Työtä vuoroissa

Jos sen sanon suoraan, mitä vuorotyö itselleni tarkoittaa,  se on ennenkaikkea rytmittömyyttä ja väsymystä vastaan eri tavoin taiteilua ja sinnittelyä.

Yritän avata asiaa selkeästi ja konkreettisesti, koska itselleni ja sitä kautta perheelleni asian ymmärtämisellä on merkitystä. Lisäksi koen, että yhteiskunnan palvelujen järjestämisen,  palkkakeskustelujen, erilaisten säästöjen ja henkilöstöstrategioiden  kannalta on tärkeää ymmärtää, mitä vuorotyö oikeasti on.

Kuvina on hetkiä viime yövuorosta. 

Vilutakki ja perheen tarjoama herkkupala

3-vuorotyö tarkoittaa, että omalla alallani kolmen viikon jaksoon sisältyy vähintään kolmea erilaista työvuoroa, siis aamu-, ilta-, ja yövuoroa. Se montako kutakin vuoroa on kolmen viikon aikana, on usein sattumanvaraista, mutta myös työyksiköllä on siihen vaikutusta. Usein esim. sairaalan vuodeosastolla iltaisin, öisin ja viikonloppuisin on kevyempi miehitys eli arkiaamuissa tapahtumaa ja toimenpiteitä on enemmän ja silloin tarvitaan henkilökuntaakin enemmän (tai näin se lasketaan, vaikka tarvetta olisikin myös muissa vuoroissa).

Sitten on akuutteja ja päivystysluonteisia työpisteitä, kuten omani, synnytyssali. Meillä miehitys pitää olla sama, olipa aamu, ilta tai yö, arki, pyhä tai aattoyö. Toisin sanoen potilasvirta ei ole etukäteen tiedossa eikä henkilökunnan määrää voi siksi määrittää kullosenkin tarpeen mukaisesti. Jokaisessa vuoden vuorokaudessa kätilöitä on vuorossa sama määrä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos vuorot jakaantuisivat tekijöiden kesken täysin tasaisesti, olisi kullakin työvuorolistassaan yhtä monta kaikkia kolmea vuoroa. Siispä työelämä painottuisi/painottuu aika tavalla ilta- ja yöaikaan, koska kaksi kolmesta vuorosta on ilta- tai yövuoroja.

Vauhdissa tankkausta

Onneksi nykypäivänä ymmärretään myös henkilökohtaisia eroja ja tarpeita, joten joku ottaa itselleen mieluummin pari yötä enemmän, kun taas toinen tekee mieluummin useamman aamun. Kuitenkin kaikille tulee kaikkea eli esim. ainoastaan yövuorojen tekeminen ei ole mahdollista, koska työn kehittäminen, koulutukset, työyhteisön palaverit, juoksevat asiat jne. painottuvat arkiaamuihin.

Epäinhimillisintä ei ole se, että joutuu jouluaattona olemaan töissä noin joka toinen vuosi. Ei, paljon vaikeampaa on se että vuorotyöntekijän elämä kulkee ikäänkuin omia latujaan valtavirrasta poiketen. Epätahtisuus vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin. Itselläni vuorotyö on kaventanut kaveripiiriä ja osallistumista sosiaalisiin tapahtumiin. Olisin myös enemmän tekemisissä sukulaisteni kanssa, jos elämä olisi säännöllisempää. Eikä syynä tapaamisten vähenemiseen ole vain erilainen elämänrytmi, vaan myös se, että palautuminen vaatii vuorotyössä aikaa eri tavalla kuin säännöllistä työaikaa tekevillä.

Valmiustilassa on myös kätilö

Meillä töissä pyritään siihen, että yksi viikonloppu kolmesta olisi vapaa. Jos tämä viikonloppu on työvuorolistan ensimmäinen ja seuraavan lista viimeinen, se tarkoittaa että välissä olen neljä viikonloppua töissä. Silloin käy väistämättä niin, että odotettuun viikonloppuvapaaseen tahtoo kasautua paljon toiveita ja odotuksia. Valintojen tekeminen ei ole aina helppoa. Esim. kesä-heinäkuussa on kaksi vapaata viikonloppua ja sinne haluaisi ympätä mm. parisuhdeaikaa, äitilapsiaikaa, ystäväaikaa, perhetaapaamista, kesätapahtumaa, mökkeilyä, kesäretkeä, kotielämää, suunnittelematonta joutoaikaa, rantaelämää, iltarientoa, liikuntaa, kotitöitä, pihaa ja puutarhaa. 

