Elämää Katondwen kylässä, Sambiassa

Katondwe oli kaukana kaikesta. Ensimmäisen Sambia-kuukauden aikana liikuimme kylässä ja ympäristössä lähinnä vain jalan. Kylässä oli kaksi autoa eivätkä ne huviajelulle irronneet. Nunnien autolla siirrettiin välillä poitilaita Lusakaan, esim. vaativampiin leikkauksiin, ja muutenkin autoja käytettiin asioiden hoitoon sekä ruoan ja tavaran hankintaan. Jarin käytössä ollut auto oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Takalaseja ei ollut ja jarrut olivat niin huonot, että jos auton joutui pysäköimään vähänkään viettävälle maalle, hyppäsi joku pois kyydistä asettelemaan renkaiden eteen isot kivenmurikat.

Meidän jo siirryttyämme seuraavaan sairaalaan, pääsimme vielä viikonlopuksi Katondween juhlistamaan Jarin synttäreitä. Meidät haki Jarin autolla   kaksi hänen työntekijöistään ja paluu kesti koko päivän. Matkasta olen kirjoittanut näin:

Matkanteko oli afrikkalaisen rauhallista ja auto oli täynnä kaikkea mahdollista. Ensin pysähdyimme Petaukessa ja teimme pieniä ruokaostoksia. Nimban tienoilla pojat yritivät ostaa lihaa, suolaa ja bensaa, kuitenkaan onnistumatta. Ennen Luangwa-bridgeä täyttyi auto entisestään poikien ostamilla laudoilla. Sitten alkoi bensa loppua ja matkanteko hidastui entisestään. Alamäet rullattiin vapaalla, ylämäet könyttiin hitaasti ja lopulta vähän työnnettiinkin.Luangwan sillalla menikin sitten aikaa, kun bensaa kannettiin kanisterilla ja valutettiin letkulla tankkiin. Vihdoin seitsemän tunnin jälkeen pääsimme perille!

Ruoka oli isompi asia, kuin olimme osanneet ennakolta ajatella. Raaka-aineita oli vähän ja hankalasti saatavilla. Jääkaappia ei meillä ollut käytössämme, eikä siitä juuri iloa olisi ollutkaan, koska sähköä oli vain osan vuorokautta. 

Etukäteen olin ehkä kuvitellut, että eksoottisia hedelmiä olisi ainakin tarjolla, mutta ajankohdasta ja paikastakin johtuen banaanit ja appelsiinit, saati muut hedelmät, olivat todellisia herkkuja eikä niitä päivittäin saanut mistään. Ruoan hankinnassa ja valmistuksessa meitä auttoi Beauty ja Jarin ruokapöydässä istuimme myös usein, mikä ei tosin ratkaisevasti vaikuttanut asiaan, koska todella vaatimattomasta hänkin Katondwessa eleli.

                                                   Beauty vedenkeittopuuhissa

Beauty teki tänään hyvää ruokaa, vuohen lihaa ja riisi-kaali -mössöä.

Beauty teki meille tänään fish and chips. Chips oli ihan hyvää, fish (purkista) ei.

Tarjolla taas riisiä... Pavutkaan ei enää maistu. (N. kuukausi takana)

Kävin co-operatiivassa, siellä oli keksejä, nam!

Beauty laittoi kuivattua kalaa. Kyllähän sitä söi paremman puutteessa. 

Harmi että Josef oli kipeänä. Hän tekee Jarilla parasta ruokaa.

Maikku yllätti meidät paistamalla täyttä häkää lettuja, kun tulimme kotiin!

Tia paistoi tänään lättyjä. Kekkereissä olivat myös Banda, Hakalima, Bill ja John. 

Ruokaa laittoi Tia, eilen Maikku. Mä oon tiskannut.

Töiden jälkeen syötiin säilykelihaa ja riisiä.

Kaikki ruoka tökkii. Ehkä sairastaminen vaikuttaa.

Vapaa-ajan viihdykkeet olivat yksinkertaisia, mutta kokemukset antoisia. 

Istuskeltiin aamusella auringossa, mutta kuumuus ajoi pian sisälle. Pyykinpesu puolestaan oli sopivampaa hellepäivän huvia. Naapurin lapset seurasivat kiinnostuneina pyykinripustusta.

Valokuvia on tullut otettua jo rullallinen. Paikalliset ovat mielissään kun pääsevät poseeraamaan.

Iltapäivällä toimimme Jarin apuna, joka opetti ensiapua katolisen koulun pojille. Me olimme onnettomuuden uhreja ja pojat hoitivat meitä vaihtelevalla menestyksellä. Paikalliset tavat ja uskomukset ovat syvällä, joten esim. palovamman hoidoksi tarjottiin sekä suolaa että parafiinia! 

Poikakoulun pojat lauloivat meille rummutuksen säestyksellä. Mekin yritimme parhaamme ja lauloimme heille Kalliolle kukkulalle ja Maamme- laulun.

Pyydystimme suurella metelillä hämähäkin kämpiltämme ja Raidia suihkutettiin malariaa ehkäistäksemme.

Pääsiäisyön ”jatkot” vietettiin vieraana olevan professoripariskunnan hienolla safariteltalla. Kuutamo ja tähtitaivas oli uskomaton kokemus! Toivottavasti näkymä jää aivokerroksiin pidemmäksi aikaa! Tänään totesin myös, että pahin koti-ikävä on alkanut hellittää.

Illan päätteksi lähdettiin katsomaan, millainen on nyau (paikallinen “salaseura”, johon liittyi villiä tanssia kokon ympärillä rummutuksen säystyksellä). Huimaa, jännittävää! Ainakin oma mielikuvitukseni lähti lentoon!

Pikku Nelson nukahti Elainen selkään. Gift ja minäkin väsyimme ja kökötimme yön pimeydessä pikku jakkaralla sylikkäin. Ehkä maailman suloisimmat veljekset!

Kävelimme yön pimeydessä Jarin farmille. Pimeässä käveleminen oli hiukan työlästä mutta antoisaa. Useamman kerran pysähdyimme kuuntelemaan Afrikan yötä ja etsiskelemään taskulampulla kiiluvaa silmäparia tiheästä pusikosta. 

Kävimme poikakodin vieressä olevassa paikallisessa kapakassa. Tarjolla oli jotain väkeviä ja sport-colaa, jota oli saatavilla kaikki kolme pulloa. 

Päivän huippuhetki oli, kun meille oli välitetty ekat postit Suomesta! Sain kaksi kirjettä ja olin onneni kukkuloilla. (Vajaa kuukausi saapumisen jälkeen.)

Bougainvillea ja lähetyssaarnaajan kukka kukkivat upeasti!

Illalla olimme Jarilla ja kaikki aika väsyneitä. Nelson sai hetkittäin meidät nauramaan ja illan päätteeksi kylvetin hänet.

Nukuin kahden tunnin päikkärit ja luulin unen perusteella, että keittiössä odottaisi kaksi suklaalevyä!

Kävelimme n. 5km tullessamme Bomasta. Matkalla näimme valtavia norsunlantakasoja! Varmuuden vuoksi aloimme laulaa elefantinkarkoituslauluja.

Davidin pihalla teurastettiin lehmä. Lihan kilohinta oli 3,5 markkaa. Ostin meille 4kg ja Beautylle yhden, mutta sain enemmän, kun heillä ei ollut vaihtorahaa.

Lämpömittari kipusi tänään kuulemma yli 40 asteen ja sen kyllä huomasi! Sekä töitä tehdessä että paikalla maatessa hiki valuu noroina.

Koirat ovat valvottaneet monena yönä, samoin katolla tappelevat paviaanit.

On palmusunnuntai, njansankielinen messu alkoi klo 8. Kirkko oli todella täynnä ja koska olimme 15 min myöhässä, emme saaneet enää istumapaikkoja. Istuin lattialle, kuten monet paikalliset. Laulu oli todella mahtavaa... ehtoollisen aikaan livahdimme ulos, koska messu kestää usein kolmekin tuntia.

Tänään oli hiustenletityspäivä. Beauty-rukka halusi välttämättä täyttää lupauksensa, vaikka olikin mitä todennäköisimmin malariassa. Mitähän kivaa voisin ostaa Beautylle kiitokseksi Lusakasta?

Beauty on malariassa, joten söimme Jarilla. Viihdyimme siellä oikeastaan koko illan osittain tequillankin ansiosta. Kanadalaisilla vierailla oli viimeinen ilta.

Sain Esan mukana (Lusakasta) faxin kotoa! Tuntui mahtavalta, vaikkei siinä montaa sanaa ollutkaan.

Menimme Golgatalle, parvekkeelle (vanha, tyhjä leprasairaala kukkulalla) yöksi. Mahtava kokemus! Onneksi moskiittoja ei ollut paljon.

Juttelimme tyttöjen kanssa paljon tulevaisuudesta, avioliitosta, lapsista, kodin perustamisesta ja omista perheistämme. Juttelu kyllä auttoi vaikeaa oloa.

Illalla olimme kuuntelemassa alueen kuoroja, jotka harjoittelivat kilpailuka varten. Olimme jälleen ainoat valkoihoiset ja vähän kun hytkyimme laulun tahdissa, alkoivat kuorolaiset jo kikattaa.

Koko Sambian jalkapallojoukkue on kuollut lento-onnettomuudessa ja valtakunnassa on maansuru. Sairaalan lippu on puolitangossa. 

Jari on meille kyllä korvaamaton apu, opastaja ja seuralainen! Myös Jarin työntekijät ovat kohdelleet meitä upeasti ja heistä on helppo pitää!

Uskomatonta, miten jotkut ihmiset täällä tuntuvat jo niin tutuilta ja heihin on oppinut luottamaan! (Noin kuukauden jälkeen.) Montaa tulen ikävöimään, kun täältä pois lähdetään.

Oikealla oleva rakennus oli Katondwen kotimme.

Huoneeni kaikkine sisusteineen

Päiväkirjamerkintöjä "puskasairaalasta" Sambiasta

Kuten seuraavista otteista voi todeta, sairaalassa työskenneltiin osastoja vaihdellen ja tilanteen mukaan. Sairaalassa oli 124 vuodepaikkaa, mutta ruuhkan tullen potilaita oli useampia samassa vuoteessa tai lattialla. Kolme lähekkäin olevaa rakennusta oli yhdistetty toisiinsa avokäytävin. Kaikkiaan sairaalassa toimi naisten-, lasten-, miesten-ja eristysosasto. Lisäksi oli synnytyssali, laboratorio, röntgen, apteekki ja leikkaussali. Myös lastenneuvolaa, Under 5 years -klinikkaa pidettiin harvakseltaan sairaalassa. 

Hammaslääkäriä ei ollut koko alueella. Jari kertoo kirjassaan, kuinka sisar (lääkäri) Theresa opetti häntä poistamaan hampaita.

” Puudutuksen jälkeen hän otti potilaasta kaulaotteen takaapäin ja isokokoisilla, hieman ruostuneilla tongeilla kiskaisi hampaan potilaan yläleuasta.” 

Kerran olin itse todistamassa, että oppi oli mennyt hyvin perille ja Jari nykäisi nuorelta mieheltä takahampaam irti tottunein ottein.

Sairaalassa oli pulaa lähes kaikesta ja hoitokeinot myös hyvin rajoitetut. Meillä oli kullakin paketti tehdaspuhtaita hanskoja mukanamme. Näitä muistan käyttäneeni erityisesti seuraavassa sairaalassa, jonka alueella oli pahempi vesipula eikä käsienpesumahdollisuuksia työpäivän aikana juuri ollut. Katondween Jari oli saanut järjestettyä hanskoja. Ne steriloitiin ja puuteroitiin aina uudelleen, kunnes menivät rikki.

Sairaalan alueella oli sähkögeneraattori. Iltatoimet aikataulutettiin niin, että kun generaattori sammutettiin ja sähkö loppui, oli suuremmat puuhat jo tehty. Sairaalan käytäviä valaisivat yöllä öljylamput. Kerran muistan tilanteen, että vuotavalle äidille piti yöllä saada pikaisesti verta. Ensimmäinen homma oli mennä koputtelemaan luostarin ovelle, jotta generaattori saataisiin käyntiin ja sairaalaan sähköä veriryhmämääritystä ym. labratoimia varten.

Sambian virallinen kieli on englanti, mutta erityisesti kouluttamattomat maalaiset puhuivat vain heimokieliä. Uskomukset ja paikallisen noitatohtorin opit elivät ihmisten elämässä vahvoina. Ihmiset olivat pääosin ihania, mutta hoitaminen usein raskasta. Kokemukset itkettivät, ahdistivat, ihmetyttivät, suututtivat ja naurattivat. Avuttomuus oli jokapäiväistä monin tavoin. Työtavat, kielimuuri, oma kokemattomuus ja olosuhteet uuvuttivat. Samalla oppimisen riemu oli aitoa ja auttamisen nälkä kasvoi.

