Loma alkoi vastuuvapautuksella... 30kg lahjoituksia pakattiin ikeatyyppiseen muovisäkkiin, jossa on myös vetoketju. Materiaaliin luotimme, muiden osien toivoimme kestävän perille asti, koska olihan sisältö hyvää tarkoittavaa! Lentoyhtiö ei luottanut mihinkään ja siitä hyvästä allekirjoitimme heille vapautuksen vastuusta. Kun kassi nostettiin vaa’alle, ratkesi toinen hantaaki ja päädyimme laittamaan laukun ympäille matkalaukun ”turvavyön”, jonka nähdessään virkailija sanoi, että noita on heillä miljoona, koska ihmiset kuvittelevat niistä olevan hyötyä. No, ihmisiähän tässä vain ollaan.
Lensimme Istanbulin kautta. Lähtöportille siellä päästyämme olin ihan lyöty. Onko Afrikka hävinnyt maailmankartalta vai mitä ihmettä; kone täytettiin löhes viimeistä penkkiä myöden meidän kaltaisillamme valkonaama-turisteilla! Aiemmilla Afrikan lennoilla on saanut jo vahvan tuulahduksen toisenlaisesta kulttuurista, mutta nyt ei pelkoa siitä ollut, eikä edes toivoa kultuurishokista.
Onneksi jo Zanzibarin lentokentällä fiilis muuttui ja viimeistään ensimmäisen päivän kuluessa puoleenpäivään. Ystävällisesti tulivat sanomaan, että pidetään tässä pientä taukoa sähkön jakelussa, jottei illalla tarvi pimeässä istua.
Mutta siis lahjoitukset tulivat perille! Olimme niin iloisia, ja olisin voinut halata jotakuta virkailijaa, joka oli teipillä vähän korjaillut pahimpia ratkeamia. Hantaaki oli kaput, mutta laukkuvyö ehjä. Terkut lentokenttävirkailijalle.
Olin sopinut meile etukäteen kuljetuksen hotellille. Toistakymmentä kuskia odotteli terminaalin edessä ja meidän oma myös kylttinsä kanssa. Miehen koko olemus näytti kuitenkin kysymysmerkiltä. Ensin Cocco tervehti ja osoitti minua, jonka nimi hänen kyltissään luki. Sitten minäkin esittäydyin. Hämmennyksen syy selvisi, kun pääsimme matkaan. Meidän perheemme piti olla Mr and Mrs Peppi and their baby🤣Baby ja Peppi olivat menneet sekaisin ja vähän enemmänkin, mutta onneksi Coccoa ei haitannut olla hetken aikaa Mr Peppi. Toto, baby, jäi puuttumaan ja siitä irtosi hyvät naurut.
Hotellilla oltiin aamuviideltä ja ko. kassia nuhdeltiin hymyillen painavaksi. Olalle se kuitenkin päätyi ja ennen kuin ehdin inahtaa, oli kassi kannettu kapeita portaita toisen kerroksen huoneeseen. Menin kiltisti perässä, mutta Cocolle ilmoitin heti, ettei tämä ole se huone, jonka olen varannut. Kaksi oleellista asiaa puuttui, juuri ne , joista keski-ikäiset olivat olleet valmiita maksamaan: pieni patio merelle päin ja ilmastointi.
Palasin kantajien perään, muita ei ollut aamuyöllä maisemissa. Kolme kuunteli, kun yritin mahdollisimman selkeästi kertoa, että huone on väärä. Yössä välähtelivät kolmen hymysuun valkoiset hampaat ja jokainen sanoi vuorollaan: yes yes yes! Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Palasin huoneeseen ja kaivoin tabletin uumenista kaikki varausdokumentit. Tallessa oli myös kuvaus huoneesta valokuvien kera. Palasin selvittämään asiaa vielä yksinkertaisemmin kuvien avulla. Yksi kuva vastaa kaikkia englannin sanoja ja viesti meni perille. Muutimme uuteen osoitteeseen alta puolen tunnin.
Sittemmin on päästy lomakuplaan ja todettu tulleemme oikeaan osoitteeseen.
Muuten, silloin klo 4 aamulla, kun saavuimme, oli lämpötila +27. En siis kutsuisi ilmastointia luksukseksi -kyllä se on (naisen 50+) elinehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti