Yksikseskös yksiskelet: yksin matkalla osa 4

Huomenna on juhannusaatto. Tänään palaan kotiin. Olen ollut Kreikassa kaksi viikkoa, ensin isolla ihanalla porukalla, sitten yksin. Minä kun koen tapahtumat vahvasti ja tunteella, kiinnitin kaiken itseeni, kuin hiekan aurinkorasvaiseen ihoon. Tapahtumat, tunnelmat, näkymät, hajut ja maut tuntuvat tallentuneen tiukasti mieleni kellareihin, vinttikomeroihin ja yläkaappeihin. Nuo ovat tärkeitä tuollaiset aarreaitat!

Sitä minä mietin, että mitä se yksinäisyys oikeastaan on. Tiedättehän, sitä voi olla yksinäinen suuressa joukossa, kodin turvassa tai maailmalla. En ole lähtenyt aiemmin matkalle yksin juuri yksinäisyyden pelossa. Sen tunteen, jossa on mukana hylätyksi tulemista, joukkoon kuulumattomuutta, erilaisuutta, toisten tavoittamattomuutta. Toisaalta yksinäisyys on osa minua; pieni osa mielestäni ja sielustani on aina yksinäinen ja erillään muista. En tiedä, onko kaikilla niin, mutta minulla se on aina ollut. Siihen yksinäisyyteen sisältyy myös pelkoa tuntemattomasta ja häilyvä surumielisyys.

Reissuyksinäisyys voi olla jotain ihan muutakin ja kyllä minunkin matkaan lähtöä ilman seuraa on jarruttanut monet eri tekijät. Kuinka olla yksin, mitä tehdä ja miten, että löytää saman lomafiiliksen ja seikkailun tunnun? Mitä sitten, kun ei ole kukaan jakamassa kivoja asioita, mutta ei niitä vähemmän kivojakaan, jos sellaiseen kompastuu? Miltä tuntuu herätä aamun hiljaisuuteen, kun ei odota, että joku herää? Kuinka mennä nukkumaan ilman jaettuja iltahetkiä, höpinöitä päivän aikana koetuista? Entä sitten suunnitelmat; kelle ne esittelen ja kuinka päättämätön pääni saa minkäänlaisia päätöksiä aikaan, kun lähes kaikki on periaatteessa mahdollista?

Ensimmäisenä, ehkä vähän toisenakin päivänä tiedostin vahvasti, että tässä sitä nyt sitten ollaan ja mennään ihan minä vain. Päässä oli jotenkin jatkuva ajatusten tulva ja keskustelu itseni kanssa jatkui juoksevin puroin ja sivuhaaroin niin, että vesi lorisi jo sinne tänne iloisesti yli kivien ja kolojen päättymättä mihinkään.

Siinä solinassa olin vähän hämmennyksessä ja ihmeissäni kaikesta. 

Olen arjessanikin usein yksin, myös kokonaisia päiviä, enkä suinkaan aina kaipaa seuraa lainkaan. Rauhoittelin itseäni, että kohta ajatusten sukeltelu tasaantuu, pysyn pinnalla paremmin, eikä mieleni enää alleviivaa yksinoloani niin näkyvin punakynän vedoin.

Perhe ja sellaiset minut tuntevat läheiset tietävät taipumukseni ikävöintiin ja hankaluuteni lähdön hetkellä. Olen sitä sorttia, että saatan pisaroida haikeutta sekä lähtiessä että palatessa.  He sanoivatkin, että pitää soittaa ja voidaan viestitellä, jos siltä tuntuu. Cocco soitti joka päivä ja rehellisesti sanon, ettei hänen äänensä kuuleminen ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä. Ja oikeaan se riittikin. Muutaman kerran mietin, että soittaisinko jollekin, mutta se tunne meni menojaan hetkessä. Toki viestit liikkuivat lasten ja muidenkin kanssa, mutta lopulta aika vähän!