Ensimmäisen työpäivän jälkeen: 

Kaikki tuntui tänään kuin unelta, josta ei oikein tiedä, onko se hyvä uni vai painajainen. 

Tottahan kaiken aikaa olin aika jännittynyt ja olo oli epävarma, muttei kuitenkaan niin kamala, kuin olin ajatellut. Pääsin antamaan lääkkeitä lihakseen ja suoneen ja puhdistin yhden haavan. Seurasin, kun Jari poisti askitesta ja samoin poisti nestettä elefanttitautia sairastavan miehen kiveksestä. Lisäksi näin hampaanpoiston (hammaslääkäriä ei ole erikseen) sekä skorpionin pureman hoidon. Järkyttävintä oli kun pieni Benjamin poika kuoli lähes heti kun olin pistänyt hänelle lääkettä. 

Olin jesuiittapojan, Christopherin, työparina. Löyhkä otti koko ajan nenään. Agneksen kanssa pesin myös nuoren naisen, joka on vuodepotilaana. Silloin tuntui, että happi vaan loppuu ja alkaa kuvottaa. Naisella epäiltiin malariaa ja koleraa. Koko ajan hän valitti ääneen ja silmät muljahtelivat ympäri. 

Omituiset lääkeyksiköt ja kirjaamiset menivät kyllä yli hilseen, mutta kysymällä selvisin kaikesta. 

Onhan se tosi noloa, että ollaan valmiita sairaanhoitajia, eikä osata tehdä täällä juuri mitään, mutta ilman perehdytystä ja kieltä se vaan on niin vaikeaa! 

Anastasia Ainaväsynyt oli kanssani naisten- ja lastenosastolla. Iltapäivällä dr Mira ja Jari leikkasivat tyrän ja sain olla anestesiahoitajana. Anestesialääkkeet eivät tosin tarpeeksi nukuttaneet potilasta vaan hän ponnahti välillä ylös! Piti lisäksi puuduttaa. Oli se jännittävää ja raskastakin hommaa. Oli kuumakin. Niskasta nilkkoihin valui hiki solkenaan. 

Tia tuli aamuvuorosta kotiin ja ilmoitti, että olen yksin osastolla iltavuorossa, koska työparini P on mennyt psykoosiin! Olin paniikissa töihin mennessäni, kunnes kuulin, että saisin apua parin tunnin kuluttua. 

Treatment roomissa oli kolme todella huonokuntoista lasta. Yhdelle annettiin verta, toinen sairasti pneumoniaa (keuhkokuumetta), malariaa ja meningiittiä ja kolmannella oli malariakuumeesta johtuvia ”pakkoliikkeitä”. 

Loppuillasta olin jo niin väsynyt, että pariinkin otteeseen aloin puhua Chileshelle suomea. 

Välillä kyllä ihmettelen, onko minusta mitään hyötyä, kun lähes kaikkea joutuu kysymään. 

Työvuoron lopussa vkolla 36 synnyttänyt ja paljon vuotan AIDS-äiti oli tajuton ja koriseva. Pappi haettiin tekemään viimeinen voitelu. Myöhemmin huutavat ja itkevät omaiset poistuivat sairaalasta meidän talon ohi, kun äiti oli kuollut. Tuntuu pahalta! 

Hiljainen iltavuoro. Sain juttuseuraa muutamasta potilaasta ja talonmiehestä. 

Kyllä kävi äitiraukkaa (nuori synnyttäjä);sääliksi, kun sisar x heittäytyi ilkeäksi ja iski katetroidessaan hiljaa itkevää äitiä kyynerpäillä reisiin ja sanoi, että kanna valittamatta tekosi seuraukset! 

Äidillä oli eteisistukka ja synnytys käynnissä. Keisarinleikkaus olisikin tehty, mutta dr Mira oli Lusakassa! 

Olin töissä sisar Berndotten kanssa. Minulle hän oli ystävällinen, potilaille ei. 

Jari joutui juoksemaan sairaalassa moneen kertaan. Lopulta hänen työntekijänsä lapsi kuoli aivomalariaan. 

Tänään oli katetrointia, raakkausta, injektioita ja leikkausvahtina olemista. Raportin kirjoittaminen ei enää tunnu niin hirveän vaikealta. 

Vuoron aikana syntyi kaksi vauvaa, joista toinen imukupilla ja painoi yli 4kg! 

Episiotomiasakset näyttivät enemmän näppäriltä askartelusaksilta. 

Iltavuorossa myöskään Patricialla ei ollut kiireitä ja välillä ehdimme juoruilla pitkiä pätkiä. 

Pieni tyttö odotti anemiaan verensiirtoa. Suonia ei ollut näkyvissä yhden yhtä, niin kuiva ja huono hän oli. Viidentoista (!) yrityskerran jälkeen en pystynyt enää laskemaan. Tippaa yrittivät laittaa Patricia, Anastasia ja David. Lopulta sen sai vihdoin tunnettu suonenmetsästäjä sisar Bernadotte, jonka hain avuksi luostarista. 

Kävelimme illalla farmilta, kun Banda tuli juosten vastaan. Jaria tarvittiin pian sairaalassa. Lähdimme mukaan ja yhtäkkiä olimme siviilivaatteissa hanskat kädessä avustamassa keskenmenon jälkeisessä kaavinnassa ja hetken päästä synnytyksessä. Huh. Todella vaikeaa saada järkensä rullaamaan rauhallisesti ja asiallisesti. 

Tänään hoitelin kuumeista orpopoikaa ja annoin klo 12 injektiot. 

Teatterissa (operating theater eli leikkaussali) tehtiin yksi haavan tyhjennys ja vesikivesten tyhjennyksiä. Kierrolla olin kirjurina. 

Bomasta tullut autolastillinen työllisti lääkäreitä pitkälle iltaan. Minä yritin muiden mukana toteuttaa määräyksiä. 

”Tuijottelijaäiti” kuoli aamuvuorossa. Hänellä saattoi olla herpeskefaliitti. Äidiltä jäi suloinen 3kk pojanpallero, jota dresserit (hoitoapilainen) kanniskelivat iltavuoron selässään. 

Jari oli kovilla, kun muutaman minuutin välein kuoli kaksi lasta, eristyksessä ollut pieni hinkuyskäpoika ja meidän puolella toinen kaksosista. Sen jälkeen Jari teki vielä yhden ihonsiirron. 

”Perämies” (fistula ani) saa mut raivon partaalle! Työntää itsensä väylälle aina kun vilahdankin siellä puolella osastoa. 

Yksi vauva kuoli tänään anemiaan. Dr. Mira yritti elvyttää antamalla sydänhierontaa ja adrenaliinia. Vauva oli toinen kaksosista. Sisar oli kuollut jo aiemmin. Paikallisen uskomuksen mukaan kaksoset ovat kuin yhtä. Tämänkin lapsen piti kuolla sisarensa perässä eikä äidin oletettu enää surevan myöhemmin menehtynyttä lastaan. Kamalaa! 

Sisar opettaa tilastointia.

Laboratorio koko komeudessaan

Tialla työvuoro, Jari hälytettiin avuksi.

Lyhennysten luvattu maa. (Brittien peruja?)

Ilmanko oli haasteita!

Tämä kannatti osata; kiniiniä malariaan.

Hoitajien kansliassa yksi suosikeistani. Hän jaksoi auttaa ja opastaa.  Kirjaaminen tapahtui ruutuvihkoon.

Lapset yl. pelkäsivät valkoihoisia ja panikoivat kahta kauheammin. Menossa Under 5 years -clinic.

Potilaiden omaiset valmistivat ruokaa sairaalan ympäristössä.

En tiedä, ymmärsinkö mitään, mutta joskus hoitaminen jo sinällään auttaa...

Under 5

Itsekin sairastimme, mikä oli sekä raskasta että pelottavaakin. (Tulevassa postausessa kerron malariakokemuksia.) Jotenkin koomistakin oli lukea näitä päiväkirjani kommentteja...

Jo alkuillasta tuli vatsa kipeäksi ja myöhemmin kipu siirtyi selkään. Yöllä heräilin ja pelkäsin olevani kuumeessa, mutta aamulla tuntui onneksi aika hyvältä. 

Viimeiset kolme tuntia töissä olivat kiduttavat, koska selkäsärky iski ja vatsa turposi jälleen. I’m wondering what’s the problem? 

Maikku on meistä sitten ensimmäinen sairastunut. Onneksi hänellä on ilmeisesti tavallinen flunssa eikä esim. malaria! 

Jarilla on malaria ja hän lepäsi koko illan. 

Ajomatkalla Livingstoneen olin kuumeessa, Tia sai yhden vatsakohtauksen. 

Maikku-rukka on vuorostaan kipeänä, illalla kuumetta yli 38 astetta. Toivottavasti ei ole malariaa! 

Eilinen katkarapusalaatti (lomalla Victorian putouksilla) kostautui aamuyöllä...en ripuloinut matkalla Lusakaan...perillä katkipoikki ja kuumetta 38. 

Aloitin Ciproxinit 

Vatsa on onneksi paljon parempi. Ripuloin vain kerran.

Lämpöä 37, jotenkin voimaton olo. 

Tia kärsii nyt vatsakivuista ja kuumeesta. 

Tia on tosi kipeä, oksensi päivän aikana kaiken, yhdeksän kertaa. 

Tia on onneksi toipumaan päin ja iltaa kohti hänellä alkoi ruokakin jo pysyä sisällä. 

Zipataan lähdettiin, vaikka Maikku oli tulossa kipeäksi. 

Sunnuntaina pääsimme lyhyelle Malawin reissulle! Harmi, että Maikku oli tosi kurjassa kunnossa, toisi olla hänen pahin päivänsä.

Kiitos Dokoto Jali kirjasta ja kokemuksista!

Valmistuin lamaan. Jouluna 1992 oli plakkarissa sairaanhoitajan ja terveydenhoitajan pätevyys, mutta hoitoalan töitä ei ollut, eikä paljon muitakaan. Ei kertakaikkiaan mitään. Diakonian virkatutkinnon opiskelu kestäisi vuoden ja itselleni sen houkuttimena oli mahdollisuus kansainväliseen harjoitteluun. Olin valmis maailmalle, ainakin noin periaatteessa, siis sillä tavalla valmis, kun nuori ihminen on. Haaveet olivat ymmärrystä suurempia, mutta hyvä niin :)

Meitä oli kolme tyttöä, nuorta ja vihreää lähdössä Afrikkaan kolmeksi kuukaudeksi kansainväliseen harjoitteluun. Rattaat pyörivät hitaasti ja harjoittelupaikka varmistui vasta lähellä lähtöä. Sambiasta luettiin Spectrumista ja muista tietosanakirjoista. Kirjasto tarjosi jotakin tietoa entisestä Pohjois-Rhodesiasta, ja vielä muutama vuosi aiemmin presidentti Kenneth Kaundan hallinnoimasta maasta. Yhden kuvatekstin muistan, jossa kerrottiin Sambian olevan hymyilevien ihmisten maa, ja niin se olikin :)  Langanohut oli tietomme, saati käsityksemme siitä, mihin olimme matkalla. Myöskään kaupungista/kylästä emme vielä tienneet mitään.

Meillä oli yhteistyökumppani, Luterilainen Maailmanliitto, ja heidän Sambian pomonsa faxasi meille, että varustautukaa hyttysverkoilla, vedenpuhdistustableteilla ja malarialääkkeillä. 

Orimattilan vanha terveyskeskus oli eksoottisin paikka, missä siihen mennessä olin sairaita hoitanut. Loikkaus Afrikkaan, Sambiaan, Katondwen puskasairaalaan oli mieletön. Kun Pariisista noustiin Madagascar Airin koneeseen, jossa penkkini oli epäkunnossa vaappuen ylösalas ja seinillä komeilivat auringonlaskumaalaukset, alkoi eksotiikka tuntua todelliselta. Koneeseen keinahteli mustia mammoja varvastossut jaloissaan värikkäine mekkoineen. Ja intialaiset kuljettivat mukanaan mitä kummallisempia pakaaseja. Ääntä, hajua ja väriä riitti. Tunnelma oli kuin afrikkalaisilla kylämarkkinoilla.

Sambian aikamme jakautui kolmeen kohteeseen, joissa kussakin työskentelimme noin kuukauden. Muutaman Lusakassa vietetyn orientoitumispäivän jälkeen lähdettiin ensimmäiseen työpaikkaamme, aivan Mosambikin rajalla sijaitsevaan Katondwen kylään, jossa sijaitsi katolisen kirkon lähtyssairaala. Alue oli syrjässä ja se oli köyhää. Kunnon kauppaan, Lusakaan oli matkaa 300km ja puhelimeen muistaakseni 70km. Kerran saimme sinne kyydin, mutta juuri silloin puhelin oli tietysti rikki, minkä todistavat itkuiset sanat päiväkirjassani. Vaikutelma Katondwen vaatimattomista oloista vain korostui, kun myöhemmin näimme Sambiaa laajemmin.

Kuitenkin rankkoja olosuhteiden rinnalla maailma pieneni ja oma pienuuskin piti oppia sietämään. 

Sairaalan johdossa oli puolalainen sisar Miroslava. Hänen taustansa huvitti ja teki vaikutuksen: entiseltä elämältään hän oli olympiatason maajoukkuesoutaja! Doctor Mira oli ystävällinen ja tuntui tekevän työtä sydämellään. Hänen englannin sanansa ääntyvät puolalaisesti niin, että ng-pääte kolahti kovaksi konsonantiksi. Sambialaisten englanti puolestaan sointui  afrikkalaisesti, ettei siitäkään tottumaton korva tahtonut saada mitään selvää.

En tiedä, oliko asiaa ennalta mietitty, mutta kaiken uuden edessä pelastuksemme oli suomalainen lääkäri Jari Vainio, joka toimi sairaalassa vapaaehtoistyössä. Jari oli ollut suunniteltua pidemmäksi venyneellä reissullaan jo vuosia ja meille hän oli aarre! Sukelsimme syvälle Luangwan laakson ja sen sairaalan tapahtumiin ja elämään nopeasti turvallisessa ohjauksessa. Jari tuntui tietävän kaiken ja tuntevan kaikki. Hänellä oli valtava halu auttaa paikallisia haastavissa olosuhteissa ja työmäärä oli loputon. Mutta sen lisäksi hän hankki tietoa, pureutui Luangwan asioihin ja yritti vaikuttaa omalta osaltaa eteen tulleisiin haasteisiin. Hän osallistui paikalliseen elämään kaikin mahdollisin tavoin ja mm. rakennutti farmin , joka myöhemmin jäi paikallisille hyödynnettäväksi. Jari pelasti myös eläimiä, joita lähes kaikkia pelkäsin. Paviaanit Oscar ja Beast taisivat sen tietää ja sen sata kertaa joku sai pelastaa minut, kun panikoin paviaani päässän (pitivät pitkistä hiuksistani)i! 

Nyt harmittaa: haluaisin takaisin sinne eläinten joukkoon. Vaikeasta allergia- ja astmataustastani johtuen minusta tuli koiraihminenkin vasta paljon myöhemmin. Ja siellä niitä turreja oli Jarilla liuta, kaiken karvaisia orpoja ja turvaa tarvinneita. Dokoto Jali ei hylännyt ketään.

Jarin farmin vastavalmistunut päärakennus

Kun kaikki ovat ystäviä keskenään :)

Jari hämmästytti silloin vuonna 1993, mutta vuosien mittaan, kun koettu sai perspektiiviä, ajattelin usein, kuinka erityinen kokemuksemme oli ja kuinka huippua, että saimme tutustua Jarin ainutlaatuiseen elämään. Hänen uransa jatkui maailmalla vuosia, mm. työtehtävissä tsunamista maanjäristysalueelle. Hänen nimensä on vilahtanut eri medioissa aika ajoin, kunnes viime viikolla PAM; yhtäkkiä törmään netissä hänen kirjaansa, joka on ilmestynyt viime vuonna! Tilasin kirjan ja se saapui sopivasti yövuorovapaiden alkaessa. Luin sen samalta istumalta. Kun päässäni ei enää ollut muuta kuin Sambia, päätin kirjoittaa muutaman rivin myös Jarille. Kirjoitin mm. näin:

” Kiitos kirjasta, Jari! Ihan mahtavaa, että jaksoit ja halusit sen kirjoittaa <3 Toivon todella, että moni sen lukisi. Siinä on kaikkea; upeasti kuvattua todellisuutta työ- ja elinolosuhteista, sairauksien kirjosta, ihmisten henk.koht. voitoista ja häviöistä, Sambian vaiheista; politiikasta ja historiasta, sinun ja nunnien yhteiselosta ja työstä, omista kipuiluistasi ja iloistasi, luonnon ihmeistä jne”.

”Itkin ja nauroin lukiessani. Luin ääneen välillä pätkiä miehelleni. Imin muistot ja tunnelmat, äänet ja hajut kirjasi sivuilta. Kuolemat kävivät vatsan pohjassa ja maisemat verkkokalvoilla. Mieleen nousi niin paljon, kerralla melkein liikaa. Kaivoin esille valokuvani ja päiväkirjan Sambian ajalta. Kuvia katsellessa tuntui, että olisin kuvittanut osaa kirjasi tapahtumista. Olen vaalinut päiväkirjaa ja kuvia suurina aarteina läpi vuosien.”

”Minulle Sambian kokemus oli niin valtava, syvältä koskettava ja maailmaa avaava, että olen kantanut sitä mukanani henkilökohtaisena lahjana elämältä. ”

” Sinä olet se tarinankertoja, jonka juttuja myös minunkin lapseni kertovat edelleen eteenpäin.”

Nyt on vaan niin, että entinen elämä vaikuttaa yhtäkkiä tapahtumarikkaammalta kuin nykyinen:D Niinpä kun muistelun vauhtiin pääsin, ajattelin kirjoittaa muutaman tarinan Sambian kokemuksistani ikään kuin juttusarjana blogiinkin. Vaikea ajatella, kiinnostavatko Sambian tarinat lukijoita, mutta katsotaan :) Samalla suosittelen lämpimästi Jari Vainion kirjaa! Se on mielenkiintoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hauskakin yhteenveto Jarin päiväkirjoista Sambiassa ajalta, joka venyi suunnitellusta kahdesta vuodesta lopulta seitsemään. Se muistuttaa myös siitä, miten mm. malariaa ja AIDSia vastaan taistelu oli arkipäivää silloin kuten on monin paikoin edelleenkin. Jotta kaikkea ei tarvitse kuvitella, elävoittavät kirjaa monet valokuvat. Kirjan löydät ainakin täältä https://www.adlibris.com/fi/kirja/viidakkotohtori-9789510423615

Kuten Jari itse kertoo, hänen kotinsa oli kuin rautatieasema; ihmiset tulivat etuovesta ja poistuivat takaovesta. Mikä onni, että sain olla ystävieni rinnalla yksi heistä.

Kamalan ihanaa kevättä!

Kylläpä on kirkasta, kevätaurinko se sieltä kurkistaa. Muista ihailla, sitä kun on odotettu noin puoli vuotta, joka vuosi. Muista ihailla lintujakin ja päivittää Facebookiin.  Mäkin yritän. Aallonmurtajalle on ilmestynyt taas satoja ihania lokkeja. Että ne komeasti kuorossa laulaa! Niiden kuuluu pläjäyttää heti jos lähestyt niitä tai iskevät kiinni sun eväisiin. Se on luonnon laki! Ja luonto on tärkeä suomalaisille. En ole saanut hyviä kuvia lokeista, mutta annan Alman kaveerata niiden kans. Niillä on sellainen kiva hippa-leikki.

Kurakuningatar <3

Nauti kevätsiivouksesta. Sehän on antoisaa, kun näkee työnsä jäljen! Ja nyt sen todella näkee. Voit pyyhkiä pölyjä ja sit pyyhkiä huomenna taas. Seuraavaksi tulee siitepöly, että ei vielä sitä ikkunoiden pesua. 

Blogeissa on silmiä hiveleviä kuvia kevätkodeista, joissa vaaleat tekstiilit on kaivettu esiin ja taimet on kasvussa. Niillä ei ehkä ole koiraa. 

Koira se on kevätsiivoojan ja sisustajan unelma. Hiekan voi kerätä talteen ja käyttää esim. niiden taimiruukkujen pohjalle salaojitukseen! Ja tyynynpäällisiin suosittelen ajatonta sekä alati tyylikästä ruskeaa ja teräksen harmaata. Tai siis hiekan harmaata! Vai onks sellaista väriä kuin kura? 

Kevät on niin parasta, sitä ihan herää henkiin, on kuin varsa kevätlatumella ja kukan nuppu, joka kohta aukeaa! Peilin edessä vaan vähän säpsähtää, niin on valkoinen pärstä, ihan kuin Lumikilla, jos punaisia värivirheitä ei lasketa, eikä joenuomia, joita Lumikilla ei ollut. Että sellainen nuppu. Seuraavaks D-vitamiini tarttuu ihanasti ja jättää jälkeensä vappunenän, punaisen.

Tukka ei talven jäljiltä kiillä ihan eebenpuun mustana. Ei pipon alle kannattanut niin panostaa. Kyllä haalistuneet raidat ja ylikasvanu malli on jotenkin suomalaisempaa. Mutta kevät on eri asia: kaikki joukolla kampaajalle, kevät on tullut ja on aika uudistaa hiusmallia! 

Onneks peilikuvaa voi vähän raikastaa kevyen keväisellä päivämeikillä. Vinkkejä on naistenlehdet täynnä. Kannattaa uusia kaikki meikkipaletin sävyt kauden uutuuksiin. Sitä ennen tulee kuoria ja laittaa seerumia. Hyvällä omalla tunnolla voit satsata itseesi! Ei mee kuin koko palkka. Muuten, jos jemmaat vanhat meikkis, ne voi olla uutuuksia viimeistään viiden vuoden kuluttua. Ja ne uutuudet, ne on tehty just suomalaiselle iholle. En vaan ole oppinut vieläkään käyttämään niitä violettejä ja vihreitä voiteita, joilla sais vuosirenkaat ja vuorotyötahrat silmien alta kuulemma kauniisti kevätpeittoon. Mä kokeilen kuitenkin keväänraikasta meikkiä, piirrän silmätkin aurinkoisiksi. Luulen, että pikkulapset vois tykätä, kun punaposkiset mollamaijat on heistä viehättäviä. Tai voinhan mä käyttää tätä tyyliä vappunaamiaisissa. Jos olis vappunaamiaiset.

Jotenkin toi kevätvalo vääristää. Peilin edessä näyttää, ettei rantakunto kuoriudukaan toppavaatteiden alta. Ihan kuin olis tullu lisää pehmeyttä ihmiseen, vaikka muuta on tarkoittanut. Kummallista, enkä ole ainoa, vaikka lähikaupat kylissä kaatuu ja kuntosali löytyy joka niemestä, notkosta ja saarelmasta. Mäkin oon kulkenut salin ohi monta kertaa viikossa, sanonut Almalle, että tonne vois mennä, mutta Alma on halunnut vain eteen päin. Cocco tykkää kans kovasti salitreenistä, oli kuulemma tosi kivaa, siihen ihan koukuttuu. Mutta just tänä talvena hän ei koukuttunut. 

Rantakunnosta vielä, että vielä ehtii. Osta lehti, tee se heti ja tee niin kuin käsketään!

Mutta jos ei ihan silmiä hivele toi oma kesäkeho, niin kamala kun on kevätluonto nättinä! Sitten ainakin, kun joku tulis ja korjais elämänjäljet pois. Pilkottaaks vihreää jo vai pukkaako tuolta leskenlehteä?! Ei sentään, siellä on ilotulitusraketin värikkäät jämät ja mäkkärihampparin kääreet, sitten pari röökiaskia ja miljoona tumppia, ja Karhu-tölkkejä hukkumassa jäihin. Eiks noita pilkkijöitä kiinnostais ilmainen raha? Keräisivät tölkit jäältä. Tosin miks raha kiinnostais jos ei kiinnosta oma henkikään.

Mutta siis periaatteessa kevätluonto on ihan kamalan ihana!

Kohta jo vihertää!

Pakko on pistää aurinkolasit, niin ottaa silmiin ja samalla saa ne pandan silmät piiloon. Apteekkarit kans tykkää keväästä. Onneks ne voi autaa ihmisiä nyt ihan erityisesti. Niin kuin mua esimerkiksi. Silmät vuotaa, nenä on tukossa ja hengitys ahdasta. Mut just siks on Heinix! Ja pari muutakin apteekkarin apukeinoa. Astmapiipun hintakin oli viiden kympin luokkaa, mut onneks on Kela; seuraavaan saa kulemma paljousalea. Kai Kelakin tykkää keväästä!

Kun lumi sulaa kohisten ja aurinko kutsuu nauttimaan, täyttyy terassit ja puistot. Ihmiset siirtyy ulos nauttimaan ja meistä tulee sosiaalisempia. Kirjastopuistossa viihdytään jo ja vakikävijät on paikkansa löytäneet. Retroa porukkaa; niillä on samat eväät ja saman firman muovipussit vuodesta toiseen. Niin on kiva, kun kaupunki huolehtii asukkaistaan ja puistoalueistaan! 

Vappua odotellessa! Silloin kannatta muistaa, että uusi lumi on vanhan surma. Että ihan on iloksi ja avuksi meille kaikille sellainen raikas räntäsade. Suomalainen ei keväässään pienistä valita. Kätevällä emännällä on villaviltit terassilla ja palju lämpiämässä. Isännällä autonvanteet nuohottuna ja prätkä reilassa. Me muut voidaan olla töissä, juhlan teeman mukaisesti.

Löydä oma turisti-minäsi!

Tällä kertaa minä en halua hotelliin. Vaikka olen turisti, haluaisin olla huomaamaton turisti, ”ei tehrä tästä ny numeroo”- turisti. Turisti, joka solahtaa paikallisten joukkoon eikä herätä suurempia tunteita. On niin kiva, kun joku paikallinen luulee heikäläiseksi. Ihan ärsyttää avata suunsa ja paljastua. Kestän huonosti ”terve, terve, mina rakasta sinua!” -tyyppistä palvelua ja pyrin välttämään kohteita, joissa tämä on tavallista.

Minä en halua hotelliin, koska siellä olen automaattisesti turisti. En tunne olevani tarpeeksi kaukana kotoa, jos naapurihuoneen parvekkeelta kuuluu suomea tai ruotsia. Pahimmassa tapauksessa sieltä kuuluu sammaltavaa suomea. Enkä koe oikein nautintoa pulahtaa uima-altaaseen, jossa polskutetaan suomen murteilla ja allasbaarissa kysytään, että mistä päin ootte ja monettako kertaa täällä. En myöskään halua kuunnella saksalaisia juomalauluja tavernassa enkä brittinuorten biletystä rantakadulla. Vaikka sen heille suonkin.

Tosin, en halua useimmiten sitä uima-allastakaan. En tee sillä mitään, jos ranta on tarjolla. Uima-altaalla olen alkanut nähdä hiuksia ja haituvia, aurinkorasvaa veden pinnalla. Onhan niitä meressäkin, ja paljon pahempaakin on meressä, mutta vettä on paljon ja jotenkin se on luonnollisempaa. Merimaisema ja aallot rentouttavat. Aina voi uida pois päin jos ihmisiä on liikaa liian lähellä.

Rannalla on parasta silloin, kun siellä on vähän tai kohtuullisesti turisteja ja jotakin paikallista elämää. Toisten tavallinen elämä voi olla ihan eri kuin oma tavallinen elämä ja siksi sitä on mielenkiintoista seurata.

En halua hotelliin, koska ne tuntuvat usein minusta steriileiltä, yksitoikkoisilta ja liian isoilta. Tai jos ne ovat upeita ja pieniä, ne ovat kalliita ja niissä tuntee olevansa ympäristöön nähden liian tavallinen. Ja niissä palvellaan liikaa. Tulee nolo olo, en osaa suhtautua. Ja silloin sitä vasta turisti onkin. 

En halua hotelliin, jossa joku tervehtii minua työkseen. Koska palkka on hänelle tärkeä, toivon, että joku muu menee hotelliin, ja kyllä minäkin aina joskus menen. Ja silloin menen ihan mielelläni. Hyvä hotelliaamupala on parasta, mutta joskus se on minulle turistien kokoontumisajo. En halua myöskään  vanhojen kuplavolkkarien kokoontumisajoon. Yhdessä yhteisen äärellä, ei, ei lomalla. 

En halua hotelliin, mutta en kyllä kuvittele olevani muita jalompi tai parempi turisti. Ymmärrän hyvin, että me turistit odotamme eri asioita ja nautimme eri asioista. Ei oma turisti-minäni ole sen kummempi kuin jonkun muunkaan.

Vaikka en halua hotelliin muiden joukkoon, en minä ihan yksin halua olla. Haluan paikallisen tavallista elämää itselleni epätavallisessa ympäristössä yhdessä mieheni tai muun läheisen matkakumppanin kanssa. Ja niin on kivaa, jos naapuri tervehtii aamulla ja lähikaupan kassa kysyy, mitä kuuluu! En halua hotelliin, koska siellä näkyy vain vähän paikallista elämää, emmekä me lomailijat ole kovin kiinnostavia.

En halua hotelliin ja haluan sinne vielä vähemmän viime syksyisen syrma-kokemuksen jälkeen. (Siitä juttu täällä .) Syytän syrmaa. Se vei sydämeni ja mikään majapaikka ei tunnu miltään. Nyt minulle on tullut hotellinvastustusstressi. Pitää löytää muu paikka, sellainen loma-asumus, jossa on henki, lähellä ranta, parveke tai piha, näkymä jossa ei pelkkiä turisteja, ääniä paikallisesta elämästä, paikallista asutusta ympärillä, eikä lähellä yhtään ravintolaa, jonka ruokalista monella kielellä. Hintalappu merkitsee myös. Jos se on korkea, paikka on joko liian suuri tai liian turistille rakennettu. Kun se on sopiva, siellä on muutama vanhempi mööpeli, vähän ajan patinaa. Esi-isien kuva seinällä on aina plussaa. Eripariset pyyhkeet ja lautaset eivät haittaa, kunhan ovat puhtaat. Kotieläimistä sallitaan jyrsijöitä suuremmat. Jyrsijöiden suhteen on nollatoleranssi.

