Yksikseskös yksiskelet: yksin matkalla osa 4

Huomenna on juhannusaatto. Tänään palaan kotiin. Olen ollut Kreikassa kaksi viikkoa, ensin isolla ihanalla porukalla, sitten yksin. Minä kun koen tapahtumat vahvasti ja tunteella, kiinnitin kaiken itseeni, kuin hiekan aurinkorasvaiseen ihoon. Tapahtumat, tunnelmat, näkymät, hajut ja maut tuntuvat tallentuneen tiukasti mieleni kellareihin, vinttikomeroihin ja yläkaappeihin. Nuo ovat tärkeitä tuollaiset aarreaitat!

Sitä minä mietin, että mitä se yksinäisyys oikeastaan on. Tiedättehän, sitä voi olla yksinäinen suuressa joukossa, kodin turvassa tai maailmalla. En ole lähtenyt aiemmin matkalle yksin juuri yksinäisyyden pelossa. Sen tunteen, jossa on mukana hylätyksi tulemista, joukkoon kuulumattomuutta, erilaisuutta, toisten tavoittamattomuutta. Toisaalta yksinäisyys on osa minua; pieni osa mielestäni ja sielustani on aina yksinäinen ja erillään muista. En tiedä, onko kaikilla niin, mutta minulla se on aina ollut. Siihen yksinäisyyteen sisältyy myös pelkoa tuntemattomasta ja häilyvä surumielisyys.

Reissuyksinäisyys voi olla jotain ihan muutakin ja kyllä minunkin matkaan lähtöä ilman seuraa on jarruttanut monet eri tekijät. Kuinka olla yksin, mitä tehdä ja miten, että löytää saman lomafiiliksen ja seikkailun tunnun? Mitä sitten, kun ei ole kukaan jakamassa kivoja asioita, mutta ei niitä vähemmän kivojakaan, jos sellaiseen kompastuu? Miltä tuntuu herätä aamun hiljaisuuteen, kun ei odota, että joku herää? Kuinka mennä nukkumaan ilman jaettuja iltahetkiä, höpinöitä päivän aikana koetuista? Entä sitten suunnitelmat; kelle ne esittelen ja kuinka päättämätön pääni saa minkäänlaisia päätöksiä aikaan, kun lähes kaikki on periaatteessa mahdollista?

Ensimmäisenä, ehkä vähän toisenakin päivänä tiedostin vahvasti, että tässä sitä nyt sitten ollaan ja mennään ihan minä vain. Päässä oli jotenkin jatkuva ajatusten tulva ja keskustelu itseni kanssa jatkui juoksevin puroin ja sivuhaaroin niin, että vesi lorisi jo sinne tänne iloisesti yli kivien ja kolojen päättymättä mihinkään.

Siinä solinassa olin vähän hämmennyksessä ja ihmeissäni kaikesta. 

Olen arjessanikin usein yksin, myös kokonaisia päiviä, enkä suinkaan aina kaipaa seuraa lainkaan. Rauhoittelin itseäni, että kohta ajatusten sukeltelu tasaantuu, pysyn pinnalla paremmin, eikä mieleni enää alleviivaa yksinoloani niin näkyvin punakynän vedoin.

Perhe ja sellaiset minut tuntevat läheiset tietävät taipumukseni ikävöintiin ja hankaluuteni lähdön hetkellä. Olen sitä sorttia, että saatan pisaroida haikeutta sekä lähtiessä että palatessa.  He sanoivatkin, että pitää soittaa ja voidaan viestitellä, jos siltä tuntuu. Cocco soitti joka päivä ja rehellisesti sanon, ettei hänen äänensä kuuleminen ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä. Ja oikeaan se riittikin. Muutaman kerran mietin, että soittaisinko jollekin, mutta se tunne meni menojaan hetkessä. Toki viestit liikkuivat lasten ja muidenkin kanssa, mutta lopulta aika vähän!

Muutamana iltana olin lomakodissani sen verran varhain, etten ollut heti nukkumaan menossa. Silloin tajusin, mitä kotiin oli jäänyt. Pieni reissukaiutin ei tullut mukaani, mikä oli harmi, koska musiikki, maailman ja monen pienen ihmksen pelastus, kuulostaa toki sen kautta kivemmalta kuin suoraan puhelimesta. Olihan minulla nappikuulokkeet mukana, mutta siinä kulki selvästi rajani. Tunsin tarvetta tarkkailla juuri illalla sen verran ympäristöäni, etten voinut kuvitellakaan sulkevani itseäni maailmalta tulppaamalla kuuloani! Johan ryövärit, pyövelit ja esi-isien haamut olisivat heti löytäneet yksinäisyyteeni ja tehneet majan lomakotini ovenpienleen!

Kun aloin nukkumaan, laitoin sitten parasta äänieristystä tarjoavat korvatulppani niin syvälle kuin suinkin ja valuin onnellisena unimaailmaan.

Että näin ristiriitainen se on minun keskusyksikköni; usein itseäni vastaan ja sitten yllättäen täysin puolellani.

