Olympiatunnelmissa: hengenvaarallinen fanitus ja muuta penkkiurheilua

Ensin oli Hilkka Riihivuori. Hän asui samalla kylällä ja kävi koulullamme jakamassa hiihtokilpailujen palkintoja. Hilkan olemus oli mukavan tavallinen ja helposti lähestyttävä. Hänestä tuli ”tuttu”, vaikkei tuttu ollutkaan.

Koulumme opettaja teki Hilkalle seremonioita varten laulun: 

” Riihivuoren Hilkalle mä laulan laulun tään, kun hänet ilmielävänä edessäni nään. Hän esikuva minulle on kauan ollut jo, kuin myöskin Mieto, Teura, sekä Takalo. Ja jälleen Suomen kansa huutaa hei, hei, hei, kun meidän tyttö sekä poika voiton vei!” 

Nyt laulu laittaa nauramaan, siinä kun on jotenkin niin aikansa klangi😊

Olimme koko koulu kerääntyneet voimistelusaliin ja jännittyneenä odotin ulkoa opeteltua yhteislaulua, joka tietysti oli Riihivuorelle yllätys. Itselleni oli yllätys se, että kun laulun aika vihdoin tuli, starttasin täysin palkein liikkeelle, mutta jo yhden värssyn jälkeen olin niin liikuttunut, ettei laulamisesta tahtonut tulla mitään! Piti nieleskellä ja piilotella kyyneliä. 

Koulun voikkasaliin liittyivät tarkalleen ottaen lähes kaikki ala-asteen lempihetkeni. Kun Suomi taisteli mitallista jääkiekossa tai viestihiihdossa olivat odotukset korkealla, saatiin hommat siivosti hoidettuamme mennä muiden koulun oppilaiden kanssa istumaan salin lattialle kisoja katsomaan. Tunnelma oli riehakas, juhlallinen ja yhteishenkeä nostattava! Tv-ruutu ei ollut suuren suuri ja kaukanakin, mutta selostus kuului hyvin ja tunnelma tarttui. Voi, miten siitä nautin!! 

Riihivuoren perässä tulivat monet hiihtäjät ja mäkihyppääjät, samoin yleisurheilijat, joiden kisakuntoa jännitin ainakin MM- ja Olympiatasolla.

Omien harrastusten myötä seurasin eri voimistelulajeja mm. telinevoimistelija Nadia Comanecia ja rytmistä kilpavoimistelua. Kavereiden taitoluisteluharrastus taas innosti jo varhain nauttimaan luistelun kauneudesta. Olympialajit lisääntyivätkin kaiken aikaa ja joka kerta on tullut seurattua jotakin uutta lajia.

Myös moottoriurheilu on aina ajoittain kiinnostanut.

Parikymppisenä näin niin selvän unen formulakuski JJ Lehdosta, että muistan sen vieläkin :) Unessa hän oli voittanut Formula 1 -maailmanmestaruuden, mitä sitten koskaan ei tapahtunut, mutta toisaalta se ei ollutkaan unen keskeisin teema. Urheilufanitukseni oli saavuttanut jonkinlaisen huippunsa; värikyllästeisessä kesäunessa JJ ajoi kotini pihaan upealla, punaisella urheiluautollaan hakeakseen minut treffeille!

Pitkäkestoisin urheilijafanituksen kohde on ollut mäkihyppääjä Janne Ahonen. Fanitin häntä jo silloin, kun hän ei vielä noussut palkintokorokkeelle ja yhä nytkin. Ahosessa on rauhallisuutta ja vaatimattomuutta, varsinkin nuorempana myös ujoutta, jotka toivat kontrastia rohkealle hyppäämiselle ja upeille saavutuksille. Kaiken lisäksi Ahonen toi mieleeni kaksi vuotta häntä nuoremman pikkuveljeni ja sillä hän sai vielä ekstrasti sympatiaa osakseen.

Kaikkien aikojen ainoa hiihtovalmennettavani; pikkuveli😅💛

En ole oikein missään asiassa ääri-ihminen. Niinpä fanituksenikin on aina ollut hyvin maltillista. Ahosen kohdalla on tapahtunut pari poikkeusta, joita ehkä ylilyönneiksikin voisi kutsua.

Olen yhden kerran vienyt lapseni Salpausselälle mäkihyppyä katsomaan. Se tapahtui vuonna 2001 Lahden MM-kisoissa. Tarjosin silloin viisi vuotiaalle tyttärelleni laatuaikaa äidin kanssa, lajitietoutta ja hyvät kisaeväät, jotta sain hänet innostumaan mäkikisoista ja lähtemään kanssani Janne Ahosen hyppyjä jännittämään. Kisapaikalle pääseminen vaati reilun matkan kävelyä, jolloin viisivuotias ilmoitti, ettei enää jaksais näitä kisoja. En muista huusiko hän (=kiivasta kannustusta) kuin äitinsä, mutta kaakao teki kauppansa ja kisatunnelma oli saavutettu.

Seuraavat tapaamiseni Ahosen kanssa olivatkin reilut kymmenen vuotta myöhemmin. 

Kerran osuimme Lahdessa samaan paikkaan syömään. Istuimme tyttärien kanssa pöydässä lähellä kassaa, minä selkä kassaan päin. Kun tajusin Jannen seisovan takanani, jouduin hetkellisen tunnemyrskyn valtaan ja sihisin itseäni vastapäätä istuneelle tyttärelle, että ota nyt kuva siitä! Hän teki pikaisesti ja huomaamattomasti työtä käskettyä. Epäselvässä kuvassa (ennen älypuhelimia...) olin minä etualalla silmät selkosen selällään, posket pullollaan evästä sen näköisenä, että jos yritän hymyillä, lentää ruoka juuri pihalle huulieni välistä. Pääni vieressä, hivenen taaempana, näkyi (ainoastaan) Jannen farkkupeppu. 

Tästä kuvasta ei varsinaisesti tullut lemppariani, koska poskeni näyttivät suuremmilta kuin Ahosen pakarat.

