Junamatka Sri Lankan vuoristossa on ollut ”tee se eläessäsi” -listallani jo vuosia. Luen matkablogeja ja luulen, että jostakin hyvästä jutusta olen alunperin vinkin löytänyt. Niinpä väänsin lomaohjelmamme väkisin sellaiseksi, että pääsisimme junaretkelle.
Rautatieasemalla on hyväntuulinen odotuksen tunnelma. Aamulla liikkeellä on paljon reppureissaavia turisteja ja niitäkin, jotka tekevät vain muutaman aseman välisen pyrähdyksen saadakseen siivun maisemista ja junakokemuksesta. Paikallisia on tietysti myös. Asemapoliisi seisoo raiteen vieressä ja katsoo silmä tarkkana, ilme vakavana laiturin tapahtumia. Hänen tehtävänsä on tärkeä, koska turistit ovat pönttöjä. Sori, mutta olemme, moni on. Yhdeltä karkaa jo lapsi juosten kohti raiteita ja toiset haluavat kuvan saapuvasta junasta, kuin suuremmastakin starasta, jonka vuoksi kannattaa ottaa iso riski yhteisen selfien saamiseksi. Selfie, siitä tulee päivän teema, kunhan pääsen sinne asti.
Meidän vaunuun mahtuu ruotsalainen lapsiperhe, saksalainen lapsiperhe, amerikkalainen reissunainen, tai kaksi sellaista, nuorempi ja vanhempi. Sitten on amerikkalainen pariskunta, paikallinen nuoripari ja heidän sukulaismiehensä sekä vielä muutama muu paikallinen. Koska aikaa on kuusi tuntia, kunnes siitä tulee seitsemän, ehtii nähdä ja kuulla jo kaikista jotakin. Stalkkaaja minussa on hereillä :)
Tuttisuisia on kolme. Nostan hattua vanhemmille, kun jaksavat reissata tässä kuumuudessa ja täällä kaukana kotoa pienten kanssa. Yksi huutaa palosireerinä. Räkä valuu suussa keikkuvan tutin takaa. Hänellä on hiki ja väsy, äidillään selvästi myös. Tytöt valkoiset kiharat liimaantuvat äidin suupieleen.
Ruotsalaistyttö, kolme vee, esitellään saksalaislapselle. Äiti huomauttaa, ettei Hilda vielä puhu englantia. Mutta Hilda imee peukaloa, hän ei nyt jaksa kansainvälistyä ja lopulta aikansa kieuttuaan nukahtaa äitinsä syliin.
Edessäni istuvan tytön tutti tippuu jalkoihini, kun hän kurkkailee meitä penkin ja ikkunan välistä. Tätä minä juuri pelkäsin, näiden tutteja! Nostan tutin ja kauhuissani totean, kuinka se palaa lapsen suuhun, äidin avustuksella! En ole kovin hysteerinen hygienian suhteen. Käsidesikin on ollut hyvässä tallessa matkalaukussa, mutta ikävöin sitä täällä junassa. Rehellisyyden nimissä: täällä on likaista. On ruskeaa, harmaata ja erittäin tahmeaa. Vanoja ja kuivuneita noroja, epämääräisiä tahroja. Silti joudun käymään junan vessassa, kahdesti. Istumapissaa ei voi ajatella. Katsahduskin laittaa bakteeri-invaasion vilisemään silmissäni. Oh my, auttakaa, tämä kyyti ei ole tasaista; se on heiluvaa ja nykivää! Ei auta kuin tähdätä leveässä haarassa parhaansa mukaan.