Viimeistään kolmantena päivänä meni jo pitkiä aikoja, etten ajatellut olevani yksin. Hassuinta oli, että esim. iltaruokailu eri tavernoissa ja ravintoloissa ei enää aiheuttanut minulle pienintäkään outouden tunnetta. Olin ajatellut, että luen ihmisten katseista sääliä tai epäluuloa. Mutta ehei; ehkäpä nyt eletään jo sellaista aikaa, ainakin Kreikan saarilla, ettei yksinäinen nainen ole näky eikä mikään, ei edes illallispöydässä! 

Minulla oli kirja turvanani ja some sormien päässä, mutta en minä niitä tarvinnut. Katselin ja kuuntelin taivaallisten iltojen elämää, naurahtelin mielessäni ja talletin tilanteita, joista haluaisin myöhemmin jollekin kertoa. Muutaman kerran joku tarjoilija jäi hetkeksi rupattelemaan.

Olen aamuihminen. Päätin tietoisesti kääntää sen edukseni. Yleensä odottelen jo innolla Cocon heräämistä tai kysyn illalla, koska hänet saa herättää. Kun sitten herätelen häntä hempeillen ja kuiskuttelen korvaan, hän poikkeuksetta sanoo: ” Anna mulle vielä 10 minuuttia...” tai vaihtoehtoisesti: ” Mä ihan vähän vielä torkahdan...”

Joka aamu hymyilin tälle loma-aamujen rutiinille ja näin silmissäni Cocon unisen olemuksen, joka ilmestyy kalsareissaan ulos säätä haistelemaan ja istahtaa puhaltelemaan aamusavujaan. Samalla hän kysäisee, kuinka nukuin.

Nyt otin ilon irti ja hyödynsin aamut eri tavoin. Olin liikkeellä aiemmin ja nautin heräävästä kylästi ja hiljaisista rannoista. Äh, miten kuulostaa kiiltokuvalta ja matkailumainokselta, mutta ihan totta; aamuhetket ovat oma juttunsa!

Olen eläimiä pelkäävä eläinrakas, jolla on jyrsijäfobia. Haluaisin kertoa romanttisen tarinan, missä Cocco on retkillämme pelastanut minut villieläimen hyökkäykseltä. Sellaista tarinaa ei kuitenkaan ole :D Silti, kun kotinurkillani oli kohta, jossa toisella puolella pihaa vartioi lehmän kokoinen koira ja toisella puolella ylipursuavat roskikset, kaipasin joka ilta Coccoa turvakseni. Samoin tapahtui, kun luin otsalampun kanssa iltahämärällä patiolla ja jokainen rapina vakuutti minut hiiriperheen ilmestymisestä. Kun olin tarpeeksi säikkynyt, siirryin sisätiloihin.

Vuokrasin sitten sen autonkin, vaikka kimurantit maastot ja sokkeloiset kadut aiheuttivat valtavaa jännitystä. Olenhan minä elämäni autoa ajanut ja joka reissullakin jonkun pätkän, mutta silti yksin ajo vähän hirvitti. Eikä suotta, koska harhaanjohtajan nimitystä en ole syyttä saanut :)

Nauroin ääneen (vielä nauratti), kun muutaman ensimmäisen ajokilometrin jälkeen Google Map ilmoitti ensin kymmenen kertaa: ” aja luoteeseen, aja luoteeseen...” ja lopulta ”nouse lauttaan, nouse lauttaan” :D Tällaista en ollut vielä koskaan kuullut ja se kyllä vahvasti viestitti siitä, että minä ja karttaohjelma olisimme vielä suurissa vaikeuksissa :D Ja kyllähän minä eksyin, mutta Skopelos ei ole onneksi suuri saari, joten lohduttauduin sillä, että ennen iltaa päätyisin väistämättä vähintäänkin mereen...

Some on aika huisi seuralainen, se on myönnettävä. Kirjekyyhkyjen aikaan yksin matkustavalla on ollut aika lailla toista. En minä siellä somessa päivällä roikkunut, mutta toimihan se seurana pätkän aamua ja iltaa, ja ihan hyvä niin! Ihan kuin olisin vähän pyörinyt piirissä mukana, vaikken kenenkään kädestä pitänytkään kiinni.

Kiitos viihdytyksestä, kommenteista ja tykkäyksistä!

Tiedoksi ja uskonvahvistukseksi epäilijöille: loma on lomaa yksinkin ja todennäköisesti parempaa, kuin uskalsit odottaa! Minä rohkaisen niitä, jotka ovat olleet harkintalinjalla jo kauan. Teitä on, tiedän sen! Ja vaikka nyt laveasti tarinoin kokemuksestani, koska itselleni se oli aika merkityksellinen, ymmärrän toki, että esim. tyttäreni lähti vuodeksi Chileen ennen kuin täytti 17 vuotta. Että kaikki on suhteellista ja jokainen ponnistaa omalta kynnykseltään!

Kun tartuin matklaukkuuni ja rullasin sitä pihakivetystä pitkin, lehahti pihan laventelipuskasta ilmaan parvi perhosia. Ajattelin vapauden tunnetta, jonka olin saavuttanut. Vapaus on mm. mielen vapautumista, uskallusta tehdä asioita, joiden esteet on itse rakentanut. On tärkeää pärjätä itseni kanssa, koska osa minua on aina yksin.