Viimeinen juttu oli jäädä kaikin tavoin elämäni viimeiseksi fanitapaamiseksi. Tämä tapahtui Lahden Maauimalassa. Maauimala sijaitsee mäkimontussa ja kesällä siellä voi nähdä mäkihyppääjien muovimäkitreenejä. Nyt elettiin jo aikaa, jolloin Mico Ahonen oli löytänyt tiensä hyppyharrastuksen pariin. 

Olin kuntouimassa maauimalassa, jossa väkeä oli vähänlaisesti. Keskivaiheilla 50m:n rataa herpaannuin rytmistäni, kun huomasin, että mäkimiehiä alkaa nousta ankkurihissiin. Hissin lähtöpaikka on lähellä allasta ja hissi lähtee nousemaan huoltorakennuksen takana. Olin näkevinäni Jannen asettuvan ankkurin kuljetettavaksi poikansa Micon kanssa. Ilman selkeää ajatustakaan seuraavilla parilla rintauintivedolla yritin nousta mahdollisimman ylös veden pinnasta ja pinnistelin kovasti, jotta näkisin isän ja pojan. Tämän pompun suoritettuani, meni uintirytmi ja ennen kaikkea hengitysrytmi sekaisin ja kun pääni painui veteen, vedin vettä henkeeni niin että en koskaan... 

Ajattelin loppuni tulleen. Pinnan alla ehti jo iskeä paniikki. Pääsin kyllä pintaan, mutta en saanut yskittyä ensin mitään itsestäni ulos. Paniikki laittoi vain räpiköimään ja huitomaan hädässäni. Tilanteen huomasi uimavalvoja, joka lähti toisesta päästä allasta tulemaan minua kohti. Onneksi olin radalla, joka oli lähellä altaan reunaa ja jotenkin onnistuin omin avuin saamaan siitä kiinni. Sitten alkoi jo vesi ja räkä lentää ja tajusin jääväni henkiin.

Kun uimavalvoja ehti luokseni ja kysyi, olenko ok, en kuitenkaan tohtinut sanoa, että: ”Hitto, missasinko Ahoset?!”.

Jos itse en olekaan ääri-ihminen, olen aina kiinnostunut ihmisen selviytymisestä ja käyttäytymisestä äärirajoillaan. Olen vahvasti myötäelänyt voittajia ja häviäjiä. Kai se on sitten tunnetason kokemus, joka vetää puoleensa. Sekä se tunnekokemuksen jakaminen ympärillä olevien kanssa.

Olympialaiset ovat aina hyvä paikka harrastaa urheilijoiden fanittamista tai yleisesti vain urheilun fanittamista. Olen katsonut urheilua niin kauan kuin muistan telkkaria katselleeni. Kotoa se siis on lähtenyt. Yksi onnellisista urheilun ja yhdessäolon hetkistä oli se, kun joskus 70-80 lukujen taitteessa kuunneltiin isän kanssa hiihtokilpailuja radiosta mökillämme. Väliaikoja laitettiin muistiin ruutupaperille ja yhdessä jännitettiin peseekö Raisa Smetanina pöydän. En muista edes miten kävi, sillä vanhan torppamme hiihtokisatunnelma syrjäytti lopputuloksen.

Katsotaanko tänään leffa vai melkein viikon tv-ohjelmat?

Klo 18 sunnuntaina olemme Cocon kanssa kumpikin kotiutuneet tahoiltamme ja meillä on loppuilta yhteistä aikaa. Päätämme katsoa leffan. Viime vkolla kävimme pitkästä aikaa oikein vuokraamossa, koska mielessä oli muutama kasarileffa, jotka olisi kiva nähdä. Viisi leffaa seitsemäksi vuorokaudeksi maksoi muuten 7€.

Pari on katsomatta, mutta nyt on aikaa. Cocolla on kuitenkin nälkä ja hän on tuonut tullessaan pizza-ainekset. Aloitetaan leffa kohta. Kohta on teillä täällä pitkä aika, sanoi eräskin synnyttäjä kerran.


Alma on samaa mieltä: saisko sitä ruokaa, koska se teidän KOHTA on? Munakenno sai jo kyytiä :

Meillä ei ole hiivaa, mutta kauppa on onneksi lähellä ja sinne Cocco lähtee. Samassa minulle tulee mielihalu, mutta ei pizzaa kohtaan. Tekee mieli jotain makeaa, jota kiellän Coccoa tuomasta kaupasta. Päädyn taatelikakkaroihin, jotka on helppoja tehdä ja niistä puuttuu pitkälti kaikki kirotut: valkoinen sokeri, jauhot ja rasva.

Väliin pukkaa seiskan uutiset. Pitää niitä vilkaista, pysyn muutenkin huonosti kärryillä maailman menosta. Sitten uuni päälle. Etuilen Coccoa keittiössä, mutta mahdumme hyvin ja saan kakkarat uuniin. Cocco laittaa pizzapohjan kohoamaan ja istumme jo hetken TV:n edessä. Sieltä on alkanut Arto Nyberg ja jumitamme, koska Lauri Törhönen...

Cocco edistyy pizzan kanssa, mutta hetkessä elävänä henkilönä hän herää hetkessä haluamaan hetkeksi saunaan ja samalla myös kylpyyn. Sillä välin kakkarat jäähtyvät, olisko iltapala-aika? Siis mulla, Cocon pizza odottaa. TV:ssä X-factor vie huomioni, koska uskon Suvi Teräsniskan löytävän taitavat laulajat, Saara on innostava ja kannustava, Monroe näyttää kyllästyvän helposti ja herää kun joku on tarpeeksi erottuva, Mikael Gabrielista en ole ehtinyt ottaa selvää. Cocco on tauolla saunasta, kuuntelee pari kilpailijaa, on kuin Monroe; ei tarpeeksi sykähdytä, palaa kylpyyn.