Sen lisäksi, että on likaista, on myös äänekästä! Mikä meteli voi junasta lähteä! Auki olevat ikkunat tietysti toimivat tehosteina. Välillä ei kuulla, vaikka huudetaan. Mutta kyllä ei ikkunoita suljeta! Ei tule mieleenkään, ei kenelläkään. Kuumuus ja tunkkaisuus olisi paha, meteli pienempi paha :D Ja haisee täällä hikikin ja se saa minut kertomaan Cocolle pahimmasta hikihaisee-kokemuksestani ikinä :D
Kaikesta huolimatta matka taittuu hyvin ja koen jatkuvaa hekumaa vaihtuvasta kauneudesta, joita tarjoillaan kahtena filminauhana junan kummankin puolen. Naurattaa ja vähän nolottaakin, kun vaihtelen kuvausvälineistöä ja täytän tolkutonta vauhtia kunkin muistia. Suurin osa kuvista on tärähtäneitä ja epätarkkoja. Mistä ne täydelliset kuvat teeviljelmistä tulevat?? En saa yhtäkään, ja teenpoimijatkin ovat aina väärällä puolella junaa tai vilahtavat ohi juuri väärällä hetkellä!
Nautin kuvailusta ja samalla seurailen tutti-tilanteita ja kuuntelen amerikkalaisen reissunaisen korvakäytävässä sinkoilevan kimittävää saarnausta. Hänessä on hippihenkeä ulkoisesti ja sisäisesti hän on löytänyt jotain, mikä pitää julistaa nuorelle reissutytölle, joka istuu hänen vieressään. Yritän ollaa kuuntelematta; hän pilaa hekuman. Kuitenkin kuulen kirjasta, jonka nimi on Uusi alku. Good for you, all the best, mutta ole nyt jo hiljaa!
Ruskeasilmäinen nuori nainen väsyy kuunteluun, sillä kun puolessa matkassa penkkejä vapautuu, hän vaihtaa tyynesti paikkaa kimittäjän käydessä vessassa.
Valokuvaamisesta ja videoinnista innostuneena totean harmikseni, että kakkosluokan, jossa istumme, vaunujen ovet ovat matkan ajan lukossa. Kurkin ikkunasta kurvissa kadehtien kolmos luokan matkistajia, jotka istuvat ovisyvennyksissä tai kuvaavat yhdellä kädellä roikkuen kameran kanssa pitkällä oven ulkopuolella. Minäkin kurottelen ikkunasta vähän ja ojentelen kuvausvälineitäni oikeaan kulmaan. Hyvin pian huomaan, että ensin on katsottava menosuuntaan tarkasti, koska yhtäkkiä oksat raapivat ikkunoita tai junavaunu hipoo hiekkaista rinnettä.
Olemme matkanneet jo muutaman tunnin, kun yhtäkkiä juna pysähtyy tunneliin. Sen huomaavat kaikki, koska kirkas päivänvalo pakenee ja jäljelle jää junavaunun kelmeä sisävalo. Pysähtely ei ei ole tavatonta, mutta pimeä tunneli vaikuttaa epätavalliselta paikalta.
Sitten vaunun ovi kolahtaa ja käytävää vaunusta toiseen harppoo ruskeassa virka-asussaan koppalakkinen mies, hänen vanavedessään koduktööri. Hetken kuluttua letkaa seuraa vielä muutama muukin virkapukuinen ja hännän huippuna termarista kahvia/teetä myynyt nuori mies.
Tässä vaiheessa kaikkien huomio on jo kiinnittynyt tilanteeseen.
Minä en pidä tästä ollenkaan. En panikoi helposti, mutta suljetun paikan kammo on voimistunut vuosi vuodelta ja jumiutuminen tunneliin alkaa heti nostaa sykettä. Ahdistava olo nousee kurkkuun, kun vaunussa kuuma ilma seisoo ja auki olevista ikkunoista vaunuun nousee dieselin katku. Pimeän tunnelin mustat kiviseinät ovat liian liki. Välittömästi tulee tunne hapen loppumisesta, vaikkei sellaisesta kyse olekaan. Cocco yrittää rentouttaa minua pelottelemalla vähän lisää; hän ehdottaa junan pysähtymisen syyksi ensin konerikkoa, sitten mm. tulipaloa, kunnes ymmärtää lopettaa.
