He is spontaneous!

Tämä otsikko tupsahti mieleeni Mamma Mia elokuvien innoittamana, mutta omassa jutussani se kyllä aidosti ihailee kanssamatkustajani Cocon ominaisuutta sopeutua nopeasti erilaisiin tilanteisiin.

Saavuimme tiistain aamulautalla Ateenasta tänne Serifokselle. Olin sopinut treffit satamaan. Treffit sovin Mihailin kanssa, joka hoitaa Airbnb-asuntomme vuokrausasiat ja yhteydenpidon. Asunnon omistaja ja varsinainen isäntä on itse asiassa Mihailin isä, Spiros, joka oli luvannut tulla meitä vastaan autollaan ja auttaa kulkuneuvon vuokrauksessa (netin kautta ei onnistunut) ennen kuin opastaisi meidät asunnolle.

Saimme Mihaililta isänsä auton tunnistetiedot ja hänen puhelinnumeronsa. Noustessamme laivasta oli satamassa vastaanottokomiteaa joka lähtöön, mutta emme nähneet yhtään autoa, joka olisi vastannut kuvausta. Kävelimme hiljalleen eteen päin ja ajattelimme, että kyllä hän meidät kohta löytää, koska selvästi näytimme turisteilta. Saarelle saapuneista huomattava osa oli kreikkalaisia lomailijoita. 

Kun kukaan ei näyttänyt meitä kaipaavan, pysähdyimme hetkeksi ja sanoin Cocolle, että kohta ilmestyy varrmaan jostain joku hassu henkilö jollain huvittavalla kulkupelillä. Lopulta satama oli lähes tyhjä ja ne muutamatkin turiseja vastassa olleet pikkubussit, joiden kyljissä kiilteli eco-hotellin ja jooga-koulun kyltit, näyttivät meille perävalojaan. Kun sitten ajattelin soittaa Spirokselle, hän kaasutteli paikalle takavasemmalta. 

Ja kuinka ollakkaan tullessaan vanha auto auto helisi hilpeästi, vaikka se muuten oli enemmän surullinen kuin hupaisa näky. Emme olleet tunnistaneet auton merkkiä ja mallia, koska auton keulassa oli vähemmän metallia jäljellä ja perä, kuten auto muutenkin, oli paksun hiekan ja pölyn kuorruttama. Tiedättehän sellaisen tuulilasin, jossa on ikkunaa pyyhkimien tekemän uran verran. 

En odota matkailijana kuljetusta uudella, en hienolla autolla, mutta kieltämättä tilanne yllätti. Ja miksi olinkaan minuuttia aikaisemmin kuvitellut sellaisen huonosta jenkkikomediasta tutun  tilanteen, jossa ladyt seisovat muotiluomuksissaan, Vuittonit käsivarrellaan odottamassa kuljetusta lomaparatiisiin, kunnes asiat alkavat mennä mönkään? 

Kun Spiros pomppasi autostaan tukka somasti pystyssä, hän oli yhtä hymyä ja ystävällisyyttä ja pakkauduimme enemmän kuin mielellämme hänen kyytiinsä. Kunhan autoon ensin tehtiin koloset meille. Takapenkki oli täynnä jalkatilaa myöden. Tilanteen koomisuus puri minuun jälleen liian hyvin ja jouduin keskittymään iloisiin lausahduksiini toden teolla, etten oikeasti repeäisi hepuliin. Mutta Cocon ilme ei edes minun silmissä värähtänyt. Hän otti tilanteen haltuun ja superlatiivit lensivät tuttavallisesti, kunnes he jo pääsivät yhteistuumin tupakalle. 

Illalla lähdimme vielä iltauinnille. Ajelimme hiekkatietä lähimpään merenlahdelmaan, jossa kartan mukaan oli uimaranta. Kyltin kohdalla tiellä oli pysäköitynä muutama auto ja skootteri, joten oletimme olevamme perillä.  Muutama uimari pyyhkeineen nousi juuri polkua tielle ja me lähdimme samaa polkua kohti rantaa, joka ei tielle näkynyt. Toivoin kovasti, että maisemaan ilmestyy silmiä hivelevän kaunis merenlahti, koska rannalle kulkeminen vaati viitseliäisyyttä. Kapeaa polkua, kiviä, kuoppia, raapivia piikkikasveja jne.

Asioilla on syynsä, vai miten sitä sanoisi. Merinäkymä oli kaunis ja vesi kutsuvan smaragdi lämpimässä illassa. Rannalla oli alle 20 ihmistä. Kun asettauduimme sopivasti omalle tontille tajusimme kutakuinkin samanaikaisesti, että kyse ei olekaan nuden värisestä uima-asu muodista, vaan aidosta nudistirannasta sopivasti sivussa autotiestä

.

He is spontaneous. Ennen kuin ehdin ajatustyössäni seuraavaan vaiheeseen, näkökenttääni osui Cocon helmenä hohtava takapuoli: hän asteli merta kohti määrätietoisin askelein. Minä seisoin hiekalla kuin siihen kivettyneenä, enkä ikävä kyllä tuntenut itseäni aivan Afroditeksi. Pyysin hiljaa ympäristöltä anteeksi, kerroin että tulen hämeestä ja hämmästyisitte, jos tietäisitte suomalaisesta saunakulttuurista. Varmaan koskaan en ole ollut niin nolo alastomana kuin nyt kirkkaissa turkoosiuikkareissani.

Mutkat kuuluvat matkaan

 Miksi ette lennä suoraan jollekin Kreikan saarelle? Sitä kysytään silloin tällöin. Miksi tehdä asiat vaikeaksi, vaikka voisi hypätä linjuriin Lahdessa, nousta lomalennolle Vantaalla, lentää ryhmän mukana kohteeseen ja tulla saatetuksi hotellin aulaan asti jollakin Kreikan saarella?Niinkin voi hyvin tehdä, mutta mutkat tuovat jotain sellaista sisältöä matkailuun, joista itse pidän, ja Cocco myös. Mutkat tarkoittavat sitä, että matka pitää sisllään enemmän epävarmuutta ja yllätyksiä, mutta myös vaihtoehtoja ja vapauden tunnetta. Kai se on se seikkailun maku. Sellainen sopivasti suunnitellun, mutta siedettävästi yllättävän pyhä kombinaatio. Ja se tunne, että itse päätän ja itse kannan seuraukset;  voi mennä iloisesti syteen tai ilahduttavasti napakymppiin. 

Ihmiset usein miten nauttivat kättensä jäljistä, siitä että oma vaivannäkö ja työ aikaansaavat jonkinlaisen tuotoksen. Siitä on omatoimimatkailussa myös kyse. Arvioin, miten taustatyö on tehty. Olenko onnistunut paikan valinnassa, entä asumuksen? Antaako ympäristö millaisia viboja, onko ranta sellainen kuin oletin? Onko meillä sopivasti tekemistä tai menemistä ja riittävästi tähtitaivaita, maisemia ja rauhaa?Ja jos jokin ei ole toiveiden mukaista tai suju suunnitelmien mukaan, saan jälleen ryhtyä luovaksi ja kiskoa ratkaisuja ihan omasta repusta. 

Matkujen suunnittelu on minulle harrastus. Sitäkin voi harrastaa kuin mitä muuta tahansa. Aiheeseen voi uppoutua lähimatkan verran tai suunnitella viisi vuotta matkaa maailman ympäri. Pintaraapaisulla voi aikaansaada kelpo reissun tai sitten voi halkoa merta netissä vaikka kahdenkymmenen saaren verran, ennen kun tekee päätöksensä. Rahaa voi käyttää kuten harrastuksiin muutenkin eli lähes olemattoman (lähimatkailu)ja äärettömän väliltä.

Eilen saavuimme Aegean lennolla Ateenaan. Reissuminäni oli valmistautunut tunnin hikiseen bussimatkaan lentokentältä Pireukseen, missä yövyimme ensimmäisen yön. Mutta Cocco halusi pian perille (hänellä oli takanaan mm. työviikko, otselläni ei). Ensimmäinen omatoimimatkaajan mutka tuli, kun taksikuski ei löytänyt karttaohjelmallaan hotelliamme, vaikka nöytin hänelle hotellin osoitteen ja sijainnin kartalla. (Aakkosongelma?)Lähtöä tehtiin pitkään ja välillä hän soitti jollekin ja selvitteli asiaa. Lopulta hän lähti Pireusta kohti tietämättä tarkemmin minne sinne. Kun lähestyimme merta (olimme menossa lähelle satamaa) hän avasi punasissa valoissa ikkunan ja soitti torvea herättääkseen naapuritaksin huomion. Vaikutti selvältä, ettei hotellillemme ajella päivittäin. Lopulta avasin hänen pyynnöstään omasta kännykästäni karttaohjelman (olin tarjonnut tätä jo aiemmin) ja hän löysi hotellille meidän antaessamme ohjeita :)

Nyt istumme laivassa matkalla Serifoksen saarelle. Speedrunner natisee ja keikkuu. Unohdin matkapahoinvointilääkkeet kotiin, amatööri! Henkilökunta on jo tarjoillut oksennuspuseja ja käsipyyhkeitä huonovointisimmille. Minulla on vasta lievää kuvotusta. Tämä kirjoittaminen kannattaisi kyllä lopettaa. 

Eilen sääennuste kertoi mahdollisista sadekuuroista, ukkosesta ja kohtalaisesta tuulesta. Mietimme otetaanko tämä nopeampi, mutta pompottavampi yhteys vai mennäänkö enemmän ruotsinlaiva-tyyliin isommalla, mutta hitaammalla.  Päädyttiin kuitenkin nopeampaan, koska tämäkin on ihan merikelvollisen kokoinen purkki maakravun arvioimana.

Vaikka elokuuta vielä eletään, tässä laivassa ei tunnu olevan kovin paljon turisteja. Myös vapaita paikkoja riittää (jokaisella on lipussaan paikan numero ja istuin muistuttaa junan istuimia). Tunnelma on leppoisa, vaikka ikkunoihin roiskuu vettä ja laivan runko välillä paukkuu ja tärisee kohdatessaan nousevan aallon. Telkkarista tulee aamu-uutiset, joista en ymmärrä sanaakaan. Muutama tuttisuu juoksee käytävällä ja osa matkustajista katselee katkenneita unia.

Cocco on juonut jo paljon kahvia, ulkoillut takakannella ja hakannut sanapalaa (tasolla 710...) enemmän kuin voin ymmärtää. Tämä osa perille pääsyä on juuri sellainen siirtymä, joka on osa kokemusta, tunnelmaa ja seikkailua. Määränpäällä on toki merkitystä, mutta matkanteko; siitäkin kannattaa nauttia. Vaikka takakannella kastuu pärskeistä ja etelä-Aegan yllä roikkuu harmaa taivaankansi, on ilman henkäys lämmin ja pehmeä. Kreikassa on vielä täysi kesä ja huomenna taas paistaa aurinko.

Mä alan käymään kosmetologilla ja opiskeleen kieliä!

Loma on yli puolen välin ja tuntuu, että jotain oikean suuntaista se on jo saanut aikaan. Mä olen vähän freesaantunut, ihan selvästi. Ja lisäksi on tullut päähän uusia ajatuksia ja mieleen pientä muutoksen tarvetta! Jes, tulkoon vaan silmitön talvi, järjetön sää, kyllä me pärjätään; niin sää kuin mää!

Lomalla on ollut monia kivoja juttuja, joista parhaina ystävien ja sukulaisten tapaaminen. Mutta lisäksi nyt juuri on ollut kaksi asiaa, jotka ovat  tuottaneet suurta iloa ja nautintoa.

Siispä mun ”uudet” keinot räntäsadetta ja ränsistymistä vastaan tulevat olemaan säännöllinen itseni hemmottelu ja kielen opiskelu! Eikö tässä ole ihan ideaa: hoidan päätä sekä sisäisesti että ulkoisesti :)

Olen mä kyllä aina osannut itseäni hemmotella...hmm...vyötäröäni ainakin, mutta nyt alkaisin sellaiseen, että lopputulos olisi ulkoisesti positiivisempi kuin suklaalla aikaansaatu. Alan siis käydä silloin tällöin kosmetologilla. Löysin sellaisen paikan, joka sopii mulle. Vierastan liian valkoista, saati kultaista luxusta (x:llä), joka näyttää vaahtokarkille, hattaralle, korkkareille ja kuoharille. Mutta mä kiipesinkin puurappusia vanhan omakotitalon yläkertaan ja rentouduin tavallisessa, rauhallisessa ympäristössä ja luxus-laadukkaassa (siis tavallinen, hyvin tehty) kasvohoidossa. Nyt on kulmatkin vahattu kohdilleen, että ihan kuin olisi tullut nuoruutta lisää silmien tietämiin :) Eikä kulmakarvat ainakaan kalva silmälasien yläreunaa. Myös viikset poistettiin, mikä on Coconkin kannalta kiva.

Aivojen aktivoimiseksi aloitan, tai siis jatkan kieliopintoja. Starttasin nimittäin eilen. Latasin Duolingo-sovelluksen, joka on todella suosittu Suomessa sekä maailmalla. 10 minuuttia päivässä riittää ja kuin vahingossa taidan sitten ensi kerralla jo hyvän matkaa kreikan kieltä. Ja tämä kaikki ilmaiseksi!

Että nämä on mun uusimmat täsmäaseet talven pimeyteen, jota pelkään ehkä neljänneksi eniten maailmassa (1. läheisen kuolema 2. läheisen sairastuminen 3. jyrsijät 4. kaamos). 

Hiukan vain huolettaa, koska olen ennenkin tehnyt hyvää ajatustyötä kesälomallani, virkeimmilläni, auringon vielä paistaessa ja lomamatkan häämöttäessä vajaan viikon päässä. Miten siinä sitten tuppaa käymään niin, että pipon painaessa näkökenttää kapeammaksi ja loskan roiskiessa ihmiset loitommaksi kulmakarvojen linnunsiipimäinen muoto tai kansainvälistyminen ei enää tunnukaan kaikkein tärkeimmmiltä. Tai edes 27. tärkeimmiltä.

Juuri tästä, talven ryydyttävästä vaikutuksesta, suunnitelmien säälittävästä sulamisesta sain nyt sitten tuoreet muistutukset. Tuo Duolingo nimittäin väittää, että olen jo entuudestaan heidän asiakkaansa! Että mulla on salasanat ja kaikki?! Ollut vuodesta x ...

Ja siellä kosmetologilla olin myös vieraillut kerran aikaisemmin. Silloin päätin myös, että täällä on hyvä poiketa silloin tällöin. Siitä on aikaa kahdeksan (8) vuotta. No kuka sen muka määrittää, mikä on ”silloin tällöin”! Kosmetologin ovella koin deja vun, kun sanoin, että: ”On tää niin ihanaa, että pitäis kyllä useammin raskia!”

Näin tää menee, valmistautuminen talvea vastaan mun elämässä; kehää kiertäen. Mun ympyrä on näemmä aika pitkä tai sitten muisti lyhyt. Mutta jos tänä vuonna!

Oman tarinansa voisi kirjoittaa  liikuntaharrasteiden talviaikaisesta katoamisilmiöstä.

Tästä aivojumpasta vielä. Kreikka on kyllä aika vaativaa. Olis luullut, että se olisi simppelimmäksi muuttunut, kun pohja on luotu foinikialaisten ajalla. Mutta on siinä jotain tuttua, esim omega: Ω! Ja kun aakkosista aloitin, niin A, siis alfa: aλφα! Eihän tää nyt mahdotonta ole, ajattelin lomaoptimistina. Mutta kun sana "isä" kirjoitetaan muotoon ”μπαμπας” alan uskoa, että aakkoset on aika tärkeitä ja..no..vaikeita. Ihan kiltisti paluu siihen alfaan vaan. Tosin todellinen alku oli selvittää, että miten hitossa saan kreikkalaiset kirjaimet tabletin näppäimistölle! Googletin.

Atk ei ole mun juttu, mutta ei kai sitten kreikkakaan. Kahden päivän aikana olen lukemattomia kertoja saanut tehtäväksi kirjoittaa ”Eleni eats the apple”, enkä ole onnistunut täydellisesti kertaakaan (Η Ελενι τρωεί το μηλο). Μutta ei hätää, Kreikkaan lähtöön on aikaa vielä viisi yötä! Ja jos Eleni ei syö omenaa vielä sittenkään, voin hyvällä syyllä varata uuden matkan ensi vuoden puolelle :)

Cocco aina kannustaa minua tekemisissäni. Nytkin hän kehui linnunsiipikulmakarvojen sopivan naamatauluun poikkeuksellisen hyvin. Ja kun monotoninen naisen ääni tankkasi samoja kreikan sanoja sadatta kertaa ja onnistuneesta vastauksesta kilahti hedelmäpeli-tyyppinen kilinä-ääni, kysyi Cocco ystävällisellä äänellä: ”Eikö siellä kielioppia opeteta ollenkaan?". 

Ps. Seuraava blogiteksti saattaa tulla täältä -jippii!:

Sohva, jos aiot muuttaa meille, ilmoittaudu heti!

Ai hyvä ihme, kun käy sohvan ostaminen työstä! Tässähän tämä loma mukavasti kuluu. Jos joku ei tiennyt, niin on aivan eri ihailla sohvaa Pinterestissä, sisustuslehdessä tai katalogissa, jos ei ole oikeasti ostamassa sohvaa. Kuvissa koko höskä on väsätty niin, että sohva ei ole sattumatapaus vaan istuu tilaan ja kokonaisuuteen paremmin kuin kaksoisleuka kasvoihini. 

Meillä on koti, jossa on mööpeleitä kahdesta huushollista ja talonpoikaisesta moderniin. Sohva on peritty, hyvin palvellut ja kertaalleen uudelleen verhoiltu, mutta kulunut ja väsynyt, eikä enää nappaa. Se lähtee siis vaihtoon, kunhan vaihdokas löytyy. Vaihdokkaalle on pitkänmoinen lista vaatimuksia. Ja tosiaan, sen on mm. tultava juttuun muiden huoneessa jo majailevien kanssa!

Katselin ensin netistä malleja, muotoja ja hintoja. Ikea oli yhteistuumin pois laskuista. Kun olet päättänyt ostaa huonekalun joka todellakin kestää, mikä tietenkin maksaa, nousevat paineet heti sata astetta. En hetkeen ostanut Tupper-muoviakaan osittain siitä syystä, että kyllästyin katselemaan niitä yli 20 vuotta. Epäekologinen ajatus, tiedän. Nytkin yritän toimia toisin. Sohva pitää siis valita niin, ettei kyllästytä loppuikänä! SOS!

Koko on ehkä helpoin, koska sohvalle on kolonsa ja siihen samaan uusikin asettuu. Värin kanssa kävi hullusti. Kun löysin ekan mieluisan sohvamallin ja katselin verhoiluvaihtoehtoja, iskin silmäni yhteen tiettyyn ja siinä sitä oltiin! Olen kiertänyt ja tutkinut kangastilkkuja hulluuteen asti, mutta se eka on kuin roska silmässä; ei anna rauhaa.

Nyt tässä on käymässä niin, että ko. kangas on määrittämässä homman suunnan. Yritetään nyt kuitenkin välttää vertausta auton ostoon... Että ostanko autonkin ulkonäön/värin mukaan? Nooh, onneksi tällä kankaalla saa muutamankin tehtaan sohvia ja nyt on loppusuoralla kaksi aika hengeltään erilaista sohvaa, sekä sitten yksi malliltaan toimiva, joka olisi edullisempi, mutta kangasvaihtoehdot eivät kilpaile samassa sarjassa. Huoh!

Koska kaikkia vakituisia asukkaita on kuunneltava tässä sohvan hankinnassa, saa Almakin äänestää. Se rakastaa tyynyjä... Ja sillä on sellainen miellyttävä tapa vaihtaa tyynyltä toiselle. Eli kun se on nukkunut tyynyn lyttyyn se siirtyy seuraavalle. Ihan totta! Kuvatodiste... 

Parvekkeella

Nukkui tyynyllä, kunnes siirtyi lehdenlukuun.

Alman nukkuma...

Tämä on tarkoitus ratkaista keittiöpsykologisesti. Uusi sohva ei tule olemaan ”rypäs rentoja irtotyynyjä”- tyyppinen, mutta Almalle pyritään tarjoilemaan pari kokonaisuuteen sopivaa ja harkittua makoilutyynyä. Itse sohvan selkänojatyynyt tulevat olemaan ryhdikkäät ja napakat, enemmän tiimiskiviä muistuttavat kuin köllöttämään kutsuvat. Kerron sitten, kuinka kävi...

Kamalasti saan tarinaa yhdestä sohvasta. Mutta vielä on kerrottava, millaisia ovat Cocon sohvatoiveet. Ensinnäkin, hän ei kuluta sohvaa. Ei, se olen minä ja muut. Hän ei kuluta, koska ei löhöile. Cocco istuu tai nököttää (hieman etukeno, jakkara-asento). Hänelle sopivin istuin on nojatuoli, jakkara ja kun niitä ei ole, niin sohvapöytä. Tajuan asian vain, koska näen sen joka päivä. Muuten en ymmärtäisi. Yritän saada tästäkin kuvan todisteeksi.

Perheen sohvaperunat

Cocon toive oli jotakuinkin niin, että hankitaan hyvä ja tyylikäs kohtuulliseen, mutta tingittyyn hintaan. Det passar bra! Tämä olisi käynyt häneltä helposti, jos sohvamerkit olisivat samoja kuin esim. kitara- tai automerkit. Olisi ostettu vaikkapa hyväksi koetut, aina varmat ja tyylikkäät Audi ja Fender! Mutta sohvat on tosi paljon vaikeampia. Päädyin sitten armottoman tuoteharavoinnin jälkeen siihen, että mennään katsomaan yhdessä YHTEEN kauppaan livenä. Katsoihan hän. Nopeasti oli katsottu. Ja sain napakan analyysin lähinnä koskien sitä lempparikangasta: ”Toi on hyvä!” ja sitten mielipiteen sohvan alaosan mallista (kevyttä vai raskaampaa/umpinaisempaa linjaa). Tultiin kotiin ja mallasin mielessäni kuvasto kädessä. Cocco selaa kuvastoa ja sanoo, että olishan toikin ihan tyylikäs. Katson häntä silmänvalkuaiset pyörien. Siis näytät nyt just sitä, minkä n. tunti sitten tiputit laskuista pois!

Ihan vain meidän kesken sanotakoon, että mulla on hiki tän sohva-asian kanssa. Cocco ja Alma yrittävät olla avuksi, mutta mä tunnen vastuun harteillani. Mainittujen tekijöiden lisäksi olen yrittänyt tutkia kotimaisuusastetta, ekologisia näkökohtia, verhoilun kulutuskestävyyttä/irroitettavuutta/pestävyyttä, ergonomiaa eri pituisille säärille, ajatonta designia, istuintyynyjen toppinkeja, kotiin kannettavuutta (että mahtuu ja kääntyy) JNE! 

Ihan itseänikin jännittää, millaisella futonilla seuraavat vuodet istun (lue: pötkötän) ja että mikä kriteereistä unohtuu lopulta täysin, kun aikansa pyörii näinkin elämän kannalta merkityksellisen asian ympärillä.

Hyvää matkaa Lilli❤️

Perjantaina 3.8.18 klo 18

Ankkurin rannassa aurinko kuumottaa kuin ei koskaan aikoisi laskea. Tuuli on lämmin, ei pauhaa, mutta liikuttaa ilmaa. Ajattelen Lilliä, lämmintä, sydämellistä, hersyvää ihmistä, joka tekee täältä lähtöään. Hänen sydämensä jaksaa yhä lyödä, vaikka Lilli olisi jo valmis päästämään irti. Pienessä Lillissä täytyy olla suuri sydän, ehkä kahden tavallisen kokoinen. Sydän, joka on tuntenut paljon ja voimalla, hehkunut kirkkaan punaisena, punaisena kuin Lillin punatut huulet. Sitkeä sydän on rakastanut varauksetta ja anteeksiantaen ja jaksanut hyvin sairastamisestakin huolimatta.

Näen Lillin ajamassa autoa. Hän kutsuu kaikki kyytiin; liftareista kuninkaallisiin. Luotettava kuski ajaa mielellään. Tällä avomallilla ajetaan kurveja kaihtamatta, hymy huulilla myötätuuleen, hetkestä nauttien! Auton kylkiä koristavat liekit, kuten Lillin rollaattoria, joka on nyt ikiparkissa. Ehkä Lilli lähtee autolla täältä ikuisuuteen.

Tapasin Lillin ensi kerran Cocon mökillä. Meillä oli rapuja, mutta ei tilliä, eikä keitinliemen ohjettakaan muistettu. Cocco soitti äidilleen ja hetken kuluttua Lilli kurvasi TT-Audillaan mökin pihaan tillinippu tuomisinaan. Kun Cocco näki kauhistuneen ilmeeni mainitessaan, että äitinsä poikkeaisi juuri käymään, hän lohdutti sanoen painokkaasti, ettei sellaista ihmistä olekaan, joka ei pitäisi hänen äidistään! Melkein uskoin häntä.

Kun Lilli nousi mustasta Audistaan lierihattu päässä kallellaan ja huulissa tiukasti rajattu puna, olin kuitenkin hieman varautunut. Leveät mustat pokat, musta slimmattu tukka ja punaiset, hoidetut kynnet korostivat hänen näyttävää olemustaan. Mutta sulin Lillin edessä kymmenessä minuutissa. Hänen katseessaan ei ollut mitään arvioivaa tai epäaitoa. Hän hymyili leveästi ja nauroi rehevästi. Lilli jutteli kuin maailmassa olisi vain hauskoja ja helppoja asioita. Hänen hyväntahtoisuutensa ja huumorinsa täytti huoneen, ja minä hengitin jo kevyesti. Lillissä asui pikkutyttö kesämekossaan, joka hyppäisi keskelle kuralätäkköä ja tanssisi vesisateessa, siltä se tuntui. Mustan hatun takaa tuikkivat aidon luonnonlapsen eloisat silmät.

Kuitenkin kaikkein suurimman jäljen jätti se, miten äiti ja poika kohtasivat toisensa, silloin ja aina. Siitä lähtien tiesin, että heidän välillään oli sellaista vahvaa samankaltaisuutta, joka voi aiheuttaa ihmisten välille skismaa ja/tai sitten poikkeuksellisen vahvan siteen; sanatonta ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta. Lilli ja Cocco kuuluivat jälkimmäisiin. He olivat niin yhtä verta ja lihaa, ääretöntä huolenpitoa ja rakkautta, että sitä on vaikea kuvata. Cocco puhui äidistään ja äidilleen aina niin kauniisti. Eikä sellaista tuskan hetkeä tullut vastaan edes Lillin sairastaessa, etteivätkö he jollekin olisi yhdessä nauraneet. Lilli ja Cocco rakastivat hulluuksia, hersyvää huumoria, karmeuksille nauramista. Cocco piikitteli äitiään ja Lilli nauroi nauttien tllanteesta. Optimismi, usko hyvään oli heille yhteinen selviytymiskeino ja samalla suojakilpi. Kaksi suunnattoman kilttiä ihmistä. Kummallekin toisen hyvinvointi oli osa omaa onnea. Yöllä elämännautiskelijat törmäsivät jääkaapilla, josta napattiin pala lenkkiä tai Lauantaita. Ja sitten he savuttelivat päät lähes yhdessä tai tuolit rinnakkain muistellen menneitä, parhaita paloja kuin herkullisimpia kattauksia.

Muutamaa tuntia myöhemmin tapasin mökillä Cocon isän. En osannut enää jännittää. Cocon ja Lillin jälkeen olin vakuuttunut, että heidään ympärillään on hyviä ihmisiä; että tässä perheessä ajatellaan uusista tuttavuuksista lähtökohtaisesti hyvää. Cocon isän muistin lapsuudesta ja hän tuntui tutulta jo kun ensitapaaminen päättyi. Muutaman kuukauden jälkeen päädyin Cocon veljen hengen salpaavan tiukkaan halaukseen. Sellaista varauksetonta välittämistä ja avointa kohtaamista koko perheeltä en unohda. 

Minä itken, koska ajattelen miten Lilli rakasti miestään, poikiaan ja lapsenlapsiaan ja mitä he menettävät Lillin lähdettyä. Itken ikävää ja tyhjää paikkaa, jonka Lilli jättää. Itken kiitollisuutta itseni ja lasteni puolesta. Rakkaidensa mukana Lilli kulkee aina, eikä häntä unohda kukaan, joka on hänen kanssaan saanut matkaa taittaa. 

Kiitos Lilli rakas, lähde rauhassa, kaikki on hyvin. Löydä paikka sieltä, missä missä ryhtisi on taas ylväs, tanssit hengästymättä, laulat kirkkaimmalla äänelläsi, nukut kivuitta ja rakastat niin kuin rakastit elämää. Me hymyilemme kyynelten läpi, kuten toivoit, ja nauramme muistoille, joista kiitämme sinua.

Levolla laske Luojani.

Lilli 9.2.1946-10.8.2018