Muutamana iltana olin lomakodissani sen verran varhain, etten ollut heti nukkumaan menossa. Silloin tajusin, mitä kotiin oli jäänyt. Pieni reissukaiutin ei tullut mukaani, mikä oli harmi, koska musiikki, maailman ja monen pienen ihmksen pelastus, kuulostaa toki sen kautta kivemmalta kuin suoraan puhelimesta. Olihan minulla nappikuulokkeet mukana, mutta siinä kulki selvästi rajani. Tunsin tarvetta tarkkailla juuri illalla sen verran ympäristöäni, etten voinut kuvitellakaan sulkevani itseäni maailmalta tulppaamalla kuuloani! Johan ryövärit, pyövelit ja esi-isien haamut olisivat heti löytäneet yksinäisyyteeni ja tehneet majan lomakotini ovenpienleen!

Kun aloin nukkumaan, laitoin sitten parasta äänieristystä tarjoavat korvatulppani niin syvälle kuin suinkin ja valuin onnellisena unimaailmaan.

Että näin ristiriitainen se on minun keskusyksikköni; usein itseäni vastaan ja sitten yllättäen täysin puolellani.

Viimeistään kolmantena päivänä meni jo pitkiä aikoja, etten ajatellut olevani yksin. Hassuinta oli, että esim. iltaruokailu eri tavernoissa ja ravintoloissa ei enää aiheuttanut minulle pienintäkään outouden tunnetta. Olin ajatellut, että luen ihmisten katseista sääliä tai epäluuloa. Mutta ehei; ehkäpä nyt eletään jo sellaista aikaa, ainakin Kreikan saarilla, ettei yksinäinen nainen ole näky eikä mikään, ei edes illallispöydässä! 

Minulla oli kirja turvanani ja some sormien päässä, mutta en minä niitä tarvinnut. Katselin ja kuuntelin taivaallisten iltojen elämää, naurahtelin mielessäni ja talletin tilanteita, joista haluaisin myöhemmin jollekin kertoa. Muutaman kerran joku tarjoilija jäi hetkeksi rupattelemaan.

Olen aamuihminen. Päätin tietoisesti kääntää sen edukseni. Yleensä odottelen jo innolla Cocon heräämistä tai kysyn illalla, koska hänet saa herättää. Kun sitten herätelen häntä hempeillen ja kuiskuttelen korvaan, hän poikkeuksetta sanoo: ” Anna mulle vielä 10 minuuttia...” tai vaihtoehtoisesti: ” Mä ihan vähän vielä torkahdan...”

Joka aamu hymyilin tälle loma-aamujen rutiinille ja näin silmissäni Cocon unisen olemuksen, joka ilmestyy kalsareissaan ulos säätä haistelemaan ja istahtaa puhaltelemaan aamusavujaan. Samalla hän kysäisee, kuinka nukuin.

Nyt otin ilon irti ja hyödynsin aamut eri tavoin. Olin liikkeellä aiemmin ja nautin heräävästä kylästi ja hiljaisista rannoista. Äh, miten kuulostaa kiiltokuvalta ja matkailumainokselta, mutta ihan totta; aamuhetket ovat oma juttunsa!

Olen eläimiä pelkäävä eläinrakas, jolla on jyrsijäfobia. Haluaisin kertoa romanttisen tarinan, missä Cocco on retkillämme pelastanut minut villieläimen hyökkäykseltä. Sellaista tarinaa ei kuitenkaan ole :D Silti, kun kotinurkillani oli kohta, jossa toisella puolella pihaa vartioi lehmän kokoinen koira ja toisella puolella ylipursuavat roskikset, kaipasin joka ilta Coccoa turvakseni. Samoin tapahtui, kun luin otsalampun kanssa iltahämärällä patiolla ja jokainen rapina vakuutti minut hiiriperheen ilmestymisestä. Kun olin tarpeeksi säikkynyt, siirryin sisätiloihin.

