On (vähintään) kaksi asiaa, joista puhuessani lähipiiri huokaisee turhan syvään: uneni ja eksymiseni. Tänään vahvistin asiaa jälkimmäisen osalta.
Yövuorot olivat edessä ja suunnittelin parin tunnin ulkoilua, jotta päiväunet maittaisivat. Pakkasin Alman autoon ja ajelimme luontopolun päähän. Parkkipaikalta lähti selkeästi opastettu lyhyt reitti, joka tuntui oikein sopivalta. Polku oli leveää ja helppokulkuista ja se eteni pian pienen metsäisen järven rantaan. Tuuli kävi mukavasti eikä itikkahaittaa ollut.
En oikein tiennnyt minkälainen paikka oli varsinainen määränpää, mutta kun en enää nähnyt opasmerkkejä puissa, pysähdyin aurinkoiselle kalliolle järven rantaan. Harmitti, kun ei tullut kirjaa mukaan! Siinä oli niin auvoisaa, että Alma jo vaipui unille. Minä viestittelin viisurien poistosta toipuvan esikon kanssa, selailin nettiä ja kirjoittelin puhelimeni muistiinpanoihin.
Ajattelin, että koska polku jatkui leveänä ja helppona edelleen, voisimme jatkaa sitä vielä jonkin aikaa. Ehkä polku poikkeaisi rannasta ja palaisi metsän poikki parkkipaikalle? Mutta ei se mitään poikennut, tuntui vain jatkuvan. Koska olen niin onneton suunnistaja, päätin palata samaa reittiä takaisin.
Alma kulki reippaasti ja matka taittui, kunnes havahduin ajatuksistani, koska polku alkoi tuntua kapeammalta ja hankalammalta kuin menomatkalla. Varvut ja risut raapivat nilkkoja ja kaksi suurta keloa herättivät huomioni, koska Alma ei päässyt oikein niiden yli. Tällaisia ei menomatkalla tullut vastaan, siitä olin aivan varma. Katselin rantamaisemaa ja yritin ymmärtää, olenko voinut kävellä jotenkin harhaan. Jatkoimme tovin ja tulimme ojan kohdalle, jollaisen olimme tullessammekin ylittäneet. Silloin oja oli niin kapea, että Alma oli hypännyt sen yli ja minä myös. Nyt se ei ollut mahdollista, vaan edessä olivat osittain upoksissa olevat kapeat ylityspuut. Otin Alman kainaloon ja keskityin tiukasti. Pääsimme yli, tosin kengät ja sukat märkinä. Päättelin, että oja oli sama kuin aiemmin, mutta silloin en ehkä kulkenut näin lähellä rantaa. Niinpä suunnistimme ojan reunaa kauemmaksi rannasta ja odotin päätyväni oikealle polulle.
Mutta se polku oli minulta piilotettu. Seisoin keskellä metsää, enkä uskaltanut enää mennä syvemmälle. Alma katsoi epäilevästi kun kerroin sille, että nyt tehdään upit ja palataan rantaan. Katsoin taas metsäjärven maisemaa ja hämmästelin, miten mikään maamerkki ei tuntunut tutulta! Katselin puita, joissa ei enää aikoihin ollut näkynyt opasteita.
Oli pakko myöntää, etten tiennyt missä olin, vaikka se tuntui täysin järjenvastaiselta. Olin roikkunut reilusti puhelimella siellä lepokalliolla ja kas, akkua oli jäljellä 30%. Ikävä tunne kiipesi ylös aivorunkoa ja yhtäkkiä minulle selvisi, että hiiiri- ja ahtaanpaikankammon lisäksi minulla saattaisi olla kolmaskin paniikin aiheuttaja: eksyminen.
Olen jo muutamia kertoja todennut, ettei eksyily jaksa aina naurattaa, vaan usein se aiheuttaa epämiellyttävän tunteen hallinnan menetyksestä. Huokaisin syvään ja pakottauduin ajattelemaan. Kännykästä suljin välilehdet, himmensin näytön, tarkistin ettei bluetooth ole päällä jne. Istahdin hetkeksi, että Almakin saisi levätä ja katsoin reppuuni: kaksi nenäliinaa, yksi välipalapatukka, alle 1/2 litraa vettä ja auton avaimet. Että sellainen ”survival kit”.
Aloitin ongelmanratkaisun parhailla keksimilläni eli hätäpissalla ja kulauksella vettä. No niin, jäljellä on enää yksi nenäliina ja pari desiä vettä.