Klo 20.00 ita on onneksi vielä nuori. Pizzaa syöty, iltapala myös (eri asia, eri henkilö). Cocco istuu TV:n eteen ja valitaan leffa. Ääntä ei tule, tekniikka vaatii toimia. Cocco kiroaa ja toimii, kohta menee TV vaihtoon. Leffa alkakoon! Katselemme hetken ja jotain tuttua tässä on. Me on nähty tää! Eput on jonossa ja se koneeseen. Mutta nyt on klo 20.30 ja alkaa mun lemppari eli Selviytyjät Suomi! Ei nyt sitä, puuskahtaa hän, mutta tietää, ettei neuvottelun varaa ole. ”Tää on ainoa, mitä mä seuraan telkkarista!” Okei, sauna kutsuu Coccoa.

Reality koukuttaa: ”Cocco tuu nyt kattoon tää kisa mun kans... Mä en kestä jos punaiset taas häviää!”. Cocco on niin kiltti ja kyllä häntäkin kiinnostaa, varsinkin kun antaumuksella kehun Mustaa Barbaaria. Tuijottaessani intensiivisesti Mustan Barbaarin fyysistä suoriutumista ja analysoidessani hänen vahvuuksiaan havainnoin sivusilmällä, kuinka Cocon paljas takamus vilahtaa ruudun edessä. Tavallaan hyvä, ettei hän ole innostunut realitystä, esim. BB -talosta ja Temptation Islandista ei ole (ihme!) viiskymppisten versiota! Cocon luolamiehen naturelli luonne ei näet sivistyksen ulkopuolella, kuten kotona (Temppareissa tai BB:ssa), rekisteröi sellaista asiaa kuin vaatteet. Karvapeite riittää pitkälle.
Barbaari johdattaa punaiset voittoon ja rakas kotialbino palautuu kylpemään, koska se on edelleen kesken.

Sometan hetken. Esikoisen viesti kehoittaa katsomaan edellisen Tanhupallon. ”Cocco, ootko katsonut Tanhupalloa?” Ei hän ole, mutta nyt katsotaan parin vkon jutut You Tubesta. On se hauska.
Alma kuorsaa ja vilkaisen kelloa. Se on vielä vietävä ulos. Kumman vuoro? Mun, mulla on vaatteetkin päällä. Cocco laittaa jämät jääkaappiin. Kuka täällä vääntää kellon viisareita eteen päin? Palaan ulkoa ja kello on yli kymmenen! Cocco haukottelee. Työviikko edessä. Pitäskö mennä nukkuun?

”Kumpi palauttaa leffat huomenna?” Tämän illan perusteella kumpikaan ei vain ehdi.

Vanhojenpäivä -päivä luomuprinsessana vai jotain muuta?

Vanhojenpäivätanssit on ohi. Uskon, että monessa kodissa vanhemmat ja tanssijoiden lähipiiri huokaa syvään. Toivottavasti helpotuksesta ja hymyssä suin. Toivon myös, että itse vanhat, ne ihana freesit nuoret, ovat relanneet ja heränneet bileiden jälkeiseen elämään hyvillä mielin ja kokemuksesta rikastuneena, lompakko tallella ja pää tyynyllä; tutulla tai ennalta sovitulla.

Melkoinen systeemi nämä tanzut! Varmasti nykyspektaakeli kuvaa aikaansa, kuten edellisten vuosikymmenten tanssitkin. Itse tanssin vuonna 1987 saman lukion kakkosena kuin tyttäreni nyt. En epäile ollenkaan, etteikö muisti olisi pyyhkäissyt taka vasemmalle osan tapahtumista ja fiiliksistä, mutta kyllä ero silti on vähintään pohjolasta Atlantin yli ja takaisin. Osoittaako sormeni Pohjois-Amerikkaan?

                                           Vanhat vuosimallia 2013, 1987, 2018 :)

Tansseista on tullut entistä enemmän yleisötapahtuma. Mm. useat ostoskeskukset, kuinka ollakaan, tarjoavat tilat ja yleisön. Toisaalta, kun tansseihin panostetaan suuren joukon voimin, on myös kiva, että päivän prinsessoista, prinsseistä, liehuvista helmoista ja tanakasti lakatuista kampauksista on iloa monille.

Sitten on se henkilökohtainen satsaus, joka puhututtaa, eikä suotta. Hesari kertoi tytöstä, jonka rahallinen panostus päivään oli nelinumeroinen luku. En minä sitä ihmettele. Luulen ja tiedänkin, että monen kohdalla eurojen laskeminen lopetetaan heti alkumetreillä ja pääasia on vain se, että itse tanssija saadaan kunnialla varusteltua ja tyytyväisenä tanssilattialle.

Tansseista pois jääminen ei varmasti ole helppoa. Moni on kuullut, miten Vanhoista puhutaan koko lukioajan ihanimpana päivänä tai parhaina bileinä. Joka tapauksessa se on sillä tavalla vahva traditio, lukiossa saman ikäryhmän kokoava riitti, kyllästymiseen asti polttava puheenaihe, jälkipuinnin ykkösaihe, että tarjolla olevaa putkea karttava tietää olevansa yksi harvoista ja siinä mielessä vahvasti oman tiensä kulkija.

                                                     Voiko tätä jättää väliin?

Tansseihin valmistautuminen, suunnittelu ja panostaminen vaihtelee henkilöstä riippuen tietysti paljon. Ei kai kaikilla kamalia paineita ole, mutta sitten on paljon niitä, joilla stressi on läsnä vähintään syksystä alkaen ja pahimmillaan äityy yli lähipiirin ymmärryksen ja oman jaksamisen. Ei siitä ainakaan nuorta voi syyttää. Odotukset ovat omassa päässä, mutta eivät ne sinne vahingossa ajautuneet. Vaikutteita saadaan ihan joka puolelta: some, tv, ihmiset ympärillä, kaupallinen tarjonta jne. Se miten odotusten kanssa pärjää ja miten sitten asettelee mielessään itsensä jo pitkälti rakennettuun palapeliin, on myös monesta kiinni. Eikä edelleenkään ole nuoren vika, jos hän ei koe pystyvänsä tai jaksavansa uida vastavirtaan, vaikka mieli tekisi. Tai jos vaihtoehtoisesti päivä prinsessana tuntuu niin tärkeältä, että se on syy lukioon päätymiselle.

Euroja ei voi unohtaa, tai ei ainakaan kovin moni. Turhuus on surullista, tuhlaus samoin, mutta aina ei ole kyse kummastakaan, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei lukiolaisella eikä hänen perheellään ole mahdollisuutta käyttää rahaa juhlijan vaatettamiseen ja muuhun asiaankuuluvaan.

Tanssipari, oh no! Tässäpä vasta yksi paineen aiheuttaja, ainakin joillekin, mutta kokemukseni mukaan ei ihan pienelle joukolle. Ajatelkaas tätä. Meillä, silloin kasarina, annettiin poikien liikuntatunnilla tyttöjen nimilista jannuille nenän alle, että laitapa nimes sopivan tanssiparin perään. Tytöillä ei siinä (ainakaan suoraan) ollut osaa eikä arpaa koko hommaan. Poikia oli lisäksi huomattavasti vähemmän kuin tyttöjä, joten tytöt muodostivat tietysti pareja myös keskenään, kuten nykyäänkin. Mutta muistan ajatelleeni silloinkin, että homma oli vähän järkky. Enpä usko, että nykyiset tällaiseen suostuisivat, ja hyvä niin.

Molemmilla tyttärillä on ollut hiki otsalla parin suhteen. Kumpikaan ei ole tanssinut hyvän ystävän kanssa tai edes kaveriporukkaan kuuluneen kanssa. Kummankin kohdalla on oltu tosi iloisia parin löytymisestä.

Eilinen vanhani on semiluomuprinsessa ja olen hänen meinigistään hirveän iloinen. Pyysin luvan kertoa, miten hän panosti ja ei panostanut... Päätös tansseihin osallistumisesta tapahtui juuri ennen kuin tanssiharjoitukset (eli ko. lukiokurssi) alkoivat. Kaverit olivat jo varattuja, mutta some-ryhmän kautta löytyi pari. Mekko hankittiin joululoman lopuksi alesta. Kierrätyspukuja oli katseltu myös, mutta omiin mittoihin pitkä tyttö ei sopivaa löytänyt. Ei tylliä, eikä liiemmin kimallusta, hän halusi nätin mutta simppelin pitkän mekon ja erit. kohtuulliseen hintaan. Käytiin siis Halosella, ale-jämistä hän sovitti sopivat koot. Vaihtoehtoja oli ehkä viisi. Minusta valinta oli hänen näköisensä ja yksinkertaisen kaunis, 90€. Kengät olivat alelaarista myös. Eivät ihan sitä mitä hän etsi, mutta jatkokäyttöön käypät. Mummu lyhensi puvun, sisko lainasi takin. Kampaajaan taivuttiin, kun apuvoimia tukkataikoja tekemään ei liiennyt: sisko ja äiti olivat töissä. Kampaajat olivat jo varattuja ja mitä tahansa ei haluttu maksaa, mutta mummun loistava idea onnistui. Läheisen vanhusten palvelutalon kampaajalla ei ollut tanssiaiskiireitä ja hän suostui perustyöstään poikkeavaan hommaan :) Meikin tanssijatar laittoi itse, luonnollisen ja pääosin eläimillä testaamattoman.

Jatkoille tämä vanha meni kaapista löytyneissä kamppeissa. Mummu tarjosi autokyydin aamulla, kaverit myöhemmin.

Mutta ne tanssit. Kyllä mun sydämeni suli niille nuorille! Se itse tanssiminen, valitut tanssit ja musiikki ylittivät odotukset. Musiikkikappaleet oli mietitty ja muutama sovitus jäi erityisesti mieleen. Arvostettavaa, että katsoja sai nauttia tanssin lisäksi musiikista! Ihan mahtavia koreografioita nähtiin myös ja koulun omia tansseja. Tango oli uljas ja koominen yhtä aikaa, vanha, hillitty polska nostatti kyyneleet silmiin. Viimeinen potpuri nykymusiikista oli hersyvä ja tuntui, että kaikki heittäytyivät ilotteluun viimeistään tässä vaiheessa. Tanssit oli opeteltu sujuviksi ja asenne oli niin kohdallaan, etten parempaa voisi toivoa! Opet ja muu tanssitiimi olivat onnistuneet todella. En tiedä oliko myös ilmaisutaidonlukio-lisää, mutta siellä oli mahtava meno, hyvän mielen ja hauskanpidon fiilis <3 Show-tyyppejä näkyi oikealla ja vasemmalla! Yleisö nauroi, itki, taputti, hurrasi, kuvasi ja tanssi!

Loistavana väripilkkuna, elävää elämää alleviivaamassa olivat kaikki peruskaavasta poikkeavat asut ja niiden kantajat.

Kiitos massassa mukana olleille ja sinulle massasta poikkeava; jokaisella oli oma tärkeä paikkansa tansseissa <3

Loppuriemut :D

                                                       

Se show-tunnelma!

                                                         

Vapaaehtoisuuteen perustuva pakollinen talviurheilu

Lopetin hiihtourani aikanaan vähän vahingossa. Loppujäähdyttely taisi tapahtua Launeen perhepuistossa n. 15 vuotta sitten. Siinä vaiheessa kuopus oli tehnyt päiväkodissa vaikutuksen sivakoinnillaan ja koin kai opetusvelvollisuuteni olevan suoritettu. Pöhkö ajatus kaikin puolin...

Tänään kävi niin, että Ahosen ja Mannisen innostamana, tein hieman varttuneemmalla iällä paluun suksiurheilun pariin. Valmistautuminen tapahtui enemmän henkisellä puolella ja se kesti sen 15 vuotta. Ja vitsi miten jännitti! Jos haastattelija olisi kysynyt, mitä jännität eniten, olisi vastaus tullut miettimättä: alamäkiä, ne hirvittää. Loogista olisi ollut pelätä sydäriä ylämäessä, mutta luotan vielä sydämeeni toisin kuin luideni kimmoisuuteen tai hangen pehmeyteen.

