysyi, olenko ok, en kuitenkaan tohtinut sanoa, että: ”Hitto, missasinko Ahoset?!”.

Jos itse en olekaan ääri-ihminen, olen aina kiinnostunut ihmisen selviytymisestä ja käyttäytymisestä äärirajoillaan. Olen vahvasti myötäelänyt voittajia ja häviäjiä. Kai se on sitten tunnetason kokemus, joka vetää puoleensa. Sekä se tunnekokemuksen jakaminen ympärillä olevien kanssa.

Olympialaiset ovat aina hyvä paikka harrastaa urheilijoiden fanittamista tai yleisesti vain urheilun fanittamista. Olen katsonut urheilua niin kauan kuin muistan telkkaria katselleeni. Kotoa se siis on lähtenyt. Yksi onnellisista urheilun ja yhdessäolon hetkistä oli se, kun joskus 70-80 lukujen taitteessa kuunneltiin isän kanssa hiihtokilpailuja radiosta mökillämme. Väliaikoja laitettiin muistiin ruutupaperille ja yhdessä jännitettiin peseekö Raisa Smetanina pöydän. En muista edes miten kävi, sillä vanhan torppamme hiihtokisatunnelma syrjäytti lopputuloksen.