Avasin Google Mapsin, joka väitti paikantaneensa minut. En voinut uskoa sitä, koska metsäjärvi, jonka rannalla se väitti minun olevan, EI ollut lainkaan se, jonka rannalta polkuni oli alunperin alkanut! Kiipesin lähimmän kallion päälle ja paikansin itseni uudelleen. Tulos oli edelleen selkeän sininen piste aivan toisen pikkujärven rannalla! Jep jep...
Otin kartasta screenshotin, mutta en vielä lähettänyt sitä Cocolle. Pitäisin silmällä akkua ja lähettäisin kuvan ja viestin, jos tilanne kehittyisi iphonemaisella nopeudella kohti latauksen nollapistettä. Nielaisin niiskauksen.
Ainoa vaihtoehto oli kääntyä takaisin, kastella jalkansa ja nostella Alma kelojen yli uudelleen, jos nekin eivät olisi hävinneet jäljettömiin tässä varjoisaksi muuttuneessa satumetsässä, jossa polkuja käännellään ja maisemia muutellaan minun kiusakseni! Jos löytäisin sinne pikku kalliolle, kääntyisin taas takaisin ja yrittäisin ymmärtää, missä kohdassa leveä polku oli minut harhauttanut.
Hauskuus oli kutakuinkin lopussa ja aloin ruokkia mielikuvitustani, jotta ahdistava tunne ja muu mielenvikaisuus kaikkoaisivat ja matkanteko olisi mukavampaa. En laulanut vielä, mutta jutustelin Almalle ja sanoin, että se saisi puolet mun välipalapatukasta iltapalaksi ja ottaisin sen hupparini sisään nukkumaan pimeän ajaksi. Lupasin, että karkottaisin metsän eläimet, erityisesti hiiret, karkoituslauluillani. Lohdutin sitä vielä, että on hyvä olla koira, kun lampi tarjoaa juotavaa.
Ja niin me etenimme Googlen karttaa kurkkien suuntaan ”se oikeampi metsäjärvi”. Yhä oli ymmälläni missä olin ja minne pitäisi mennä.
Kun lähettäisin hätäviestin Cocolle, hän yrittäisi soittaa pari kertaa ja lähettäisi muutaman viestin. Vähitellen hän tajuaisi, että nyt se sitten hukkui ja hävisi kertaheitolla koko akka ja vielä Alma mukanaan! Mietin, että kenelle Cocco soittaisi. Kyllä hän soittais ensin meidän ystäville Ahtialaan. Niitä on kuusi ja aina osa porukasta tavoitettavissa, valmiina auttamaan. Siellä taitaa olla isäntäkin jo lomalla. Ne lähtisivät screenshotin perässä metsään. Cocco päätyisi pian tekemään myös ilmoituksen poliisille. Ne kysyisivät vaikeita, kuten missä vaatteissa rouva on lähtenyt, ja Cocco olis ihan että nyt just en muista yhtään sen vaatekappaletta! Mutta Cocco puhuis kaikkea muuta, nopeasti ja kovalla äänellä, kuten että rva kyllä selviytyy, se on varmasti syönyt tukevan aamupalan, koska aamupala on sen päivän tärkein ateria, mutta kun huolettaa se pikku-Alma! Sillä on jo ikää, lyhyet jalat ja se oli just kipeänäkin ja sen tuntomerkit kyllä osaan antaa! Poliisi kysyy, että osaisiko joku muu perheenjäsen kertoa siitä rouvasta. Ja niin ne soittaisivat tytöille, jotka ensin pelästyisivät, mutta sitten ryhtyisivät toimeen. Tiedän, kuinka Cocco heitä lohduttaisi: ”Ei tässä nyt kannata kauheasti huolestua. Äitinne on vahva nainen!”. Ja ne päättäisi, että mummulle ja vaarille ei vielä puhuta mitään, eikä ehkä muullekaan perheelle.
Esikko sanoisi, että viestitteli äidin kanssa ja välittäisi maisemakuvan, jonka olin laittanut. (Kerrankin ahkerasti jakamistani maisemakuvista olisi jotain hyötyä!) Ne kysyia, että mikä keli siellä Lahdessa on ja ilmoittais yhdestä suusta, ettei +17 vielä ole äidille tarpeeksi hellevaatteisiin metsässä. Lyhyet puntit on siis pois laskuista. Sitten ne käskisivät Cocon meneen vaatehuoneeseen ja kysyisivät, voisko äidillä olla leggarit? Salsa-leggarit tai ne toiset, joita esikko kokeili, ne siniset? Sitten Cocco muistaisi, että ne salsat, kirjavat, on nyt olleet kovassa käytössä. Kyllä ne keksis ja sitten ne tietäis, että niiden kirjavien leggareiden kans äiti laittas yksvärisen hupparin. Ei sentään takkia tällä kelillä. Ja metsänkestäviä lenkkareita sillä on vaan yhdet. Ja nämä tiedot Cocco soittas vähän helpottuneena poliisille. Ja sanois, että Almalla on siru muuten!