Motivaatiokuva ;D

Kotona olen puhunut varovasti mahdollisesta paluustani ladulle. Hätäinen Cocco oli jo pari päivää sitten lähdössä suksikaupoille, mutta uskoi sentää napakkaa järjen ääntäni. Niinpä tänään päädyin suksipaketin vuokraamiseen. Uhrasin uudelle uralle  n. 23€ ja bensat. Ei sponsoreita. Se piti sisällään myös palautusjuoman, Cola Zeron.

Paljon on siis virrannut vettä Tammerkoskessa sen jälkeen kun viimeksi olen murtsikat alleni asettanut. Menin nurkan taakse yksinäisyyteen ihmettelemään. Ei oikeaa ja vasenta suksea, ohho! Pienen räpellyksen jälkeen sain monot kiinni ja sauvatkin, josta tosin toisessa oli entinen tarranauha, joten se jäi ärsyttävästi lepattamaan. Annoin huollolle palautetta.

Seuraava vaihe olisi pitänyt arvata... Anteeksi, yrittäkää kestää tai hypätä seuraavaan kappaleeseen. En löytänyt ladulle. Nii-in. Ai ottiko päähän? Ihan hemmetisti. Kysyin kaksi kertaa, senhän toki osaan. Ekaksi päädyin heti kunnon ylämäkeen ja puuskutuksen jälkeen luin kylttiä, että vaativa reitti, jossa korkeuseroja ja varovasti huonolla säällä. Ei kuulostanut sopivalta. Sitten suunnistin pellolle, mutta päädyin ensin maneesin eteen. Kai siellä on latukoneen koti, kun jäljet kerran sinne johti! Mutta pelto oli vieressä ja ajattelin oikaista mieluummin kuin palata. Virhe, tietenkin. Seurasin  seuraavaksi kavioiden ja lumikenkien jälkiä ja löysin ladunkin. Aikaa oli kulunut n. 40min ja energiapiikki alkoi hävitä. Hetken mietin, että olisko välipalan paikka. Bistroon kyllä osaisin palata. Mutta olin olympialaisten vuoksi reippaalla tuulella ja siirryin ladulle.

Se on umpihanki ja sinne väärät välineet!

Iloinen tapaaminen!

Sanotaan, että jaloissa oli jäljellä vielä hitunen lihasmuistia ja selvisin pienet mäet sekä ylös- että alaspäin niiden vaappuvassa varassa. Mutta mutta... Kädet ymmärsivät rytmin, vaan heiluivat kuin linnunpelättimen tyhjät hihat tuulessa. Ei niillä mitään tehnyt. Tosin nyt ne viestittävät, että niillä kuitenkin olisi jotain tehty ja huomenna ne epäilemättä vievät kaiken huomioni. Sitten oli vielä yksi juttu. Keuhkot! Ei ne mitään hallelujaa huutaneet, ihan puhtaita perkeleitä. Missä oli norskien astmalääkearsenaali?! 

Onks tässä järkeä, oikeesti?

Välineet oli hyvät, kiitos Messilä! Nenäliina ei riittänyt pitkälle, joten painuin puolentoistatunnin hiitelyn jälkeen sinne bistroon, kun olin pyörtyä nestehukasta. Liikunnan ilo? Ööö... Kauniit maisemat? Nooh... Onnistumisen tunne? Eihhh... Mutta kun kaikkeen olin varautunut, voin todeta, että sentään uskaltauduin! Ja ehkä menen toisenkin kerran, kun ensin selvittelen reitit etukäteen. Aurinko auttais varmasti :) Ja koko settiä kun jään odottamaan (sopiva lämpötila & aurinko & ruuhkaton latu & arkivapaapäivä & reipas mieli), voi siihen mennä helposti vuosi tai huonolla säkällä se 15 :D 

Penkkiurheilu, I love you:) Esitin, että mulla olis seuraa...

Bataatilla Sambiaan ja takaisin

Bataatti ei ole sukua potulle eli perunalle, vaikka se englanniksi taipuukin muotoon "sweet potato". Sellaiseen punertavaan mukulakasviin törmäsin sambialaisessa Katondwen kylässä vuonna 1993. 

Bataatti on kiertokasvi ja sukua mm. elämänlangalle. Kumma on luonto! Se on energiapitoisempi kuin peruna, sisältää mm. A- ja C-vitamiinia. Bataatti viihtyy lämpimässä ja lukemani mukaan jopa 98% bataatista tuotetaan kehitysmaissa. Siinäpä varmasti syy sille, että juuri Afrikassa tutustuin nykypäivän hevi-hittiin. 

Tuo ko. kolme kuukautta Sambiassa on muutenkin elämässäni historiallinen. Se oli ensikokemus Afrikasta, kehitysmaasta, trooppisista sairauksista, villieläimistä jne. Ja tod. näk. ainoa kerta, jolloin ulkomailla olo ei ole pyöristyttänyt poskia. Edes bataatti ei kyennyt siihen, heh.

En muista, söimmekö bataattia ja missä muodossa, mutta luulen kyllä, että se ajautui ruokapöytäämme jossain vaiheessa. Ruokavalio oli hyvin kapea, vaikka varmasti leveämpi kuin monella paikallisella. Ruoan hankintaan  ja valmistukseen  saimme kyllä apua. Kananmunat olivat kultaa, samoin banaanit. Appelsiineja oli paikallisilla myynnissä satunnaisesti ja eivät tainneet ymmärtää nostaa hintaa valkolaisen mzungun tullessa ostoksille, sillä siinä olisi ollut mahdollisuus kiskurointiin. 

Riisiä syötiin paljon ja kalaa, milloin Sambesi-joki sitä tarjosi. Kuivattu kala sen sijaan sai aikaan kevyttä kuvotusta.