Juuri kun luon ajatuksen pimeyden suuntaan, sieltä kuuluu rapinaa ja liikettä. Kiljaisen ensimmäisen kerran ja pomppaan sulkemaan ikkunan. Ehdotan sitä muillekin hetkeä liian myöhään, sillä vaunuun pyrähtää toiselta puolelta kaksi lintua (onneksi vain lintuja), jotka sinkoilevat ympäriinsä! Samassa koppalakit ja jälkiporukka säntää käytävää toiseen suuntaan. Tunnelma tihenee, mutta kukaan ei kysy heiltä mitään; he ovat liian kiireisiä ja totisia.
Yritän keskittyä valokuvien katsomiseen ja pitää hengitykseni tasaisena. Mietimme mistä voi olla kyse. Kuin taikaiskusta toisilleen vieraat ihmiset istuvatkin nyt saman neuvottelupöydän ympärillä ja oman vaunun porukka alkaa vaikuttaa tutummalta. Kanssamatkustajien kanssa aletaan vaihtaa katseita ja kommentteja. Linnut aiheuttavat kiljahduksia hävittäjä-tyyppisillä syöksyillään.
Hetken kuluttua juna nytkähtää liikkeelle. Seuraavalle asemalle ei ole pitkästi, mutta siellä juna seisoo taas hetken. Junan pysähtyessä yksi koppalakkinen palaa ja hänen perässään kulkee mies-turisti pää syvään painuneena. Ehditään miettiä, onko juna voitu pysäyttää tunneliin järjestyshäiriön vuoksi, mutta se ei tunnu todennäköiseltä. Mutta sitten, junasta autetaan laiturille loukkaantunut nainen. Hänen kaulansa, selkänsä ja korvan vierustansa ovat veressä ja ruhjeilla. Nainen on pelästyksestä shokissa ja junallinen ihmisiä katsoo, kun häntä talutetaan kohti asemarakennusta. Porukka reissukavereita kulkee totisina rinkkojen kanssa perässä.
En tiedä, oletteko törmänneet niihin lukuisiin selfieihin ja vallattomiin poseerauksiin, mitä tältä ko. junareitiltä on jaettu Pinterestiin, Instagramiin ja muuallekin someen? Siitä tässäkin oli kyse. Junan vaunun läpi kulkeneen huhun mukaan tyttö poseerasi tai kuvasi selkä menosuuntaan juuri ennen tunnelin suuta ikkunasta tai ovesta roikkuen. Junan vauhti ei ole kotimaisiin nähden kova, mutta 25km/t riittää vaikka kuolemaan, jos sopivasti kivitunnelin seinamään osuu.
Meidän vaunussa osa on jäänyt seisomaan ja juttelemaan tapahtuneesta. Amerikkalaiset ovat ryhmänä käytävällä ja heillä on hetkessä koko kuva kasassa, teoriat valmiina. Kimittäjä on sanonut: ”Oh my god!” ainakin 500 kertaa ja esitellyt mietteitään kovimmalla äänellä. He luonnollisesti puhuvat vakuutusyhtiöistä, kuka korvaa kenelle ja mitä. Me mietimme tyttöparkaa, joka tietää oman syynsä ja samalla voi olla onnellinen, että jäi henkiin. Kuinkahan usein tällaisisa onnettomuuksia tapahtuu? Ja kuinka pian ihmisten virheiden vuoksi päädytään siihen, että ovet ja ikkunat ovat matkan ajan suljettuna ja maisemia katsellaan, jos jotain nähdään, sumean ikkunan läpi?
Kun matka jatkuu, ihmiset roikkuvat ovista ja ikkunoista varovaisemmin ja maisemia huokaillaan enemmän omalta penkiltä käsin. Minä taisin uuvahtaa jännityksestä niin, että ennen Kandyä torkahdan hetkeksi. Kun olen hereillä taas, loppumaton nauha kauniita maisemia alkaa hiljalleen muuttua kaupungin laitamien takapihoiksi, roskakasoiksi ja arkisen kaupunkielämän kuviksi.
Matka on totisesti ollut mieleenpainuva monella tavalla ja kannatti ehdottomasti tehdä. Tulisin myös uudestaan, täydellisen teeviljelmä-kuvan toivossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti