Numerot ja minä

Numerot ei ole mun juttu. Ei oikeen missään muodossa. Ilmankos meni aikaa ennen kuin opin tuntemaan kellon, ja kun viisarikellosta siirryttiin oppimaan digitaalista aikaa, menin ihan sekaisin. Matikassa tykkäsin lähinnä kertotaulussa -ne saattoi opetella ulkoa :) Matikka on työlästä töissäkin, erityisesti yövuorossa, kun pitää laskea jauhoaivoilla synnytyksen, ponnistusvaiheen ja jälkeisvaiheen kestot. Kellonsiirtoöinä on edesvastuutonta laittaa tätä kätilöä edes työvuoroon!

Numerot ovat vaikeita, mutta ei siinä vielä mitään, ne nimittäin pilaavat elämän. Kun on numerot, tulee laskettua. Montako minuuttia osaan pidättää hengitystä (pyörry), montako tuntia on lepoaikaa ilta- ja aamuvuoron välissä (valvo), montako tuntia Alma pystyy olemaan pissaamatta (kanna huonoa omaatuntoa), montako euroa jää tilistä käteen (suutu), montako vuotta on eläkkeeseen (kauhistu), montako kuukautta on katsastukseen (panikoi), montako minuuttia on ponnistettu (huolestu), montako prosenttia hinnat nousee (kapinoi), montako kaloria on kulutettu (pety), montako hammasta on paikattu (pelkää), montako matkaa on jäänyt tekemättä (harmittele).

Onneksi en tiedä, kauanko elämää on jäljellä (huokaise)!

Jos numeroita ei olisi keksitty, olisiko mulla vähemmän kiire tavoitella, suunnitella, saavuttaa, elää? Täydellisyyden tavoittelu täytyy olla hengenvaarallista ainakin, jos se perustuu numeroihin, koska ne eivät lopu koskaan. Mua on siunattu täydellisyyden tavoittelemattomuudella ja keskinkertaisuuden ihannoinnilla. Ymmärrän kyllä, että paljon olis maailma menettänyt, jos ei muutamat lahjakkaammat täydellisyyttäkin tavoittelisi. Vaikka osa niistä on tullut hulluksi. Mutta hulluksi täällä tulee muutenkin.

Äitini synnytti minut 17 793 päivää sitten. Isäni kuolemasta on 12 547 päivää. Minä olen ollut äiti jo 8254 päivää. Kamalasti aikaa! Ai kamalaa! Kuinka kauheesti onkaan tullut nukuttua ja tolkuttominta tuhlausta on se kun on maannut sängyssä ja yrittänyt nukkua! Ei takaperin kannata ainakaan laskea, ei menneitä varsinkaan -kuka hullu senkin on keksinyt. Pilaa kauniit muistot ja kuvitelmat siitä, että on elänyt hyvän elämän, hah.

Ja kun menneitä alkaa laskea, tulee väsitämättä paniikki tulevasta. Pitää EHTIÄ, se on tärkeää! 

Ehtiminen on jokapäiväistä. Ja outo koko sanakin. Onko hyvällä viikolla ehditty paljon? Paljon mitä? Ehdinkö olla tehokas, työteliäs, saada aikaan, levätä, rentoutua, harrastaa, kotoilla, ulkoilla, nauttia, olla yksin ja sosiaalinen, viestittää, keskustella, pohtia, päättää ja suunnitella?

Niin ja se viikko. Oliks pakko laittaa siihen seitsemän päivää? Voi pyhä sylvi! Vai sittenkin; voi teitä muinaiset babylonialaiset! Olis nyt laitettu edes fifty-fifty, neljä töitä ja toinen mokoma lepoa. Ihmiset vois paremmin. Meillä olis aikaa, eikä tarvis koko ajan laskea. Mä en ymmärrä, että kauppojen pitää olla aina auki. Ja palveluja aina kaikkien saatavilla, en. Paitsi no, synnyttää pitää ja hoitoa saada sairaiden. Ja sit tietty palomiehet ym. pelastajat. Mutta muuten. 

Sit kun me laskeviksi ja laskelmoiviksi ohjelmoidut numeroidut ihmiset yritämme olla tasapainossa, jotta emme hajoaisi, me aletaan överisuunnittelemaan. Maanantaina aloitetaan nenänvalkaisu, karkkilakko ja kasvissyönti. Ennen kuin maanantaipäivä on illassa koko kalenteri on täynnä, jos se ei ollut sitä jo viime kuussa. Tarvitaan viisivuotissuunnitelma, vähintään. Ja kun pitäs ehtiä downshiftaamaan ja hyggeilemään (vanhanaikaista kyllä jo). Pakene lomalle ja löydä itsesi snäkkäilemästä (snacking-matkailu eli halu napsia matkan aikana paljon erilaisia elämyksiä) niin että hengästyttää. Aistit on täynnä ja turrat. Laskitko montako juttua ehdit, paljonko kului lomapäiviä, entäs rahaa?

Elämäni keskeisimmät numerot ovat 4 ja 8. Enkä mä mitään näihin perusta, mutta kunhan olen huomannut. Isäni ja äitini ovat syntyneet 24. päivä. Minä synnyin 4. päivä, samoin veljeni. Sitten perheeseen tuli iltatähti, joka syntyi kahdeksas päivä. Isä sanoi, että muistaa sen, koska ynnää edelliset lapset :) Lasteni isän syntymäpäivä on 14, samoin nykyisen puolisoni. Ja kuukausista parhain on elokuu, siis kasi. Siellä ovat äiti, toinen veli ja molemmat lapset. 

Sairaalassa olen ollut neljästi huoneessa 22. Mutta kannattaako sitä (22) laittaa lottoriviin, kun kaks kertaa olin kipeänä ja kaks kertaa väsyneenä mutta onnellisena vauva kainalossa?

Mä tuun viiskyt, ihan kohta. Tai siis on siihen vielä vuosi, viimeinen vuosi, mut mä tykkään valmistautua hyvissä ajoin katastrofeihin! Etukäteen huolehtimalla saavutaa paljon, eikö? Mä tiesin tän kyllä, että miettisin näitä numeroita. Kaiken, siis ajan sekä oma, rajallisuus pölähtää silmille. Se on kuin hienojakoinen hiekka myrskytuulessa. Löydät sen kaikesta: iholtasi, hiuksistasi, suustasi, silmistäsi, vaatteistasi, ajatuksistasi... Ja kun tarpeeksi pöllyää, jää jotain jäljelle, mutta kaikki on jotenkin paljaampaa ja karumpaa. Kauniimpaa?  Takana on enemmän kuin edessä, this is it.

Täydellinen elämä? Sen on pakko olla epätäydellistä. Sen on oltava hetkiä, joita ei voi laskea. Tilanteita, joita ei voi ennakoida. Tunteita, jotka yllättävät. Ihmisiä, jotka koskettavat. Joskus niihin on päädytty suunnittelemalla, useinmiten sattumalta. Elämässä on hyvä olla molempia aikoja: suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Ja sen vuoksi pitää osata laskea muutakin kuin kertotaulua. 

Mä nyt neuvon vielä vähän itseäni loppuelämää ajatellen. Että hellitä yhä vielä ehtimisajatuksistasi ja laskuopista, siis aina kuin voit. Ja koska elämä tarjoaa selvästi mahdollisuuden, niin älä suotta nuku liikaa -ei tässä kohtaa enää kannata rahaa pankkiin laittaa😂