Ja vaikka puuroihminen olenkin, ei sikäläinen maissipuuro, nshima, ottanut upotakseen. Paikallisten sairaanhoitajien työeväänä saattoi olla maissipuuroa tai riisiä sokerilla ekalla tauolla ja myöhemmin päivällä samaa puuroa/ riisiä suolan kanssa. Oma appelsiinieväs, esim., kirkui liian makeana ja kirkkaana, joten sitä meni mieluummin syömään vähän sivummalle, vaikka ruokailu olikin tärkeä sosiaalinen tapahtuma.

Liikkuva neuvola lounastauolla. Eri päivinä ajettiin eri kylään pitämään vastaanottoa. Vas. kätilö -yksi niistä jotka saivat kiinnostumaan nykyisestä ammatista!

Ruokavalion lisäksi minua kovisteli malaria, jonka sairastin lopulta kolme kertaa, tosin viimeisen jo keskussairaalassa kotona. Koskaan ei ole ruokahalu ollut niin tiessään. Sahaava kuume horkkakohtauksineen ja jäätävät sivuoireet lääkkeistä vetivät tytön totiseksi. Meitä oli matkassa kolme, ja ihaninta hoivaa oli, kun Tia ja Maikku paistoivat lettuja minun maatessani toipilaana! Mitään marjahilloa ei ollut tarjolla letun päälle, mutta meille oli vinkattu, että tietty tomaattisäilyke vastaa hilloa ihan kelvollisesti. Sitä siis kyytipojaksi :)

Klorokiinin lisäksi hoidin malariaani pienillä turkkilaisilla toffeekarkeilla, joita, älä kysy miksi, myytiin pikkukylämme torin yhdessä kojussa. Toffee oli rakeista varmaankin monen sulamisen ja jähmettymisen seurauksena. Samoin sen käärepaperi oli jo osittain sulautunut toffeemassaan, mutta näpertelin niitä sairasvuoteella silmät lasittuneina :D

Tämä oli oikein sisäänkäveltävä kauppa ja automatkan päässä pikkukylästämme.

Sellaista loukkoa ei taida maailmasta löytyäkään, mihin Coca-Cola ei olisi tietään löytänyt. 10 min keitetyn veden ja mustan teen rinnalla se oli nesteytykseni kulmakivi. Kuumehorkan jälkeinen hikoilu oli järkyttävää ja jälkeenpäin ajateltuna kärsin varmasti nestehukasta hyvän aikaa.

Tässä ollaaan astetta paremmassa afrikkalaisessa baarissa, koska tarjolla on muutakin kuin sitä cocista :)

Palatakseni bataattiin. Sweet potato tuli vastaan myös 90-luvulla Amerikassa, jossa sitä paljon myös viljellään. Toki he ovat jalostaneet sitä jo moneen muotoon. En sitten tiedä, että sieltäkö, suuresta maailmasta, bataatti saapui Suomeen? Viime vuosina sen myynti on kasvanut edelleen  n. 15% / vuosi, kertoo Kesko. 

Meillä syötiin jossain vaiheessa paljon bataattikeittoa, mutta ranskalaisia en ole itse väsännyt. Pari päivää sitten Hanni kertoi bataatti-innostaan ja ajattelin, että vihdoin pitää kokeilla. Ihan hyviä tuli, mutta kehittämisenvaraa omissani on vielä paljon mm. mausteissa. Kakkaraisilleni tiedoksi, että saatan saada näitä aikaiseksi, kun seuraavan kerran tuutte maman pöytään :)

Haudassa nukuttaa hyvin

Hämmästyneenä ja kovasti ilahtuneena on todettava, että jet lag ei ole ollut niin paha kuin pelkäsin! En kyllä jättänyt toipumistani ihan sattuman varaan, vaan varttia ennen hotellista uloskirjautumista piipahdin lähikaupassa ja ostin melatoniinia. Aloin rytmittää untani jo paluulennolla. Kolmena päivänä otin napin naamariin, neljäntenä puolikkaan ja ylläri, mä taidan olla melkein kotimaan rytmissä :) Wau! Yritän olla pilaamatta iloani sillä, että viikonloppuna pusken taas vastatuuleen eli yövuoroon.

Jos suomalainen puhuu säästä, niin vuorotyöntekijät puhuvat aina nukkumisesta/unesta. Se kuuluu myös omiin vakkariaiheisiini, johon saatan sortua esim. työmaan pukukopilla (missä ei ole ikkunaa, joten säästä puhuminen tuntuu kaukaahaetulta). Myös "Mitä kuuluu?" -kysymykseen työpaikalla voi helposti saada vastauksen, että: "Ihan ookoo, paitsi että en taaskaan oo nukkunu."tai että: "Mulla on rytmit ihan sekaisin...". Sinänsä hyvin lohdullista, puolin ja toisin, koska lähes kaikkiin kommentteihin voi samaistua. Jos nyt just ei ole valvottua yötä tai pahoja rytmin vaihtoja takana, niin ei tarvitse kuin pari vkoa peruuttaa jakaakseen tunteen.

Kyllä kai niitäkin on, jotka oikeasti nukkuvat hyvin: niin että herättyään tuntevat pääsääntöisesti levänneensä ja energiatason parantuneen. Ja on sekin sanottava, että nukkumisongelmien vertailu on turhaa ja mahdotonta. Itsekin kuulun onnekseni porukkaan, jonka ei sentään tarvitse hakea unta pilleripurkin kautta. Ei ainakaan vielä. Tai siis no, on mulla melatoniinia yövuorojen välissä nukkumiseen ja antihistamiinia allergiaoireisiin, joka nukuttaa eli joskus käytän sitä hallitusti väärin, hah. Että ei tässä ihan joogalla mennä, mutta huonomminkin vois olla!

Ihmislapsen alku on lupaava. Tiedättehän, nykypäivän lahja vastasyntyneille on lapsentahtinen imetys! Ajatella, 2010-luvulla keksittiin, ettei (tervettä, hyvävointista) vauvaa tarvitse herättää syömään! Ne saa siis nukkua, wauu:D OMG, miten tyhmä on ihminen... Mutta siihen se sitten monen kohdalla jääkin, jollei satu olemaan onnellinen kotona hoidettu päivänsäde, jonka ei tarvitse tulla herätetyksi päiväkotiin, perhepäivähoitoon tai edes pilttipiiriin ja muskariin.

Kouluikäisenä alkaa viimeistään se armoton kymmenien vuosien aamuherätysrumba. Ihan hullua! Varsinainen ihmiskunnan itsekidutuskeino! Mitä me täällä talvipimeydessä on hyödytty siitä, että pakottaudutaan pystyyn, vaikka taivas nukkuu ja luonnossa on hereillä jotkut saalistajat?! En mä edes ole aamu-uninen, mutta inhoan herätyksiä silti. Ja kyllä esim. klo 5.20 on mulle vielä yötä!

Mä olin jo teininä ajoittain huono nukkuun. Jos ja kun valvoin myöhään tai riekuin menoissa ja viihteellä, heräsin kuitenkin raivostuttavan aikaisin. Koulussa ja opiskellessa väsytti about a-i-n-a, siis vähintään jossain kohtaa päivää. Ja elämään piti mahduttaa paljon kaikenlaista, joten unelle nyt vain oli hieman nihkeemmin tilaa Teinarissa;))

Ehkä sitä nuorena aikuisena oli aika virkeä, joten ei se ihme ole, että syntyi sellainen (harha)käsitys, jotta nythän olis voimia valvoa vauvan kanssa! Olen ihan viralliselta taholta ja ammattinikin puolesta kuullut, että sellaisia vauvoja on, jotka nukkuu yönsä. Ja myönnettäköön, että on omatkin pari yötä nukkuneet. Nukkuivat siis siinä vaiheessa lapsuuttaan, kun äiti ei enää osannut nukkua, vaan vahti huushollin jokaista rasahdusta ja perheenjäsenten siunattua unta! Ja kun äiti alkoi tajuta, että hän voi nukkua rauhassa, omat oli jo teinejä, jotka siis kukkuu ja riekkuu.

Ehkä nukkuisin paremmin, jos olisin töissä virka-aikaan. Mutta ei ole takeita siitäkään. On sitten töitä, vapaata tai lomaa, olen sonnustautunut nukkuessani vähintään korvatulpilla. Olen addikti ja saan sopivia tulppia vain muutamasta apteekista, että pitkälle on viety tämäkin. Aiemmin oli apuna myös silmälaput, mutta niiden kuminauhat kuoleentu vanhuuttaan ja ehkä vähän myös siksi, ettei niitä oltu tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön, josta todisteena niissä oli jonkun lentoyhtiön logo.

Tarvitsisin uudet.

Olen niin herkkäuninen, että kerrostalossa asuessani väitän heränneeni, kun naapurihuoneiston lapselta tippui tutti lattialle. Se oli tosin sitä aikaa, kun olin herkistynyt tuttiäänille. Nykyään olen herkistynyt mm. Alman tassuille. Ja se kun sattuu olemaan öisin vaeltavaa laatua. Yleensä se katselee unia noin kolmessa eri paikassa ja varmuuden vuoksi herään kuulemaan, minne se milloinkin tassuttaa. Miten olis villasukat, Alma?!

Meillä koira ei nuku ihmisten vuoteessa...paitsi poikkeustapauksissa, kuten tässä reissukuvassa😊

Pariutumisen teorioita on vaikka minkälaisia. Yksi on varma: nukkumistapoihin se ei perustu! Mikäli Cocolla on futismatsi menossa (napakoita potkuja sääreen tai seinään) tai tärkeää työasiaa ("niin, aivan niin...kyllä, ihan heti!") olisi järkevämpää nukkua muualla. Mutta mistäs sitä tietää, minä yönä?! Ja toisaalta elän parisuhteessa myös siksi, että toisen vieressä on hyvä nukahtaa ja herätä...ja nukkuakin joskus. Tasapuolisuuden nimissä on mainittava, että yöminäni ei ole enää vuosiin ollut nukkuva Ruusunen. Uudessa paikassa nukkuessani huudan ainakin kerran yössä, luulen ehkä kuolevani ja satunnaisesti muutenkin pomppaan pystyyn. Nukkumailme on yhtä aikaa tiukka ja löysä. Kulmat on kurtussa ja näytän kiukkuiselta/kärsivältä. Samalla leuka on valahtanut roikkumaan ja sen oikean leuan alla ne muut leuat eivät silloin pysy kasassa. Ja se kuorsaaminen, sitä tässä huushollissa tekee kaikki. Kyse on siitä, kuka ehtii nukahtaa ensin... Okei, alkaa olla too much information, joten jätetään tähän:)

New Yorkin saundit

 Mä olen kuullut pitkin lomaa Cocon musamuistoja ja kommentteja biiseistä, joita soi radiossa, kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta eikä tavatonta. Cocco ja musiikki kun kulkee rinnan; ovat erottamattomat. Joten sitten ex tempore pyysin Cocolta spontaanin biisilistan aiheena musiikkia New Yorkista. Tällainen siitä tuli. Jatkeeksi  suoritin vielä pienen haastattelun :)

New York biisit by Cocco:

- Notorious Big/Big Poppa
- Blondie/Atomic
- Bee Gees/Night Fever
- Ramones/We Want The Airways
- Velvet underground  /Walk On The wild Side
- Kiss/Love Gun
- Rick James/Ghetto Life
- Nas/World Is Yours
- Public Enemy/Fight The Power
- De La Soul/Ring Ring Ring
- Chic/Good Times
- Bobby Womack/Across The 110th Street
- Type O Negative/Love You To Death
- Madonna/Borderline

Mikä on näistä sun lemppari?
- Ehkä se on toi Bobby Womack

Kuulitko monta näistä reissussa?
- Madonnan Boderlinen ainakin...

Mikä genre on sun ajatuksissa vahvimpana nykiläistä?
- punk ja hip hop

Nykiläinen musa yleisesti?
- Ei sitä voi rajata mitenkään, valtavan laaja-alaista, rohkeaa. Jos kysytään, että onko punk täältä vai Lontoosta; täältä esikaupunkialueelta!