Olemme kävelleet Alman kanssa tovin ja polku on jälleen leveämpi. Ja sitten olen siinä, jonkinlaisessa polkujen risteyksessä, jota en tiennyt olevankaan. Yritän muistella ja tuijoitella suuntia. Herää kysymys, tässäkö se kaivonkatsojan vitsa vääntyy? Toisesta suunnasta kulkiessa maisema näyttää niin erilaiselta! Kännykässä on akkua 20% ja vatsanpohjassa perhosia kuin joulupukkia odotellessa.
Ymmärtäisköhän ne ilmoittaa töihin?! Yövuoron alkuun ei ole enää kovin montaa tuntia. Ehkä kukaan ei muistais, onko minulla työpäiväkään? Kuka nyt vuorotyöläisen rytmeistä pysyy perillä! Vai oliko tyttöjen kanssa siitä puhetta? Töissä ne alkais ihmetteleen klo 21.20. Voin olla tarkalla, en myöhässä, ja erikostilanteen tulleen ilmoittaisin. Niin että kyllä siellä voisi sellainen pieni huoli tulla. Ehkä ne kysyis Akuutistakin, etten olis tajuttomana kirran päivytyksessä? Onkohan joku yököistä Facebookissa? Hän sitten laittaisi Cocolle viestin tai ne löytäis puhelinnumeron.
Kyllä ne vajaallakin pärjäis, mun rautaiset työkaverit, mutta kiva jos perään kyselisivät!
Jotain tein oikein, koska yhtäkkiä puussa näkyy reittimerkki, sellainen sama, kuin autolta lähtiessä! Ja mitä vielä, hetken päästä polulla lojuu valkoinen roska, ainoa matkalla näkemäni, ja olen niin onnellinen, etten menomatkalla kerännyt sitä talteen!! Muistan sen hyvin ja nyt nappaan sen tyytyväisenä roskiin vietäväksi tai kehystettäväksi...
En minä niin kaukana voi olla, että aluetta haravoivat ystävät törmäisivät meihin kyllä muutaman tunnin etsinnän jälkeen. Kuulen korvissani, kun joku pojista huutaa: ”Hei, tuolla ne on!”, ja tutun äänen kuullessaan Alma alkaisi haukkua vimmatusti ja kirmaisi heitä kohti. Kun olisi halattu, kysyisin, että onko minusta luvattu löytöpalkkio ja he vastaavat innoissaan, että: ”Joo, Cocco lupas, tai Almasta ainakin!”
Loppumatkalla laitan vähän lauluksi. On jo kevyempi olo. Ja viimeiset sadat metrit kannan Almaa. Kyllä se vielä jaksaisi kävelläkin, mutta olen niin helpottunut, ettei yksin tarvinnut seikkailla. Sankarikoira pysyi positiivisena ja reippaana koko reissun.
Kun näkisin Cocon, lysähtäisin sen kaulaan itkemään ja se puristaisi mut rusinaksi, kunnes nostaisi Alman kolmanneksi. ”Kyllä mää olin susta vähän huolissani!” Ja soittaisin heti tytöille, jotka olisivat jo katsoneet seuraavan bussin Lahteen.
Auton tankin kuva heilahti punaiselle jo tullessa. Pankkikortti on kotona. Onneksi Cocco on jättänyt peliautomaattivoittonsa parkkirahaksi. Ihana mies. K-kaupankaarina vaihtaa kolikot seteliksi ja saan tankkiin polttoainetta. Olen voittaja!
Kahden tunnin ulkoilusta tuli viisituntinen. Hassusti on vähän tunteetkin pinnassa, kun ehdin a) pelästyä ja b) eläytyä niin tuohon kadonneen rooliin... Onneksi joku huomaisi katoamiseni ja osaisi kertoa minusta jotain. Ajattelen vähän aikaa niitä, joilla niin ei ole.
Ja se vielä, että jos marjapaikkoja kysellessäni joku ohjeistaa, että ajat vain auton tienposkeen ja painut metsään, hänellä lienee jotain pahasti hampaankolossa :D
Ps. Kahden metsäjärven välissä oli kapea kannas ja tavalla, jota en täysin vieläkään ymmärrä, olin todellakin ”vaihtanut maisemaa”.
