Pepponen, Cocco ja kuningatar Alma: Airbnb-helmi Italian Liguriassa, Castello di Vepossa

Kivitalot ovat kiinni toisissaan. Niitä on rykelmä, kuin ne olisivat vuoren rinteeseen pakettina laskettu. Myös rakennusten välit ovat kivetystä. Auto jätetään kylän pienelle parkkikselle. Sinne niitä mahtuu viisi. Vieraat voivat pysäköidä tien poskeen ennen parkkipaikkaa, vaikka siihen kohtaan, jossa on pyykkinaru. Siinä kuivuvat jalkapallojoukkueen pelipaidat -ei jää epäselväksi, että täälläkin pelataan.

Kylässä on eletty aina lähes omavaraisesti. Ne jotka ovat jääneet, viljelevät jotakin. Nuoret ovat lähteneet työn perässä muualle. Meidän pienessä kylässämme on enää 15 vakituista asukasta. Castello di Veppo on yksi Veppon alueen neljästä kylästä. Se sijaitsee vihreällä vuoren rinteellä, ja kun kääntää rattia 12km tiukasti puolelta toiselle, kuvittee olevansa jo kaukana ja korkealla. Matka on uskomattoman vihreä! Vihreää koko sävykartan verran ja taivaan vaihtuvat värit siihen päälle. Perille päästessä mieli on metsämaiseman rauhoittama ja kiireet kurveihin unohdettu.

Saimme tervetuliaisina paikallista leipää, juustoa, makkaraa, viiniä ja oliiviöljyä! Isäntäparimme, eläkeikäiset Paula ja Mario puhuvat välttävästi englantia, mutta ystävällisyys ja vieraanvaraisuus huokuu heistä. He asuvat naapurissa, mutta aina kun näemme Marion, hän on viljelyksillään, työrukkaset kädessä joko menossa tai tulossa. Kertakaikkiaan ihania ihmisiä!

Tervetuliaisherkut

Itse asunto on parempi kuin Airbnb:n kuvissa. Siellä on tunnelma ja historia. Valtava kattopalkki on seitsemän metriä pitkä ja se kulkee läpi koko asunnon. Paikalliset kaatoivat, käsittelivät ja kantoivat harttioillaan sen paikalleen. Tuijotan sitä sängyssä joka ilta ennen nukahtamista. Mario on asunut täällä 40vuotta, mutta talo on paljon vanhempi. Ei hän edes tiedä kuinka vanha. Remontointi on ollut heille harrastus, ilmeistä päätellen hiukan turhankin suuri haaste, haave hulluuteen asti. Lopulta tarvitsimme vähän apua, vahvistaa Paula.

Saavumme sunnuntai-iltana ja vähin eväin. Meille kävi suomalaiset... Emme autotohinoissa muistaneet ajatella ruokaostoksia ja nyt kaikki paikat on suljettu. Mutta kun asia tulee puheeksi, kuluu vain hetki, kun olemme kylän ainoassa baarissa ja paiskanneet kättä Stefanon kanssa. Baari ei ole oikeastaan auki, mutta Mario sanoo, ettei se haittaa, eikä etukäteen tarvitse soittaa. Stefanon paikka on yleinen kyläläisten kokoontumispaikka ja nytkin siellä on kourallinen väkeä vauvasta vaariin. Tarvitsetteko vielä jotain? Ilmeisesti tiskin takaa jääkaapista ja varastohuoneesta löytyisi vaikka mitä, mutta kylmäkaapista nurkasta löydämme tarpeelliset vedet, oluet ja mehut -leipä ja leikkeleethän meitä odottivat asunnossamme!

Mikko kysyy onko valkoviiniä myynnissä? Kohta sitä ilmestyy tiskille 1,5 litran tyhjässä vesipullossa! Belissimo, me olemme valmiita iltapalalle.

Mario naurahtaa, kun tuloiltana juttelen (huolestuneena) säätiedotuksesta. Hän levittää kätensä taivasta kohti: sää on mikä on, katsot vain taivaalle! Totta, yritän ottaa oppia, heti, muuttaa Foreca-asennettani paikallisempaan suuntaan. Ja kaikkea me saamme; sadetta, sumua ja aurinkoa ja hellettä. Asunnon terassiparveke on suojaisa olohuoneemme. Vain tuuli, linnunlaulu ja kylän kirkonkellot tavoittavat meidät.