Vuokrasin sitten sen autonkin, vaikka kimurantit maastot ja sokkeloiset kadut aiheuttivat valtavaa jännitystä. Olenhan minä elämäni autoa ajanut ja joka reissullakin jonkun pätkän, mutta silti yksin ajo vähän hirvitti. Eikä suotta, koska harhaanjohtajan nimitystä en ole syyttä saanut :)

Nauroin ääneen (vielä nauratti), kun muutaman ensimmäisen ajokilometrin jälkeen Google Map ilmoitti ensin kymmenen kertaa: ” aja luoteeseen, aja luoteeseen...” ja lopulta ”nouse lauttaan, nouse lauttaan” :D Tällaista en ollut vielä koskaan kuullut ja se kyllä vahvasti viestitti siitä, että minä ja karttaohjelma olisimme vielä suurissa vaikeuksissa :D Ja kyllähän minä eksyin, mutta Skopelos ei ole onneksi suuri saari, joten lohduttauduin sillä, että ennen iltaa päätyisin väistämättä vähintäänkin mereen...

Some on aika huisi seuralainen, se on myönnettävä. Kirjekyyhkyjen aikaan yksin matkustavalla on ollut aika lailla toista. En minä siellä somessa päivällä roikkunut, mutta toimihan se seurana pätkän aamua ja iltaa, ja ihan hyvä niin! Ihan kuin olisin vähän pyörinyt piirissä mukana, vaikken kenenkään kädestä pitänytkään kiinni.

Kiitos viihdytyksestä, kommenteista ja tykkäyksistä!

Tiedoksi ja uskonvahvistukseksi epäilijöille: loma on lomaa yksinkin ja todennäköisesti parempaa, kuin uskalsit odottaa! Minä rohkaisen niitä, jotka ovat olleet harkintalinjalla jo kauan. Teitä on, tiedän sen! Ja vaikka nyt laveasti tarinoin kokemuksestani, koska itselleni se oli aika merkityksellinen, ymmärrän toki, että esim. tyttäreni lähti vuodeksi Chileen ennen kuin täytti 17 vuotta. Että kaikki on suhteellista ja jokainen ponnistaa omalta kynnykseltään!

Kun tartuin matklaukkuuni ja rullasin sitä pihakivetystä pitkin, lehahti pihan laventelipuskasta ilmaan parvi perhosia. Ajattelin vapauden tunnetta, jonka olin saavuttanut. Vapaus on mm. mielen vapautumista, uskallusta tehdä asioita, joiden esteet on itse rakentanut. On tärkeää pärjätä itseni kanssa, koska osa minua on aina yksin. 

Oh, Mamma Mia! Sukellus elokuvaan, melkein: Yksin matkalla osa 3

Skopelos valikoitui matkakohteekseni muutamasta syystä; se oli inhimillisen matkan päässä Thessalonikista, missä vietin edellisen viikon perheen ja ystävien kanssa, ja lisäksi sitä pidetään yhtenä vehreimmistä Kreikan saarista, jolle on suotu paljon kauniita rantoja ja maisemia. Bonuksena oli tietenkin leffa-kuuluisuus, josta Skopelos on saanut nauttia, koska n. kymmenen vuotta sitten Meryl Streepin johdolla Hollywood rantautui saarelle laittaen skopelolaisten elämän hetkeksi sekaisin.

Olin ajatellut modernimman ja pienemmän, mutta aavistuksen donnamaisen (Donna=Streepin hahmo leffassa) Suzuki-maasturin vuokraamista ja ajelua elokuvan vihkikirkkoa ja tanssikohtausten uimarantaa katsomaan. Sitten luin jonkun blogista, että hän oli ystävänsä kanssa tehnyt niin, mutta ei ollut päässytkään perille, koska tie oli niin kapea ja pelottava. Seuraavana päivänä he osallistuivat ryhmämatkalle.

Niin minä peruin, hieman hampaita kiristellen kyllä, suunnitelmani ja päädyin järkyttyneenä ja otsa rypyssä pikkubussiin, jota ajoi kireä, mutta taitava Dimitros. Oppaamme oli mukavan pehmeä ja kupliva neiti J. Hänestä tuli mieleen Hubba Bubba -purkka. Hän jutteli sanoja venyttäen, eikä hämmentynyt, vaikka englannin sanat ajoittain katosivat. Lauseet loppuivat välillä hassusti kesken: poks, kuin purkkapallo, joka lävähtää huulille, katkesi oppaamme lause. Mutta Neiti J venytti huulensa tyynesti ystävälliseen virneeseen, eikä ollut millänsäkään kuulijan jatkoa odottavasta, kysyvästä katseesta! Paita oli pinkki ja olemus rento kuin Havajin lomalla.