Aina välillä tulee tarve jollekin vapaalle, kun työvuorolista on jo valmis. Edellä kuvaamastani viikonloppuvapaiden vähäisyydestä johtuen on ehkä ymmärrettävää, että vaikka itse saan kivan kutsun kesälauantai-illaksi puutarhajuhliin, en välttämättä voi edes ajatella vuoronvaihtoa kaverin kans. Nimittäin, hän on aivan samalla tavalla odottanut vapaata kesälauantaitaan esim. toista kuukautta. 

Vuorojen vaihdot ovat mahdollisia, mutta jos ne aiheuttavat työvuorohulluuksia, en itsekään halua jo valmiiksi raskasta työvuorolistaani vielä hullummaksi muuttaa, en omalla mutta en myöskään kaverini kohdalta.

Valmista on :)

Elämän rytmittömyys vaikuttaa myös kaikkeen harrastamiseen. Jo kerran viikossa tapahtuva vakituinen meno vaikuttaa työvuoroihin sen verran, että harrastuksen pitää tuntua todella tärkeältä, että rakennan listasta toiseen elämäni sen yhden harrasteillan ympärille. 

Itse olen yövuorojen välissä melko toimintakyvytön eli nämä öiden väliset nukkumispäivät tarvitsen todellakin lepoon ja palautumiseen. Leposyke ja verenpaine jää helposti koholle, mikäli yövuoro on ollut raskas ja nukkuminen sen jälkeen huonoa, joten kevyt kävely on esim. ainoa liikuntamuoto jota voin öiden välissä ajatellakaan. Niinpä vakiharrastuspäivään ei voi osua yövuoro eikä yövuorojen välipäivä, eikä myöskään yövuoron lopetuspäivä. Kuitenkin kolmeen viikkoon pitäisi vähintään mahduttaa neljä yövuoroa, jotka teen kahdessa jaksossa. 

Näyttää rauhalliselta

Tiistain liikuntaharrastus vaikuttaa siis niin, että koko kauden ajan jotkut muut tekevät aina yövuorot ma-ti ja ti-ke. Toisin sanoen vuorotyössä en voi koskaan ajatella vain itseäni. Jokaiselle sallitaan toki rajallinen määrä toiveita, mutta jokainen joutuu myös ajattelemaan kohtuutta siinä, mitä toivoo. Vakituiset toiveet ja vuorojen vaihtaminen ei ole vain minuun vaikuttava asia, se vaikuttaa liutaan työkavereitani ja liutaan meidän kaikkien elinpiiriä.

Tärkeinä työkavereina ovat myös laitoshuoltajat!

Kaikkein hankalinta on rytmittömän elämän mukanaan tuomat elimistön haasteet. Tämä liittyy erityisesti yövuoroihin. Erilaiset nukkumiseen liittyvät ongelmat ovat tavallisia ja nukkumiseen liittyvä kaikenlainen ”kikkailu” on vuorotyöntekijöiden normaalia elämää.

Töissä kuultua ja itse koettua: 

- Yritän nukkua päikkärit ennen yövuoroa, mutta yleensä vaan pyörin sängyssä aikani ja hermostun. 

En nuku koskaan ennen yövuoroa, koska en pysty. Siksi eka yövuoro, varsinkin aamuyö, on yhtä helvettiä. 

- Yövuoron jälkeen joudun pysähtelemään joskus useammankin kerran, kun ajan kotiin. En meinaa millään pysyä hereillä. 

- En osaa nukkua enää lainkaan ilman korvatulppia.

- Syön kotimatkalla omenoita, että pysyn hereillä. 

- Yövuoron jälkeen saan nukuttua vain muutaman tunnin. Koko päivä menee siinä väsymyksessä ja vähän väliä yritän saada unta uudelleen. Iltaa kohti hermostun. 

- Yövuoron jälkeen menen ensin sänkyyni nukkumaan, mutta koska nukun liian vähän, yritän etsiä unen uudestaan paikkaa vaihtamalla. Välillä nukahdan hetkeksi vierashuoneeseen, välillä sohvalle. 

- Viimeisen yövuoron jälkeen laitan herätyskellon soimaan, etten nukkuisi liikaa ja saisin taas rytmin käännettyä. 

- Yövuorojen jälkeen eka yö menee hyvin, mutta jostain syystä seuraavana yönä herään jo aamuyöllä valvomaan. 

- Ilta-aamu tarkoittaa sitä, että nukun tosi huonosti. Yleensä yöuni jää esim. viiteen tuntiin. Sitten kun pääsen kotiin, nukahdan heti sohvalle ja rytmi on aina vain sekaisin. 

- Nukun yl. aina huonosti ennen aamuvuoroa. Se vain on liian aikainen, koska suurinosa vuoroista on iltoja ja öitä. 

Nukahtamisongelmat, univelka ja katkonainen yöuni kuluttavat elimistöä ja riski sairastua eri tavoin kasvaa. Suurin  haaste elimistölle on nimenomaan epäsäännöllinen vuorotyö, joka sisältää yövuoroja. Osa aivojen ja kehon toimintamuutoksista on ohimeneviä, osa on pysyvämpiä.

Valmius nopeaan lähtöön

Muutama esimerkki Työterveyslaitoksen sivuilta:

Sydänterveys: Vuorotyö altistaa painon nousulle ja sydämen rytmihäiriöille. Vuorotyö lisää sydäninfarktin vaaraa noin 20 %.

Syöpä: Vuorotyö lisännee rinta- eturauhas- ja paksusuolen syövän riskiä tietyissä vuorojärjestelmissä. Rintasyövän riskin kasvu voi johtua pimeähormonin erittymisen vähenemisestä yövuorossa.

Epäsäännöllisiä työaikoja tekevillä on todettu enemmän stressiä, hermostuneisuutta ja kroonista väsymystä kuin päivätyöntekijöillä. Eniten oireita on niillä, joiden vuoroihin kuuluu yötyötä.

Työtapaturmia esiintyy yövuorossa enemmän kuin päivävuorossa.

Lisääntymisterveys: Yötyötä tekevillä raskaana olevilla naisilla on todettu enemmän raskauteen liittyvä ongelmia. Yötyötä tekevien naisten lasten syntymäpaino on alhaisempi päivätyötätekevien naisten lapsiin verrattuna.

No, tosiasia on se, että jotta hyvinvointiyhteiskunta pyörii ja palvelut ovat taattuja, on monissa ammateissa tehtävä töitä vuoroissa, joskus jopa vuorotta. Mielestäni on kohtuullista, että vuorotyöstä maksetaan korvauksia. 

Moni vuorotyötä tekevä löytää onneksi työrytmistään myös hyviä puolia. Itse kärsin rytmittömyydestä, mutta olen oppinut pitämään sen tuomasta vaihtelusta ja arkivapaista. Vähän ristiriitaista ehkä, mutta näin se on!

Arkivapaa toi elämään omia hetkiä silloin, kun lapset olivat vielä kotona ja elämä hektisempää. Vuorotyö mahdollistaa myös useamman päivän vapaiden suunnittelun silloin tällöin. Toisin kun joskus kuvitellaan tämä ei todellakaan ole mikään sääntö (että vuorotyöntekijällä olisi esim joka kuussa pidempi kuin kahden päivän vapaa). Lisäksi käy tod.näk. niin että saadaksesi pitkän vapaan, teet myös pitkän putken tai vähintään yhden tuplavuoron. Lisäksi väliin tulee myös yhden päivän vapaita.

Työkavereistani haluaisin sanoa, että joustavampaa työporukkaa saa etsiä! Joustavuus on meillä sellainen ”perushyve”. Vuorotyötä tekevät ymmärtävät toisiaan ja työvuorojen asettamia haasteita henk.koht. elämään. Toisten vapaa-aikaa kunnioitetaan ja ongelmatilanteissa työvuoro-ongelmia pyritään porukalla ratkaisemaan. Parasta on se hetki, kun kiireisen 10-tunnin yön jälkeen aamu koittaa ja aamuvuorolaiset ottavat kantaakseen työt, jotka yö on eteen tuonut. Tiedän, että hoitamani äiti ja perhe siirtyvät hyviin käsiin. Kun työpaikan ovi sulkeutuu, se todella sulkeutuu.

Kanslia, the keuhkot. Työkaverit, the sydän!

Teen vuorotyötä, koska työni synnytyssalissa on minulle tärkeää, eikä työskentely siellä ole mahdollista, mikäli ei pysty työskentelemään kolmessa vuorossa. Asia on siten yksinkertainen, ja sitten kuitenkaan se ei ole lainkaan yksinkertainen.

Tähdet tuikkivat vesisynnyttäjälle

Ituhipit ja kierrätysgurut

Esikoinen oppi varhain lukemaan ja pian oli ilmeistä, että hänellä oli toisenlainen tiedonjano kuin esim. äidillään. Nopeasti tuli vaihe, jolloin lapsen silmät löysivät enemmän luettavaa kuin ymmärrys pystyi vielä käsittämään. Uutistulvaa ja sanomalehtiä piti annostella ja ajoittain pitää hänen ulottumattomissaan. 

Tästä lähtökohdasta en yllättynyt, että hän 12-vuotiaana ilmoitti lopettaneensa lihan syönnin, koska ”olen lukenut näistä asioista paljon”. Selvisi, että hänen kouluruokailunsa oli tässä kohtaa ollut aivan onnetonta, koska lihaa hän ei pystynyt syömään ja raasteella/kurkku-tomaatti -salaatilla ei pitkälle pötki.

Kouluterveydenhoitaja oli fiksu ja sanoi heti, että tyttö on päätöksensä tehnyt ja perustellut -vääntäminen asiasta hänen kanssaan olisi tyhmää ja turhaa. Tytär sai siis kasvisruokailua varten todistuksen ja eteensä erilaisia papumössöjä kouluaikansa loppuun asti. Mutta ei hän juuri ruoasta valittanut. Hän oli helpottunut.

Kuopus teki saman valinnan luontevasti joskus yläasteen alussa eikä se sinänsä aiheuttanut enää suurtakaan hämmennystä perheessä.

Itse olin (ja olen) kuitenkin suurempien haasteiden edessä. Tunsin (tunnen) itseni avuttomaksi ja saamattomaksi. Lihasta luopuminen kokonaan tuntui isolta haasteelta. Olin huolissani molempien lasten kohdalla ravinnon monipuolisuudesta, varsinkin kasvuvuosina. Tunsin, etten yksinkertaisesti osaa pitää heistä riittävästi huolta. 

Ruoanlaitto ei ole valitettavasti intohimoni, lähinnä velvollisuuteni, enkä saanut sellaista otetta muutoksesta kuin olisin halunnut. Saman ongelman kanssa painin osittain edelleen, mutta onneksi muutamassa  vuodessa kauppojen tarjonta ja netti (ryhmät, blogit, reseptit) ovat helpottaneet tilannetta huomattavasti. Tosin kasvisruokailusta tytöt ovat siirtyneet sittemmin pääosin vegaaneiksi ja se oli ehkä vielä isompi harppaus ruoanlaittoa ajatellen. Mutta nykyään osuuteni heidän ruokailussaan on olemattoman pieni ja harvinaisia yhteistapaamisiamme voi yhden aterian osalta hyvin juhlistaa ulkoruokinnalla:)

Ympäristöä kunnioittavat elämäntavat vahvistuivat tyttöjen elämässä vähitellen ruokavaliomuutosten jälkeen. Kirpputoreilla kiertelimme jo, kun he olivat pieniä, mutta tietoisempi valintojen tekeminen vahvistui itsenäistymisen myötä.

Kutsun itsekin rakkaita lapsiani joskus ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi. Saatan nauraa, koska olen hämmentynyt tai joskus esim. mummilta perityt vaatteet meinaavat hymyilyttää, vaikka tällainen perintö on ihan todella siistiä ja arvostettavaa! Kyllä minä oikeasti ihailen lapsiani ja ituhippejäni nimittelen alleviivaten heidän hyviä valintojaan. Olen onneton tunari, nolo näpertelijä heidän rinnallaan. Mutta meidän kaikkien voitoksi on sanottava, että heidän valintansa ja minun rajallisuuteni ei ole aiheuttanut meillä suuria vääntöjä tai riitaa. Äitinsä riittämättömyyden he ovat jotenkin ymmärtäneet ja minä heidän ratkaisunsa. Ja on me toisiltamme opitukin. Tässä kohtaa minä heiltä enemmän.

Nuoret rakentavat sitä maailmaa, jossa heidän vanhempiensa eli meidän tuhkat on  jo ruusupenkissä. Välillä se unohtuu. He ajattelevat usein  kauemmas kuin me ja surevat etukäteen vääjäämättömältä tuntuvia menetyksiä. He korjaavat meidän mokiamme ja se se vasta kurjaa onkin. He yrittävät tehdä asioita  niin kuin tämän hetken tietämys ohjaa ja heidän hitaasti tapojaan muuttavien vanhempiensa ei pitäisi olla ainakaan tien tukkeina.

Kuopus opiskelee mummulasta käsin eli asuu suurimman osan ajasta isovanhempiensa luona.

Äitini yläkaapista löytyy lastenlasten pilttipurkkeja 90-luvulta ja vuosikausia jollei kymmeniä kierrätetyt mehupullot ja pakasterasiat. Heillä poltetaan kaikki siihen kelpaava jäte. Marjat on kerätty pihan puskista ja metsästä,  kalat  nostettu mökkijärvestä. 

Monien sodan jälkeen syntyneiden elintavoissa on ollut menneisyyden sanelemaa ekologisuutta. Vanhempani eivät  koskaan lähde shoppailemaan. He menevät ostamaan, kun jotain välttämättä tarvitsevat. Vaatteista paikataan reikiä, villasukat parsitaan, vanhasta lakanasta tulee mökkiverhot ja mekosta aarre koulunäytelmiin ja naamiaisiin. Autokin on valittu sen mukaan, että kotikorjaamolla se entrataan uuteen iskuun kerta toisensa jälkeen. Vähäpäästöisin se ei ole, mutta uutta ei osteta statuksen eikä tavan vuoksi.

Vegaanityttärin ja kierrätysgurujen välissä minä edustan sukupolvea, 60-luvulla syntynyttä, joka on elänyt kulutushulluuden kiihtymisen vuodet, tuhonnut ymmärtämättömyyttäni planeettaa ylin kyllin ja herännyt hitaasti todellisuuteen. Olen myös päätynyt ottamaan oppia vanhemmistani ja nuoremmistani. Jokaisella sukupolvella on haasteensa ja kohtansa, missä parantaa, mutta me keski-ikäiset saamme olla tarkkana, että myös meistä olisi  malleiksi.

Ikäryhmäni on hyvin edustettuna maan päätöksentekijöissä. Nuoria sinne tarvitaan kipeästi. Sellaisia nuoria, joilla on riittävästi tietoa ja tahtoa. (Lopettakaa koulutuksesta leikkaukset heti, siis nyt!)

Puoluepolitiikka ei meinaa jaksaa minua millään kiinnostaa ja juuri ympäristöasiat tulisi olla aihe, joka on kaikkien yhteinen ja myös poliittisilla päätöksillä oikein johdettu. Kuluttajana ajattelen, että pelkkä rangaistus ei riitä, myös porkkanoita tarvitaan, on sitten kyse mistä tahansa kuluttamisesta, liikkumisesta, matkustamisesta, ravinnosta tai asumisesta.

Juuri viikonloppuna kävimme keskustelua, jossa kuopus puhui viisaita. Koko jutun ydin ei ole se, erehtyykö vegaani kerran kuukaudessa syömään kanaa tai kananmunan tai että keskustelu käydään ainoastaan ruokapöydässä lihansyönnin (siis sen lihaa syömättömän) ympärillä. Ympäristöasia on niin valtava, että sen pitäisi ulottua kaikkeen ja kaikkialle. Vaikka tytärten papumössöt ovat vaihtuneet paremmin koostettuihin vege-aterioihin opiskelijaruokailuissa, on paljon vielä tehtävää. 

Omassa elämässänikin muutoksia on tapahtunut, mutta ei riittävästi.  Kodista seuraava eli työpaikka, sairaala, on oiva esimerkki paikasta, missä ympäristöasiat ovat vielä aivan kesken. Lääkejäte, hoivatarvikkeet, kierrättäminen...  Kukahan tämän haasteen ottaisi vastaan?

Molempi parempi

Minä olen kotoisin Tampereelta ja niin on Coccokin. Ensitapaamisemme kaksi ensimmäistä tuntia kului varauksettomaan Tampere-iloitteluun. Ulkopuolinen olisi voinut ihmetellä, miten kenenkään tuollaisesta paratiisista on koskaan kannattanut pois muuttaakaan :D Katsottiin kuvat Tampere-kirjasta, vertailtiin lapsuuden ja nuoruuden kotiosoitteet, päiväkodit, kerhot, koulut, K-kaupat, huoltsikat, kirjastot, sukulaiset hautuumailla, uimahallit ja -rannat, discot, baarit ja vaihtoehtoiset bilemestat ja tietty kaverit. No totta, ei kaikkea ehditty parissa tunnissa, vaan juttu jatkuu edelleen, toistellen ja kerraten, you know, kun vanhoja jo ollaan. 

Mutta totisesti tamperelaisuus yhdistää meitä ja mahdollinen paluu Tampereelle muodostui aikanaan jonkinlaiseksi päiväunimaiseksi hokemaksi, jota maisteltiin tarkemmin aika ajoin.

Se on kyllä kätevää, että kun muutenkin aika, ja erit. yhteinen aika, on tiukassa, ovat molempien elossa olevat vanhemmat (ja hautaan siunatutkin) samassa kaupungissa ja välimatkaa kotien välillä 6,3 km.  Myös veljeni perheineen asuvat lähellä. Olemme iloinneet  kuin Tapparalaiset kotivoitosta, kun lapsistakin 3/4 on päätynyt ainakin toistaiseksi Tampereelle. (Tosin oikeasti kukin olkoon siellä, mistä paikkansa löytää :) Ja lisäksi on Tampereella kummallakin tärkeitä sukulaisia ja ystäviä.

Minulle oli järkytys se hetki elämässä, n. yhdeksän vuotta sitten, jolloin tajusin, että jatkossa olen elänyt elämästäni suuremman osan Lahdessa kuin Tampereella. Se tuntui uskomattomalta! Niin vahvasti juuret ovat olleet Tampereella.  Ja jännitävä oli sekin tunne, kun tyttöjen, yksi kerrallaan, muuttokuormia ajettiin Lahdesta Tampereelle. Siis mitä, mä oon ollut se perheen tamperelainen ja nyt nää Lahdessa syntyneet lapset vaihtaa coolisti kaupunkia ja mä jään tänne Lahteen, vaikkei mun alun alkaen koskaan pitänyt lahtelaistua!

Cocco sanois, että: " Asioita vain tapahtuu...!" ja niin se onkin. Lahdessa on ollut koti jo pitkään ja aika vain vakuuttavasti tekee tehtävänsä. Kyllä mä täältä olisin pois päässyt, jos olisin tarpeeksi halunnut! En halunnut, koska löysin täältä puolison, perustimme perheen, lapset kasvoivat, ja olen saanut tehdä työtä ja löytänyt ystäviä. Kotikin on ehtinyt olla jo kuudessa lahtelaisessa osoitteessa ennen nykyistä!! Ystäviä ja tuttuja on nykyään toki huomattavasti enemmän Lahdessa kuin Tampereella. Ja on tässä kaupungissa paljon paljon muutakin hyvää. Täältä on hyvät kulkuyhteydet moneen suuntaan (kuten lentokentälle ja Tampereelle), on edullista asua, lyhyet etäisyydet kaupungin sisällä ja enenevässä määrin vaikka mitä kulttuuri- ja urheiluhappeninkiä. Luonto ja järvimaisemat koristavat joka suunnalla. Kaupunki on kohottanut kasvojaan monella tavalla! Se että törmäsin täällä vielä tamperelaiseen Coccoon, oli Lahdelta minulle bonuslahja:))

Ja niin on Coccokin kotiutunut. Hän tuli perheensä kanssa Lahteen kuusi vuotta myöhemmin kuin itse kiipesin ensi kertaa kartan kanssa Liipolan mäelle. Huvittavaa on se, että lapsiemme ollessa pieniä nuorimmaiseni kummit asuivat Cocon perheen naapurissa ja muistan tavanneeni pihalla Cocon pojat, lasten äidin ja perheen koiran. Cocon kanssa ei vissiin törmätty. Enkä tiedä tapasimmeko koskaan Tampereella, mutta sata kertaa on läheltä liipannut. Aika tuli sitten kun aika oli -tai jotain sellaista :D

Mutta tiätteks, kyä o rampattu! Hitto että on oltu monta kertaa väärässä kaupungissa, esimerkiksi joka joulu! Kyllähän sitä isojen ihmisten kanssa pakkaa ja purkaa, mutta kieltämättä ainainen siirtyminen väsytti, kun lapset oli pieniä. Mutta se oli myös oma valinta; halusimme mummulaan Tapereelle, perheen ja suvun pariin: that's it. 

Joulujen lisäksi ramppauksen syitä oli monia muitakin. Kun lastenvahteja ei ollut jonossa ja ihka vieraille en halunnut omiani jättää, mummu ja vaari olivat suurena apuna. Hyvin pian homma hoitui niin, että lapset ajettiin Hauholle eli puoliväliin, josta isovanhemmat heidät ja vaikuttavan määrän rekvisiittaa noukkivat, ja sitten sama toiseen suuntaan, kun lapset palasivat kotiin. 

Heti kun kuvittelin tylleröiden selviävän bussimatkasta (tai siis kanssamatkustajien heidän seurastaan) ojennettiin kuumalinja eli kännykkä kouraan ja he matkustivat Tre-Lahti välin onnikalla. Ensin esikko kulki itsekseen, mutta aika pian sai pikkusiskon riesakseen/seurakseen. Parempi, etten tiedäkään kaikkia heidän bussiajelunsa yksityiskohtia, sillä aina ei mennyt ihan iisisti:) Kriisipuheluja tuli satunnaisesti ja ne alkoivat yleensä: " ÄITI, sano nyt tolle...!! 

Kyä o mun äiti-kultakin rampannu! Välillä vaarin kanssa, usein yksin. Ensin hän ajeli autolla ja sitten kun hämärällä ajo ei tuntunut enää hyvältä, siirtyi julkisten käyttäjäksi. Kun eron jälkeen opiskelin ja tein vuorotöitä, hän kävi meillä lähes viikottain. Äiti on (kooltaan) pieni ihminen, joka ei tee itsestään numeroa. Näen vieläkin silmissäni hänet kävelessä meille lumista mäkeä alas pikavuoropysäkiltä reppu selässä. Melkein aina hänellä oli lisäksi muutama nyssykkä kannettavanaan: hän piti meidät mehuissa, marjoissa ja vaarin metsästämässä hirvenlihassa. Ja kerran hän käveli bussilta tuoli kainalossa -oli löytänyt meille Tampereelta sopivan ja huvittanut matkapakaasillaan bussikuskia ja kanssamatkustajia.

Tiedänhän mä sen, ettei yks 120 km ole mitään. Porukka ramppaa paljon pidempääkin väliä. Tuleekohan meistä oikeasti koskaan paluumuuttajia? Kun Cocon äiti sairastui, alkoi lähtö Tampereelta tuntua erityisesti Cocosta, mutta myös itsestäni vaikeammalta. Yhtäkkiä oli tullut se hetki, josta olimme usein puhuneet. Olisiko meistä apua, jos asuisimme lähempänä ja näemmekö ylipäätään perheitämme riittävästi?

Ajatus muutosta ei ole minulle enää ihan helppo. Ans kattoo ny, mutta kun Tammerkoskea lähestytään (nykyään lähinnä alitetaan), Cocco aloittaa hivenen haikealla, mutta päättäväisellä äänellä, että " Sit ku me tullaan takas Tampereelle...!!"
Siihen asti olemme tyytyväisiä kahden kaupungin kansalaisia!