Molempi parempi

Minä olen kotoisin Tampereelta ja niin on Coccokin. Ensitapaamisemme kaksi ensimmäistä tuntia kului varauksettomaan Tampere-iloitteluun. Ulkopuolinen olisi voinut ihmetellä, miten kenenkään tuollaisesta paratiisista on koskaan kannattanut pois muuttaakaan :D Katsottiin kuvat Tampere-kirjasta, vertailtiin lapsuuden ja nuoruuden kotiosoitteet, päiväkodit, kerhot, koulut, K-kaupat, huoltsikat, kirjastot, sukulaiset hautuumailla, uimahallit ja -rannat, discot, baarit ja vaihtoehtoiset bilemestat ja tietty kaverit. No totta, ei kaikkea ehditty parissa tunnissa, vaan juttu jatkuu edelleen, toistellen ja kerraten, you know, kun vanhoja jo ollaan. 

Mutta totisesti tamperelaisuus yhdistää meitä ja mahdollinen paluu Tampereelle muodostui aikanaan jonkinlaiseksi päiväunimaiseksi hokemaksi, jota maisteltiin tarkemmin aika ajoin.

Se on kyllä kätevää, että kun muutenkin aika, ja erit. yhteinen aika, on tiukassa, ovat molempien elossa olevat vanhemmat (ja hautaan siunatutkin) samassa kaupungissa ja välimatkaa kotien välillä 6,3 km.  Myös veljeni perheineen asuvat lähellä. Olemme iloinneet  kuin Tapparalaiset kotivoitosta, kun lapsistakin 3/4 on päätynyt ainakin toistaiseksi Tampereelle. (Tosin oikeasti kukin olkoon siellä, mistä paikkansa löytää :) Ja lisäksi on Tampereella kummallakin tärkeitä sukulaisia ja ystäviä.

Minulle oli järkytys se hetki elämässä, n. yhdeksän vuotta sitten, jolloin tajusin, että jatkossa olen elänyt elämästäni suuremman osan Lahdessa kuin Tampereella. Se tuntui uskomattomalta! Niin vahvasti juuret ovat olleet Tampereella.  Ja jännitävä oli sekin tunne, kun tyttöjen, yksi kerrallaan, muuttokuormia ajettiin Lahdesta Tampereelle. Siis mitä, mä oon ollut se perheen tamperelainen ja nyt nää Lahdessa syntyneet lapset vaihtaa coolisti kaupunkia ja mä jään tänne Lahteen, vaikkei mun alun alkaen koskaan pitänyt lahtelaistua!

Cocco sanois, että: " Asioita vain tapahtuu...!" ja niin se onkin. Lahdessa on ollut koti jo pitkään ja aika vain vakuuttavasti tekee tehtävänsä. Kyllä mä täältä olisin pois päässyt, jos olisin tarpeeksi halunnut! En halunnut, koska löysin täältä puolison, perustimme perheen, lapset kasvoivat, ja olen saanut tehdä työtä ja löytänyt ystäviä. Kotikin on ehtinyt olla jo kuudessa lahtelaisessa osoitteessa ennen nykyistä!! Ystäviä ja tuttuja on nykyään toki huomattavasti enemmän Lahdessa kuin Tampereella. Ja on tässä kaupungissa paljon paljon muutakin hyvää. Täältä on hyvät kulkuyhteydet moneen suuntaan (kuten lentokentälle ja Tampereelle), on edullista asua, lyhyet etäisyydet kaupungin sisällä ja enenevässä määrin vaikka mitä kulttuuri- ja urheiluhappeninkiä. Luonto ja järvimaisemat koristavat joka suunnalla. Kaupunki on kohottanut kasvojaan monella tavalla! Se että törmäsin täällä vielä tamperelaiseen Coccoon, oli Lahdelta minulle bonuslahja:))