Siispä, meitä oli pikkubussillinen, koska kirkolle ei isolla pääse -jippii! Kestän ehkä kourallisen kanssaturisteja ihan hyvin, kerran viikossa. Edessäni istui kiva brittimies, ujonoloinen ja yksin hänkin. Takanani oli suloinen Luomuliisa, joka 100%:n varmuudella kantaa rinkkaa. Muut olivat seuran kanssa matkaajia ja pariskuntia, puhuivat ainakin ranskaa ja tanskaa. Meitä yhdisti silmien pyörittely jokseenkin töykeälle kuskille ja jollain tasolla myös kiinnostus ko. leffan kuvauspaikoista. Miksi minä ajattelin, että ihmiset jotka osallistuvat tällaiselle Mamma Mia Tourille (retken nimi) tietävät esim. että leffan musiikki on alunperin Abban tuotantoa? Niin että lähtökohtaisesti toiset tulivat enemmän maisemia ja hienoa rantaa katsomaan.
Retken hinta oli 16€, joten täydellistä kattausta ei kai voi odottaakaan, ja kun olen brunssien ystävä, tämä sopi minulle mainiosti. Hubba Bubban maku kestää lopulta melko vähän aikaa, mutta neiti J kertoi meille asiaa ja vierestä mukavat puoli tuntia ja minä sain, mitä halusin.

Kirkkoreissu tehtiin tunnissa: kiivettiin 200 porrasta ylös, kummasteltiin, kuvattiin ja sitten kivuttiin takaisin alas. Neiti J huomautti ammattilaisen otteella, että suositeltavinta olisi kivuta ensin aikailematta ylös ja ottaa kuvat vasta laskeutuessa, jotta kaikki pysyvät aikataulussa. Minä leikin ymmärtämätöntä ja niskoittelin tietoisesti; en lähtenyt edes kirkkoa kohti, vaan pakitin aluksi bussimme ohi tietä ylöspäin, jotta saisin kunnon kaukokuvia.

Olin hieman ylipukeutunut, kerrankin, koska ammattimaisin ottein kannoin kameralaukkua ja selfietikkua, ja olin kummankin kohdalla ainoa! Samalla pyrskähtelin itsekseni, koska loma-kodista lähtiessäni mietin ihan oikeasti, että pitäisikö ottaa (vaalean)punainen huivini mukaan rekvisiitaksi. Kai te muistatte, miten Donna juoksi huivi hulmuten The Winner Takes It All -kappaleen lopputahtien aikana? Olisin varmasti saanut huomiota osakseni ja fani-kuningattaruuden, oh my :D

Maisemat olivat mahtavat, enkä ole tyytyväinen yhteenkään kuvaan. Aurinkokin häiritsi. Mutta muistoiksi kuvista on kuitenkin ja mieleen jää kyllä vahva muistijälki koko retkestä.


Toinen kohteemme tourilla oli vapaavalintainen ranta länsipuolella saarta, josta meidät noudettiin iltapäivällä. Olin hämmentynyt. Kuvittelin jälleen kaikkien haluavan Kastani-rannalle, jossa on kuvattu tärkeät laulukohtaukset! Kuvittelin myös, että sinne mennään yhdessä. Mutta joukko tiputeltiin kolmelle eri rannalle, joista Mamma Mia ranta oli vähiten suosittu ilmeiseti siksi, että bussipysäkiltä on perille kävelymatkaa 500m. Hollywoodin perässä meitä lähti vain neljä (!): kaksi ranskalaista tyttöä ja se kiva Luomuliisa. Me sentään tiesimme, mitä täällä on tapahtunut ja mikä kohta rannasta pitäisi saada ikuistettua! Muilla on kotiläksyt tekemättä (kuulkaa tuhahdus) :D
Tiivistettynä:


- Skopeloksen lisäksi kuvauksia tehtiin mantereella Pelionin alueella sekä Skiathoksella. Valinta perustui mm. alueiden vihreyteen, jota elokuvaan haluttiin. Kreikan saaria oli ehdolla 21!
- Kappeli, Agios Ioannis, sijaitsee upealla paikalla ja on oikeasti pienempi kuin elokuvassa. Kuvauksia varten sille rakennettiin isompi ulkokuori. Sisäkuvaukset on tehty Skopeloksen kylän kirkossa. Kysyessäni neiti J kertoo, että ko. kirkko on tuskin auki, mutta jos etsit papin, hän tulee avaamaan. (Etsin papin...?)
-210 henkeä vietti kolme kuukautta saarella valmistelemassa kuvauksia. Kuvaukset kestivät viikon, jonka ajan näyttelijät asuivat mm. Skolpelos Village -hotellissa. Jotkut olivat myös vuokranneet villan saarelta.
-Donnan talon ulkokuoret ovat lähellä kirkkoa. Kaiken kaikkiaan maisemiin ja ulkokuvauksiin on otettu pala sieltä ja toinen täältä, myös mantereelta. Lavastajilla on riittänyt puuhaa sisäkuvauksia rakennellessa!
- Rantabaari rakennettiin elokuvaa varten Kastani-beachille, samoin laituri. Moni oli pettynyt, kun ne purettiin viimeistä lautaa myöten lavastajien toimesta, kun kuvaukset päättyivät.
Kastani-beachillä Tanya lauloi Does Your Mother Know,
-Sophie ja Sky lauloivat Lay All Your Love on Me. Ja toki minä näin sen kaiken sieluni silmin, kun paikalle pääsin!
- Kymmenen vuoden jälkeen leffatiimin jäsemiä kävi saarella kuvailemassa paikkoja. Saarelaiset toivovat (tai ainakin neiti J), että leffasta tulisi kolmas osa, joka kuvattaisiin taas Skopeloksella, koska kakkonen kuvattiin Kroatiassa (huijausta!).


Kun bussi palaa noutamaan meitä, kuskin tuuli ei ollut muuttanut suuntaa, päinvastoin. Hän ei tervehtinyt ketään, mutta komenteli. Ja mitä ihmettä: Neiti J oli jäänyt kyydistä suuremmitta puheitta! Lisäksi lähtökohtaisesti täyteen bussiin oli ilmaantunut kaksi tyhjää paikkaa! Kuskiamme se ei kiinnostanut... Toivottavasti hukatut vain halusivat jatkaa rantapäiväänsä. Porukkaa katosi eikä Hubba Bubba- tunnelmasta ollut enää tietoakaan. Silti minua nauratti, samoin Luomuliisaa ja paria ranskalaista. Tässä reissussa oli jotain kerrassaan koomista ja tulin viihdytetyksi koko kuudellatoista eurolla.


(Seuraavana päivänä vuokrasin sen auton ja ajoin saman reitin..)


























































































































Näitä ei näkyny :D

Ja sitten meni sähköt: yksin matkalla osa 2

Koko päivän hiet, hiekat ja rasvat ihollani tulin lomakotiini illalla ja kävelin suoraan suihkuun todetakseni, ettei kylppäriin tullut valoja. Palasin huoneeseen ja todentotta; se oli kaikilta osin sähkötön. Kirosin, pujotin paidan takaisin päälleni ja laitoin viestin isännälleni. Emäntä vastasi, että päivällä on ollut puolen tunnin sähkökatkos, jonka vuoksi pitää jotakin kytkintä kääntää. Apostolos on jo tulossa sen tekemään; hetki vain. Odotan häntä kovasti, koska autoilupäivän aikana olen navigoinut tyhjäksi sekä kännykän että tabletin akut.

Kytkintä käännetään, mutta mitään ei tapahdu. Asuntoja on viisi ja isäntä juoksee siellä täällä. 

Totean, ettei homma hoidu hetkessä ja siirryn patiolle kirjan kanssa. Lämpimässä jääkaapissa sisältö on kohta entinen, joten lataan iltapalaa pöytään ja nostan jalat tuolille. 

Apostolos käy kertomassa, että tuttu sähkömies on pyhän vietossa, mutta lupasi tulla jonkin ajan kuluttua. Vakuutan, ettei minulla ole hätää ja lusikoin pähkinöillä ja hunajalla kuorrutettua jogurttia suuhuni korostaakseni hädättömyyttäni.

Vierähtää aikaa ja portin takaa kuuluu ääniä. Otaksun, että sähkäri on saapunut. Sitten yhtäkkiä itselläni menevät kaapelit epäjärjestykseen: portista tullaan huutaen ja juosten, niin että minäkin hyppään pystyyn. Sähkäri ryntää edellä ja isäntä perässä katuharjaa taivasta kohti huitoen! Vaaratilanteen ollessa ohi selviää, että sähkökaapissa oli jonkun pistiäisen koti (lajityyppi ei selviä, koska nyt keskitytään sähköihin) ja he puolustautuivat agressiivisesti hyökäten. Nyt on Apostoloksella kaksi sormea kuin nivelrikon runtelemat ja toinen korvanlehti saanut ylimääräisen ulokkeen. Onko allergiaa, tulen kysyneeksi. Ei kai sitten ole.

Tuimasta taistosta huolimatta vikaa ei saatu korjattua, koska vika ei siis asukaan sähkökaapissa. Taloon tulee sähköä, mutta siihen se sitten jääkin. Jälleen pahoitellaan ja minä pidän hyvää tsemppiä ja rentoa tunnelmaa yllä syömällä ja lukemalla lisää.

Alkaa olla pimeää ja olen niin onnellinen mukana olevasta otsalampusta! Kaikki laitteeni ovat pimeinä ja olen hivenen huolissani tulevasta yöstä. Eihän yöllä valoja tarvita, paitsi minä. Olen sellainen unihäiriöinen, jolla pilkkopimeys erit. vieraassa paikassa aiheuttaa ajoittain paniikkipomppimista sängystä sun muuta häiriökäyttäytymistä. Mutta ei siitä nyt sen enempää; sähkö olisi kuitenkin kiva

Kun Apostolos tulee kertomaan, että hän yrittää saada toisen, ilmeisesti yksityisen sähkömiehen paikalle, istun jälleen korostetun rennosti patiolla otsalamppu päähäni taikoontuneena ja vakuutan, ettei paniikkia ole. Ei tarvitse pahoitella, kaikki hyvin!

Raitapaitaisen sähkärin tilalle ilmestyy jonkin ajan kuluttua valkopaitainen ja vika on kuulemma paikannettu! Naapurihuoneistossa sähköt jo toimivat. Huokaisen hiljaa helpotuksesta. 

Kun valkopaita tulee kolmenuppisen sähkötaulun luo minun puolelleni, saa hän aikaan kuitenkin vain sen päiväistä välähtelyä, että olen varma meidän kärventyvän tuossa tuokiossa! Kun kuitenkin vielä olen hengissä, alan kuumeisesti miettiä, miten sähköiskun saanut ihminen irroitetaankaan virran piiristä! 

Kyllä valkopaita selvästi ammattilainen on! Hän ilmoittaa löhtevänsä hakemaan paria työkalua.

Koska auringonlasku on tuonut itikkainvaasion otsalamppuni/kasvojeni ympärille ja alan tulla hulluksi, on pakko siirtyä sisätiloihin. Miehet menevät ja tulevat. Nousen lukutuoliltani (iltapala on loppunut) kerran toisensa jälkeen, avaan oven ja he pahoittelevat, kunnes selittävät ja lähtevät.

