Kiitos Dokoto Jali kirjasta ja kokemuksista!

Valmistuin lamaan. Jouluna 1992 oli plakkarissa sairaanhoitajan ja terveydenhoitajan pätevyys, mutta hoitoalan töitä ei ollut, eikä paljon muitakaan. Ei kertakaikkiaan mitään. Diakonian virkatutkinnon opiskelu kestäisi vuoden ja itselleni sen houkuttimena oli mahdollisuus kansainväliseen harjoitteluun. Olin valmis maailmalle, ainakin noin periaatteessa, siis sillä tavalla valmis, kun nuori ihminen on. Haaveet olivat ymmärrystä suurempia, mutta hyvä niin :)

Meitä oli kolme tyttöä, nuorta ja vihreää lähdössä Afrikkaan kolmeksi kuukaudeksi kansainväliseen harjoitteluun. Rattaat pyörivät hitaasti ja harjoittelupaikka varmistui vasta lähellä lähtöä. Sambiasta luettiin Spectrumista ja muista tietosanakirjoista. Kirjasto tarjosi jotakin tietoa entisestä Pohjois-Rhodesiasta, ja vielä muutama vuosi aiemmin presidentti Kenneth Kaundan hallinnoimasta maasta. Yhden kuvatekstin muistan, jossa kerrottiin Sambian olevan hymyilevien ihmisten maa, ja niin se olikin :)  Langanohut oli tietomme, saati käsityksemme siitä, mihin olimme matkalla. Myöskään kaupungista/kylästä emme vielä tienneet mitään.

Meillä oli yhteistyökumppani, Luterilainen Maailmanliitto, ja heidän Sambian pomonsa faxasi meille, että varustautukaa hyttysverkoilla, vedenpuhdistustableteilla ja malarialääkkeillä. 

Orimattilan vanha terveyskeskus oli eksoottisin paikka, missä siihen mennessä olin sairaita hoitanut. Loikkaus Afrikkaan, Sambiaan, Katondwen puskasairaalaan oli mieletön. Kun Pariisista noustiin Madagascar Airin koneeseen, jossa penkkini oli epäkunnossa vaappuen ylösalas ja seinillä komeilivat auringonlaskumaalaukset, alkoi eksotiikka tuntua todelliselta. Koneeseen keinahteli mustia mammoja varvastossut jaloissaan värikkäine mekkoineen. Ja intialaiset kuljettivat mukanaan mitä kummallisempia pakaaseja. Ääntä, hajua ja väriä riitti. Tunnelma oli kuin afrikkalaisilla kylämarkkinoilla.

Sambian aikamme jakautui kolmeen kohteeseen, joissa kussakin työskentelimme noin kuukauden. Muutaman Lusakassa vietetyn orientoitumispäivän jälkeen lähdettiin ensimmäiseen työpaikkaamme, aivan Mosambikin rajalla sijaitsevaan Katondwen kylään, jossa sijaitsi katolisen kirkon lähtyssairaala. Alue oli syrjässä ja se oli köyhää. Kunnon kauppaan, Lusakaan oli matkaa 300km ja puhelimeen muistaakseni 70km. Kerran saimme sinne kyydin, mutta juuri silloin puhelin oli tietysti rikki, minkä todistavat itkuiset sanat päiväkirjassani. Vaikutelma Katondwen vaatimattomista oloista vain korostui, kun myöhemmin näimme Sambiaa laajemmin.

Kuitenkin rankkoja olosuhteiden rinnalla maailma pieneni ja oma pienuuskin piti oppia sietämään. 

Sairaalan johdossa oli puolalainen sisar Miroslava. Hänen taustansa huvitti ja teki vaikutuksen: entiseltä elämältään hän oli olympiatason maajoukkuesoutaja! Doctor Mira oli ystävällinen ja tuntui tekevän työtä sydämellään. Hänen englannin sanansa ääntyvät puolalaisesti niin, että ng-pääte kolahti kovaksi konsonantiksi. Sambialaisten englanti puolestaan sointui  afrikkalaisesti, ettei siitäkään tottumaton korva tahtonut saada mitään selvää.

En tiedä, oliko asiaa ennalta mietitty, mutta kaiken uuden edessä pelastuksemme oli suomalainen lääkäri Jari Vainio, joka toimi sairaalassa vapaaehtoistyössä. Jari oli ollut suunniteltua pidemmäksi venyneellä reissullaan jo vuosia ja meille hän oli aarre! Sukelsimme syvälle Luangwan laakson ja sen sairaalan tapahtumiin ja elämään nopeasti turvallisessa ohjauksessa. Jari tuntui tietävän kaiken ja tuntevan kaikki. Hänellä oli valtava halu auttaa paikallisia haastavissa olosuhteissa ja työmäärä oli loputon. Mutta sen lisäksi hän hankki tietoa, pureutui Luangwan asioihin ja yritti vaikuttaa omalta osaltaa eteen tulleisiin haasteisiin. Hän osallistui paikalliseen elämään kaikin mahdollisin tavoin ja mm. rakennutti farmin , joka myöhemmin jäi paikallisille hyödynnettäväksi. Jari pelasti myös eläimiä, joita lähes kaikkia pelkäsin. Paviaanit Oscar ja Beast taisivat sen tietää ja sen sata kertaa joku sai pelastaa minut, kun panikoin paviaani päässän (pitivät pitkistä hiuksistani)i! 