Minkä kuuntelisit just nyt ja miksi?
- Bobbyn, mustaa 70-luvun meininkiä, saundaa New Yorkilta

Mikä näistä on vanhin?
- Toi sama, nuorin varmaan NAS

Liittyykö joku näistä sun omaan elämään, miksi? Mitä näistä oot kuunnellut eniten?

- Chic/ Good times! Liitty vahvasti omaan varhaisnuoruuteen, discoaikaan

Tuleeko muista muistoja mieleen?
- Kiss, nuoruus, varhainen heavy-aika
- Madonna: eka biisi jonka Madonnalta kuulin, koko levy oli hyvä ja liittyy myös vahvasti nuoruuteen

Ootko itse soittanut mitään näistä?
- Itsekseni Chiciä

Ootko omistanut ko. levyjä?
- Kaikki paitsi Nasin...Se on nuoremmalla pojalla.

Mikä vetoaa tunteisiin, miksi?
- 110th, jos on New York -fiilis :)

Mitä soittaisit tanssivalle yleisölle?
- Chic

Valitse mulle näistä biisi
- Blondien Atomic; sun näköinen tanssibiisi :)

Lopuksi vielä hauska juttu, joka kertoo  myös Cocosta ja musiikista. Istuttiin metrossa ja juteltiin siitä, koska ollaan ensimmäistä kertaa kuljettu metrolla. Cocon vastaus oli, että tapahtui Tukholmassa vuonna 1979. Hämmästyin, että hän muistaa vuoden niin tarkkaan. Mutta kyllä hän muistaa, koska metron lisäksi vaikutuksen tekivät metron seinillä mainokset Kiss-yhtyeen albumista Dynasty (vuodelta 1979) :D

Empire State Building ja Time Square

Loma purkissa ja huomenna paluu arkeen. Pää on tukkoinen, mutta mieli iloinen ja kiitollinen! Tyypillistä on se, että reissukokemukset jäsentyy pikkuhiljaa mielessä ja se paketti, joka lopulta jää henk.koht. historiaan, on karsittu ja tiivistetty versio koetusta. Joskus joku pieni yksityiskohta jää elämään yllättävän selvänä ja vastaavasti joku toinen kokemus saattaa ajan kanssa pyyhkiytyä muistosta täysin. Tämä blogiin kirjaaminen on yksi tapa säilöä koettua muistin tueksi.

Kuvaaminen on vaativaa sellaisissa paikoissa kuin Time Square ja Empire State Building. Ensinnäkin molemmista on nähty valtavasti kuvia ja toiseksi molemmissa on muutenkin omat haasteensa. Kuva latistaa kaikkea ja tulee turhautuminen, kun ei saa samaa fiilistä kuvaan kuin mitä silmä näkee. Tämä on varmaan tuttua kaikille.

Time Square välkkyy hulluna ja syvyyttä monitasoisuuteen oli vaikea saada kuvaan. Korkealla taas kaipasi taitoa ja kalustoa. Mutta yhtä kaikki, näissä kohteissa oli kyllä nähtävää ja ärsykettä aisteille! Time Square on ylipäänsä kiehuva kattila, missä meteli on kova ja asioita tapahtuu enemmän kuin pystyy tajuamaan. Miten hälytysajonauvojakin riittää ulvomaan koko ajan?! Paikka on kokemus kyllä, mutta stressaava pidemmän päälle, minulle siis. Korkealla viihdyin paremmin :) Näköalat eivät saa ihmisiä tavanomaisesti metelöimään vaan enemmänkin hiljenemään ja huokaamaan :D Ei tämä nyt ollut pääsyy kuitenkaan...

Empire State Building vai Top of the Rock? Molemmat tarjoavat New Yorkissa loistavat näköalat. Jos haluaa ensin mainitun näköalaansa, mennään jälkimmäiseen, josta näkee myös Central Parkin. Me valitsimme kuitenkin perinteisemmän eli ESB:n. Näköala on toki pääasia vierailulla, mutta samalla saa hämmästellä upeaa Art Deco -tyylistä rakennusta ja katsella vaikuttavaa näyttelyä rakentamisesta ja rakennuksen historiasta. Vuonna 1931, rakennuksen ollessa valmis, presidentti Hoover sytytti Empire State Buildingin valot. Nykyään rakennuksen yläosaa voidaan valaista teemojen mukaisesti eri värein.

Historian saatossa rakennus on toiminut (rappu)juoksukilpailujen näyttämönä ja todistanut myös montaa itsemurhaa, ihastuttanut miljoonia kävijöitä sekä paljon muuta.

Sää ja vuorokaudenaika on hyvä ottaa huomioon, kun päättää vierailuajankohdan. Meille ei osunut parasta mahdollista, kohtuullinen kuitenkin. Melko pilvistä oli, mutta ei sentään täysin sumuista. 

Kameran kanssa kikkailua: valeaurinko :)

Meidän ei tarvinnut jonotella, koska tammikuu, mutta sesonkina on hyvä miettiä, kauanko hermo pitää jonossa vai valitseeko ajankohdaksi esim. aamun, jolloin ruuhkaa on ainakin vähemmän. Vielä yksi pointti. Jonotus ei tarkoita vain yhtä jonotusta lippuluukulle. Se tarkoittaa, että pahimmillaan jonotat lippuluukun lisäksi turvatarkastukseen, hisseille (mennen tullen), parhaille kuvauspaikoille, matkamuistomyymälän kassalla jne... Varaa siis hyvin aikaa!

Epäselvä kuva, koska tässä aulassa ei saanutkaan kuvata... Mutta täällä sitä sitten mm. jonotetaan, kun on ruuhka-aika.

Rahalla pääsee ohittelemaan, mutta en tiedä, kuinka paljon. Kannattaa kuitenkin tsekata Express pass, jos on valmis maksamaan. Nettilipun hankkimalla säästyy joka tapauksessa lippujonolta.

Paikallinen taksikuski muuten sanoi, että kevättä ja kesääkin pahempi ruuhka, joka paikkaan, on joulunaika.

Nää kiittää :)