Kolmannen työkalunhakukierroksen jälkeen Valkopaidalla on oikeat rensselit ja koko taulu purkaantuu pala palata. Nyt minäkin pääsen osallistumaan! Apostolos on jäänyt johonkin ja Valkopaidalta alkaa uhkaavasti kuola valua, kun hän pimeässä näyttää itselleen könnykällä työvaloa pitäen sitä suussan, koska molemmat kädet tarvitaan varsinaiseen hommaan. Tarjoidun auttamaan (please, kuivaa se kännykkä ensin!) ja niin saan vastuutehtävän: osoitan otsallani ja kuolaisella kännykällä aina siihen suuntaan, missä Valkopaita työskentelee. Otsalamppuni saa ansaittua huomiota osakseen ja ehdotankin Valkopaidalle sellaisen hankkimista ensiapupakkiinsa. 

2 tuntia 34 minuuttia myöhemmin sähkötaulu on viittä vaille entistä ehompi. Olen niin helpottunut ja repeämäisilläni täydelliseen hepuliin, kun Valkopaita ruuvaa viimeisiä ruuveja niin testosteronia uhkuen, että jokaisella vääntäisyllä hän päästää miehekkään, pitkän ja syvän ähkäisyn. Tämä kuntosalilla toisinaan kuultu voimain koetusta korostava ääntely kruunaa loistavan päiväni ja olen täysin riemastunut, kun Valkopaita selvästi haltioissaan suorituksestaan ottaa vastaan runsaat kiitoksen ja ylistyksen sanani!

Kun söhköt on saatu toimimaan, pääsen suihkuun ja sitten voinkin laittaa valot sammuksiin ja käydä nukkumaan!

Skopelos; yksin matkalla osa 1

Skopelos ❣️

Onneksi viereeni istuu hoikkeliini, jonka matkatavarakin on vain puhelin ja huulipuna kalliin näköisessä, pienessä käsilaukussa. Mahdumme hyvin, koska pienen kokonsa lisäksi hänellä on niin kireä minihame, että se liimaa hänen jalkansa napakkaan pakettiin ja vaatii nilkkojakin pysymään somasti yhdessä. Hän vaivoin tervehtii, mutta se ei haittaa. Olenkin suunnitellut ihan muita ajanvietteitä bussimatkalle kuin turinointia kanssamatkustajan kanssa. Matka Thessalonikista Voloksen kestää n. 2,5 tuntia.

Ensimmäisen sadan kilometrin aikana selviää, mikä on ladyn harrastus nro yksi: puhelimessa puhuminen. Se sujuu! Puhelin huutaa niin kovaa kuin sen tekniikka mahdollistaa. Soittoääni on kamala, kannattaisi vaihtaa. Mutta yllättäen tiukan, mustaksi puetun olemuksen alta lennähtää ilmoille pehmeää solinaa. Lady asettelee sanansa hallitusti, melkeinpä varovasti ja ne piirtyvät silmiini kuin entisajan kaunokirjoituksen tarkat kiemurat pyöreine ylä- ja alaniekkuineen.

Kun sata kilometriä puheluita on selätetty, alan toivoa taukoa. Koska sitä ei tunnu tulevan, päädyn ystävälliseen vastaiskuun. Otan pienen sivukallistuksen ja suljen silmäni. Olen varma, että hän nauttii kohta suomalaisesta kansanmusiikista.
Reilun tunnin kuluttua olen melko varma onnistumisestani. Herään siihen, että joku kuorsaa vieressäni. Avaan silmät, näen epäselvän kuvajaiseni ikkunasta ja kuorsaus loppuu.

Voloksen satamaan pääsen kimppataksilla kreikkalaisen, iäkkään pariskunnan kanssa. He sanovat päivää ja kysyvät mistä olen. Suomi ei aiheuta jatkokeskustelua. Matka taittui viidellä eurolla, joten ei haittaa tämäkään.

Taksikuski tiputtaa minut ystävällisesti sataman lipunmyynnin eteen. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, koska pelkäsin etten ehdi lauttaan. Lippuluukun edessä on kreikkalainen perhe, jonka juniori saa juuri korvilleen äidiltään. Minulle he selvittävät ystävällisesti, ettei lipunmyyntiä tänään ole, vaan minun tulee hankkia lippuni huidotusta suunnasta tunnempaa.

Suurehko matkalaukku riesanani lähden satamasta pois ja löydän onneksi pian matkatoimiston. Kun palaan lipun kanssa kadulle, on naapuritavernan Georgios tarkkana ja ilmoittaa kreikkalaisen salaatin olevan edessäni kahdessa minuutissa, jos sitä kaipaan. Vilkaisen kelloa ja kerron, että minulla on aikaa tasan 10 minuuttia, jonka pitää sisältää myös vaihtorahat. Röhönauru ja saan pöydän, salaatin, laskun ja vaihtorahan kymmenessä minuutissa!

Lauttamatka on tällä kertaa tasaista. Olen ottanut varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkettä ja sen sivutuotteena otan jo päivän toiset nokoset.
Kun pääsen perille, saan viestin, että isäntäni Apostoles onkin samassa lautassa tulossa asioiltaan. Hän on loikannut ensimmäisten joukossa satamaan, ja kun minä astun Skopelokselle hän on jo kyltin kanssa näköpiirissäni.

Apostoles ei ole enää ihan nuori. 80-luvulla hän vietti 12 vuotta Tukholmassa opiskelemassa ja puhuu yhä ruotsia. Ja varmasti hän oppi silloin jotain Suomi-Ruotsi-maaottelusta, koska pilkettä silmäkulmassaan hän testaa ruotsin kielen taitoani. Vastaan kahdesti ruotsiksi ja sen jälkeen koen osoittaneeni suomalaisen peruskoulun laadun ja vaihdan englantiin.
Matkalla Airbnb-majapaikkaani ehdimme vielä puhua juhannuksesta ja matkustamisesta Välimerellä.

Yksiöni on kotoisa ja toimiva! Pidän siitä kovasti. Ja tunnelma on tärkeää erityisesti, koska olen matkalla yksin ja tuntosarveni ovat siitä syystä vielä ekstra herkässä.
Patio ulkona on juuri riittävä ja tuleva kissaäiti löytää heti kätilön vastaanotolle. Puhun sille suomeksi, että olen lomalla nyt, enkä oikein kissaihminen muutenkaan, kun saa heikäläisistä pahan hengenahdistuksen. Selitän kuitenkin varmuuden vuoksi, että ihan hyvää hänelle toivon, mutten aio alkaa ruokaani jakamaan. Ja juuri tässä kohdassa selvitystäni aukeaa naapuriasunnon ovi ja ulos astuu hyräillen noin kuusikymppinen brittimies, jonka päätän sekunneissa olevan kapellimestari! Hän hyräilee klassista musiikkia uskomattoman upealla äänellä ja kädet liikkuvat samalla poikkeuksellisen jalosti.

Naapuri ehtii kuulla pätkän kissakeskustelua ja aloittaa oman puheenvuoronsa kuin olisi minun tarinointini ymmärtänyt! Ei hän suomea osaa kuulemma, mutta kissa kun on kantava, hän on päätynyt sitä ruokkimaan, vaikkei yleensä niin toimi. Ja huomenna he jo lähtevät, mikä häntä huolettaa, siis kissan kannalta. Oi voi, oliko tuo nyt vinkki minulle, että kissasta pitää siis kuitenkin pitää huolta!

Naapurin rouvakin ilmaantuu. Hän on pessyt pinkit farkkunsa ja selvittää ensimmäiseksi, että huomaanko niiden värivirheitä.
Voi kun minua harmittaa nyt, että he lähtevät jo huomenna! Olen vähän alleviivatusti yksin, kun ilta tulee ja pieni rupatteluhetki tuntuu mukavalta. Ja kun nämä ihmiset ovat jotenkin välittömän ja helpon tuntuisia.

No, olen tullut tänne kokeillakseni vihdoin, kuinka matkustan vain itseni kanssa. Tämä on toivottavasti hyvä viiskymppislahja itselleni. Miksi yksin reissuun lähteminen vaatii niin paljon minulta rohkeutta? Mitä oikeastaan pelkään? Saa nähdä, löydänkö vastausta, mutta luulen, että tästä tulee ikimuistoinen kokemus joka tapauksessa.

Olkoon yö minulle hyvä ja hiiret pysyköön loitolla.