Nyt harmittaa: haluaisin takaisin sinne eläinten joukkoon. Vaikeasta allergia- ja astmataustastani johtuen minusta tuli koiraihminenkin vasta paljon myöhemmin. Ja siellä niitä turreja oli Jarilla liuta, kaiken karvaisia orpoja ja turvaa tarvinneita. Dokoto Jali ei hylännyt ketään.

Jarin farmin vastavalmistunut päärakennus

Kun kaikki ovat ystäviä keskenään :)

Jari hämmästytti silloin vuonna 1993, mutta vuosien mittaan, kun koettu sai perspektiiviä, ajattelin usein, kuinka erityinen kokemuksemme oli ja kuinka huippua, että saimme tutustua Jarin ainutlaatuiseen elämään. Hänen uransa jatkui maailmalla vuosia, mm. työtehtävissä tsunamista maanjäristysalueelle. Hänen nimensä on vilahtanut eri medioissa aika ajoin, kunnes viime viikolla PAM; yhtäkkiä törmään netissä hänen kirjaansa, joka on ilmestynyt viime vuonna! Tilasin kirjan ja se saapui sopivasti yövuorovapaiden alkaessa. Luin sen samalta istumalta. Kun päässäni ei enää ollut muuta kuin Sambia, päätin kirjoittaa muutaman rivin myös Jarille. Kirjoitin mm. näin:

” Kiitos kirjasta, Jari! Ihan mahtavaa, että jaksoit ja halusit sen kirjoittaa <3 Toivon todella, että moni sen lukisi. Siinä on kaikkea; upeasti kuvattua todellisuutta työ- ja elinolosuhteista, sairauksien kirjosta, ihmisten henk.koht. voitoista ja häviöistä, Sambian vaiheista; politiikasta ja historiasta, sinun ja nunnien yhteiselosta ja työstä, omista kipuiluistasi ja iloistasi, luonnon ihmeistä jne”.

”Itkin ja nauroin lukiessani. Luin ääneen välillä pätkiä miehelleni. Imin muistot ja tunnelmat, äänet ja hajut kirjasi sivuilta. Kuolemat kävivät vatsan pohjassa ja maisemat verkkokalvoilla. Mieleen nousi niin paljon, kerralla melkein liikaa. Kaivoin esille valokuvani ja päiväkirjan Sambian ajalta. Kuvia katsellessa tuntui, että olisin kuvittanut osaa kirjasi tapahtumista. Olen vaalinut päiväkirjaa ja kuvia suurina aarteina läpi vuosien.”

”Minulle Sambian kokemus oli niin valtava, syvältä koskettava ja maailmaa avaava, että olen kantanut sitä mukanani henkilökohtaisena lahjana elämältä. ”

” Sinä olet se tarinankertoja, jonka juttuja myös minunkin lapseni kertovat edelleen eteenpäin.”

Nyt on vaan niin, että entinen elämä vaikuttaa yhtäkkiä tapahtumarikkaammalta kuin nykyinen:D Niinpä kun muistelun vauhtiin pääsin, ajattelin kirjoittaa muutaman tarinan Sambian kokemuksistani ikään kuin juttusarjana blogiinkin. Vaikea ajatella, kiinnostavatko Sambian tarinat lukijoita, mutta katsotaan :) Samalla suosittelen lämpimästi Jari Vainion kirjaa! Se on mielenkiintoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hauskakin yhteenveto Jarin päiväkirjoista Sambiassa ajalta, joka venyi suunnitellusta kahdesta vuodesta lopulta seitsemään. Se muistuttaa myös siitä, miten mm. malariaa ja AIDSia vastaan taistelu oli arkipäivää silloin kuten on monin paikoin edelleenkin. Jotta kaikkea ei tarvitse kuvitella, elävoittavät kirjaa monet valokuvat. Kirjan löydät ainakin täältä https://www.adlibris.com/fi/kirja/viidakkotohtori-9789510423615

Kuten Jari itse kertoo, hänen kotinsa oli kuin rautatieasema; ihmiset tulivat etuovesta ja poistuivat takaovesta. Mikä onni, että sain olla ystävieni rinnalla yksi heistä.