Pepponen, Cocco ja kuningatar Alma: Meri se on, joka määrää

Vuorokauden jälkeen meidän lomarytmimme alkoi vaikuttaa selvältä ja kelloksemme muodostui meri eli tarkalleen ottaen vuorovesi. Tiesin varatessani, ettei tässä kohtaa saarta uida vuorokauden ympäri, vaan meri todellakin ottaa hatkat aamupalan jälkeen, mutta tulee sitten entistä ehompana takaisin virka-ajan päätyttyä. Olen uinut Intian valtameressä ennenkin ja muuallakin, mutta näin valtavaa vuorovesi-ilmiötä en ole tavannut koskaan.

Meri on mahtava ja usein tärkeä osa meidän lomailua, joten ihan se saa minusta määrätä marssijärjestyksen. Aamupalan jälkeen pitää hetki sulatella ja sitten mennään aamu-uinnille. Vesi on niin lämmintä, ettei tarvitse pinnistellä; sen kun vain kävelee kylpyyn. Mitään suurta verenkiertobuustia tässä ei aiheuteta, mutta hyvää oloa lämmin keinunta kyllä tuottaa.

Päivän puuhien jälkeen aletaan odotella kuin lapsi jäätelöautoa merta takaisin. Ja se tulee sellaisella voimalla, että Cocco jo mietti, että miten tuo eroaa tsunamista, johon minä vastasin, ettei t-sanaa pidä edes sanoa. Mutta eroaa se, onneksi. Eilen kävelin ehkä sata metriä (meri pakenee vielä paaaaljon kauemmaksi) merenpohjaa pitkin tulijaa vastaan. Katselin kun naiset keräsivät levää, joka on monen toimeentulo. Pari pikkupoikaa leikki myös lämpimissä lätäköissä ja puroiksi muodosuneissa uomissa.

Ja sitten hämmästelin ja tuijottelin ja kuuntelin. Kaukana horisontissa näkyi valkoinen, kuohuva, tasainen vaahtonauha, josta lähti valtava pauhu. Tuuli yltyi myös tulijaa saattaen, mutta kiihtyessäänkäön tuuli ei viilene vaan puhaltaa pehmeästi. Vesi ei kuitenkaan palaa seinämänä, vaikka kaukaa katsoen siltä näyttääkin. Tulee mieleen kotoisasti lumikola. Kun lunta työntää, sen etuosaan ja edelle jää ohuempi lumimassa ja lähemmäksi työntäjää alkaa nousta paksumpi lumivalli. Niin meressäkin: kuohuva vaahtovalli työntää vettä edessään virtaaviksi haarakkeiksi. Ensin on noroja, sitten puroja, jotka lopulta yhdistyvät ja sitten rantaan saapuessaan vesimassa vähitellen lisääntyy niin, että kahluualtaasta tulee aikuistenallas, eikä uidakseen tarvitse pitkällekään pyrkiä.

Aivan kertakaikkiaan maagista! Niin että jos aina olen ollut merelle tuijottelija, olen sitä tällä kertaa vielä enemmän. Ja yhdessäkin tuijotellaan samaan suuntaan ja hämmästellään, mikä on myös kivaa:)

Miksi palaava vesi on vielä lämpimämpää kuin lähtevä? Onko se vain auringon polte, joka sen päivän aikana lämmittää? Kertokaa! Mutta todellakin klo 16-17 pulahtaessamme lillumaan, on vesi vielä paljon lämpimämpää. Käytännössä se ei viilennä nyt lainkaan. Veden lämpöä on myös hämmästelty: täällä on lämpimin merivesi, se iltapäiväkylpy, mitä on koskaan koettu! Sitten tuleekin mieleen ilmaston lämpeneminen...ei kiva.

Meren paluusta auringon laskuun ei ole aikaa kovin pitkästi. Ensimmäisenä iltana lähdimme kävellen tutustumaan tähän omaan kyläämme. Muutama sata metriä hotellin porttien takana alkaa paikallinen elämä. Ja onhan siinä kontrastia kylliksi. Cocco totesi, ettei ole tällaista köyhyyttä nähnyt. Kävelimme hiekkateitä kivi-sementti(?)rakenteisten vaatimattomien talojen sokkeloissa. Siellä täällä haisi savu, kun paikalliset olivat polttaneet päivän roskat. Silti roskaa ja erityisesti muoviroskaa oli surullisen paljon.

Emme tavanneet yhtään turistia. Tulee mieleen, että kuinkahan paljon tällä saarella käy turisteja, jotka pysyttelevät muurien ja porttien suojassa näkemättä tätä puolta laisinkaan? Niinkin voi helposti lomailla. Retkiä tehdään kyllä paljon esim. luontokohteisiin, jolloin turisti liikutetaan kohteeseen hotellin portilta ilmastoidulla autolla.

Iltakävelyn paras osuus olivat lapset. Heitä riitti! Osin resuisia ja räkäisiä, paljon pieniä ja paljon isompia. Kätilömieleni vaati päästä paikalliseen sairaalaan, kun kotona painitaan syntyvyyden laskun kanssa. Ohimennen on kerrottava, että tansanialainen nainen synnyttää keskimäärin viisi lasta, joten täällä riittää pikkuväkeä! Ja miten he ottivatkaan ilon irti turisteista! Jambo, huusi jokainen ja monta kertaa ja me vastasimme kymmeniä kertoja! Ja sitten he huusivat myös ”Jambo bibi!”, ”Hei isoäiti/mummu”😁 Sitäpaitsi onhan täällä eliniän ennuste vähän toista kuin kotona: n. 64 vuotta. Lapsia nauratti, toisia ujostutti, mutta kaikki hymyilivät. He tulivat helmoihin ja heittivät ylävitosia. Kaksi koulutyttöä aloittivat spontaanin laulun. Kyllä sydämessä läikehti ja kurkussa liikutti.

Pätkän matkaa kulki aina vanavedessämme muutama. Suurinosa aikuisistakin tervehti, mutta talojen edustoilla istuvien ja makoilevien katseista ei aina tiennyt, mitä meistä ajateltiin.

Sitten alkoi pimeys laskeutua ja sokkeloista päätielle selvittyämme emme olleet varmoja, mistä poiketa hotellille. Pimeydessä puikkelehtiminen (ei katuvaloja ja muutakin valoa vähän) edes taskulampun kanssa ei ajatuksena viehättänyt, joten kysyimme pari kertaa tietä ja lopulta saimme oppaaksi pikkupojan, joka ääneti viittoi meitä seuraamaan. Hän piti ujoa etäisyyttä meihin, harppoi edellä pienillä jaloillaan sellaista kyytiä, että paksut länsimaalaiset pulleroiset saivat kävellä tosissaan.

Tottakai paikallisilla on oikopolkunsa ja oppaamme johdatti meitä pientä pimentyvää polkua pitkin, muurien viertä ja talojen takaa puikkelehtien. En tullut varmistaneeksi, oliko hän ymmärtänyt osoitteen oikein, mutta kyllä hän oli. Saavuimme hotellin portille ja samassa poika oli jo lähtenyt. Hätäisesti huutelimme hänet takaisin ja kaivelimme rahaa kiitokseksi. Kun poika tajusi saavansa jotain, hän ihan sävähti, painoi katseensa maahan ja laittoi kämmenensä päällekäin vastaanottamaan kiitoksemme. Kun hän näki setelin, hän oli pudota pyllylleen ja suusta pääsi hiljainen ihmetys ja kiitos. Päivän ehdottomasti paras ja liikuttavin hetki. Samassa hän livahti pimeyteen. Luulen, että se oli hänen ensimmäinen oma rahansa, ensimmäinen palkka hyvintehdystä työstä.