Ja niin on Coccokin kotiutunut. Hän tuli perheensä kanssa Lahteen kuusi vuotta myöhemmin kuin itse kiipesin ensi kertaa kartan kanssa Liipolan mäelle. Huvittavaa on se, että lapsiemme ollessa pieniä nuorimmaiseni kummit asuivat Cocon perheen naapurissa ja muistan tavanneeni pihalla Cocon pojat, lasten äidin ja perheen koiran. Cocon kanssa ei vissiin törmätty. Enkä tiedä tapasimmeko koskaan Tampereella, mutta sata kertaa on läheltä liipannut. Aika tuli sitten kun aika oli -tai jotain sellaista :D

Mutta tiätteks, kyä o rampattu! Hitto että on oltu monta kertaa väärässä kaupungissa, esimerkiksi joka joulu! Kyllähän sitä isojen ihmisten kanssa pakkaa ja purkaa, mutta kieltämättä ainainen siirtyminen väsytti, kun lapset oli pieniä. Mutta se oli myös oma valinta; halusimme mummulaan Tapereelle, perheen ja suvun pariin: that's it. 

Joulujen lisäksi ramppauksen syitä oli monia muitakin. Kun lastenvahteja ei ollut jonossa ja ihka vieraille en halunnut omiani jättää, mummu ja vaari olivat suurena apuna. Hyvin pian homma hoitui niin, että lapset ajettiin Hauholle eli puoliväliin, josta isovanhemmat heidät ja vaikuttavan määrän rekvisiittaa noukkivat, ja sitten sama toiseen suuntaan, kun lapset palasivat kotiin. 

Heti kun kuvittelin tylleröiden selviävän bussimatkasta (tai siis kanssamatkustajien heidän seurastaan) ojennettiin kuumalinja eli kännykkä kouraan ja he matkustivat Tre-Lahti välin onnikalla. Ensin esikko kulki itsekseen, mutta aika pian sai pikkusiskon riesakseen/seurakseen. Parempi, etten tiedäkään kaikkia heidän bussiajelunsa yksityiskohtia, sillä aina ei mennyt ihan iisisti:) Kriisipuheluja tuli satunnaisesti ja ne alkoivat yleensä: " ÄITI, sano nyt tolle...!! 

Kyä o mun äiti-kultakin rampannu! Välillä vaarin kanssa, usein yksin. Ensin hän ajeli autolla ja sitten kun hämärällä ajo ei tuntunut enää hyvältä, siirtyi julkisten käyttäjäksi. Kun eron jälkeen opiskelin ja tein vuorotöitä, hän kävi meillä lähes viikottain. Äiti on (kooltaan) pieni ihminen, joka ei tee itsestään numeroa. Näen vieläkin silmissäni hänet kävelessä meille lumista mäkeä alas pikavuoropysäkiltä reppu selässä. Melkein aina hänellä oli lisäksi muutama nyssykkä kannettavanaan: hän piti meidät mehuissa, marjoissa ja vaarin metsästämässä hirvenlihassa. Ja kerran hän käveli bussilta tuoli kainalossa -oli löytänyt meille Tampereelta sopivan ja huvittanut matkapakaasillaan bussikuskia ja kanssamatkustajia.

Tiedänhän mä sen, ettei yks 120 km ole mitään. Porukka ramppaa paljon pidempääkin väliä. Tuleekohan meistä oikeasti koskaan paluumuuttajia? Kun Cocon äiti sairastui, alkoi lähtö Tampereelta tuntua erityisesti Cocosta, mutta myös itsestäni vaikeammalta. Yhtäkkiä oli tullut se hetki, josta olimme usein puhuneet. Olisiko meistä apua, jos asuisimme lähempänä ja näemmekö ylipäätään perheitämme riittävästi?

Ajatus muutosta ei ole minulle enää ihan helppo. Ans kattoo ny, mutta kun Tammerkoskea lähestytään (nykyään lähinnä alitetaan), Cocco aloittaa hivenen haikealla, mutta päättäväisellä äänellä, että " Sit ku me tullaan takas Tampereelle...!!"
Siihen asti olemme tyytyväisiä kahden kaupungin kansalaisia!