Kerran Kreikassa :)

Olen mahdollisesti erakoitumassa. Jospa turisti minussa onkin muuttumassa osa-aikaerakoksi? Voisin vetäytyä talviajaksi kreikkalaiseen kylään mustamekkoisia mummoja ja synnyttäviä äitejä hoitamaan. Tai sitten anon määräaikaista paikkaa nunnaluostariin. Laulan mukana kirkkosalissa kovaa ja korkealta. Voin opetella luomuviljelyä, silloin kun ei sada. Muun ajan vietän kammiossa lukemassa ja kirjoittamassa. Kirjoittaisin blogia, joka saa tuhansia lukioita ja siksi minulle myönnetään erikoisoikeus somettaa luostarissa.  Ja kyllä, kyllä nunnakin voi olla suupaltti hiljentyjä! Voi olla, että joudun soveltamaan vähän luostarin sääntöjä ja vierailen salaa munkkini luona, koska ikävöin niin helposti. Lisäksi illalla skrollaan Instagramia ja syön kaapuni alla salakuljettamaani Fazerin sinistä samalla kun katson netistä Selviytyjät Suomea. Kun lähden luostarista, vietän ehkä viikonlopun boutique-hotellissa. Annan palvelusta kiitollisena concierven kantaa laukkuni ja tapaan aamupalalla tuulahduksen kotoa; mukavia suomalaisia.

Itkua muustakin kuin pitkästä ilosta

Olen varma, että ennen aikaan Karjalassa minulle olisi ollut käyttöä. Olisin mahdollisesti voinut yhdistää kaksi ammattia: lapsenpäästäjä ja itkijänainen. Itkuvirsien eli itkujen avulla helpotettiin pahaa oloa; itkua määrätilanteissa. Itkijän kautta purkautui paitsi itkijän oma paha olo, myös yhteinen suru.

Minä pidän musiikista ja monista virsistäkin, musiikki vaikuttaa usein syvästi ja koen että itku auttaa. Lisäksi herkkäitkuisuuteni on minuun kohdussa kylvetty. CV on siis valmis!

Kuten itkijänaiset, itken vähintään määräaikasesti. Häät ja hautajaiset nyt ovat itsestäänselvyyksiä. Samoin kuin muutkin perhejuhlat. Lapset ovat itkettäneet niin arjessa kuin juhlassa, mäen alla sekä päällä. Tämä itkemisominaisuus ei katso aikaa, paikkaa eikä yleisöä.

Myötäitken kun toinen liikuttuu.

Itken kun suutun tarpeeksi.

Itken kun jokin koskettaa.

Itken kun joku on ilkeä tai epäreilu.

Itken kun joku kehuu tai kiittää.

Itken kun jännitys laukeaa.

Itken ilosta ja onnesta.

Itken kun joku onnistuu tai ylittää itsensä.

Itken kun joku epäonnistuu tai katuu.

Itken ikävää.

Itken surua ja kipua.

Itken kun rakastan.

Itken kauneutta ja kaihoa, kauniita sanoja ja musiikkia.

Puhdas tunneihminen siis ja mitä sitä kieltämään. Liikuttuminen on piirre, jonka kaikki läheisimmät ihmiset yhdistävät minuun. Ei se ole kuitenkaan vallitseva piirre, enkä ensi tapaamisella pääsääntöisesti nyyhki enkä pyyhi silmäkulmia :D En ole myöskään humalaitkijä. Sen kerran kun biletän, teen sen hymyillen.

Itkuvirret on jaettu neljään päälajiin: kuolinitkut, hääitkut, sotaanlähtöitkut sekä tilapäisitkut. (Humalaitkuja ei tosiaan mainittu, mutta minusta ne kuuluisivat suomalaiseen perinteeseen!)

Mielestäni tilapäisitkut kuulostavat mahtavilta, mutta luojan kiitos ei ole sotaitkuja tarvinnut itkeä! Omaa erikoisalaani ovat ehdottomasti lähtöitkut. Jo lapsena muistan, miten itkin esim. leirireissuilla mennen tullen. Oli haikeaa lähteä kotoa ja haikeaa kun leiri loppui. Kun tultiin Saariselältä rippileiriltä, aloitin itkun 80 km ennen Tamperetta (muistan tämän, koska siitä minulle hymyssä suin mainittiin) ja itkin loppupäivän.

Kun lähdin vuonna 1994 Saksasta, oltuani siellä töissä reilun puoli vuotta, juutuin lähtöitkuihin niin, että olin myöhästyä koneesta. Lufthansan virkailija tuhahteli ja mulkoili, ymmärrettävästi.

Ensimmäiseltä Afrikan reissulta paluu oli melkoista. Reissu oli niin vaikuttava ja tunsin kokeneeni jotain, mikä ei koskaan toistu (totta!), joten hanat auki nousin koneeseen ja kun parin tunnin päästä enää niiskutin, alkoi ukonilma ja vaihdoin vaihteen taas pykälää suuremmaksi, koska pelkäsin etten koskaan näe kotia, vaan lentokone paiskautuu hetkenä minä hyvänsä päin vuorenseinämää.

Muutama vuosi sitten tyttäret muuttivat peräkanaa pois kotoa. Saattoitkut pyrin silloin itkemään vasta kun näköpiirissä olivat reppuselät kävelemässä kohti asemaa.

Esikoisen lähtiessä vuodeksi vaihtoon Chileen tulin sumussa talutetuksi autoon, kiitos Cocon. Ja sehän nyt oli ihan ymmärrettävää. Sen sijaan yllätyin, miten voimallisesti hänen paluunsa vaikutti. Itkin monta sarjaa eri päivänä ennen hänen paluutaan. Käsittämätöntä liikutusta, helpotuksen itkua jostain todella syvältä.

Ehkä pisimmät lähtöitkut sai aikaan edellisen työpaikan jättäminen. Käytännössä itkin koko viimeisen työviikon. Se meinasi olla jo raskasta. Mutta hyvästeltäviä oli paljon, mm. 54 vanhusta :D

Hauskoja ja koomisia tilanteita itkut ovat myös aiheuttaneet.

Kerran tytär oli soittamassa kaksissa alakoulun kevätjuhlissa. Koska olin kuskina, jäin jo aiempia juhlia seuraamaan. Kun kuutosluokkalaisia kukitettiin, en saanut itkuani millään loppumaan. Yksi tuttu tuli lohduttamaan ja totesi, että hän katsoi, kuinka sua otti koville, kun tyttären aika alakoulussa päättyi. Hän vähän hämmentyi, kun kuuli, että omien lasteni kevätjuhla oli vasta alkamassa :D

Toisella kerralla osallistuin työnantajani edustajana erään vanhan ihmisen hautajaisiin. Siellä oli poikkeuksellisen hyvät virsivalinnat ja liikuttavat musiikkiesitykset. Olin niin syvissä vesissä, etten juurikaan erottunut eturivin lähiomaisista noin ulkoisesti. Siunaustilaisuuden päätyttyä heistä yksi tulikin juttelemaan ja kyseli, miten olin tullut vainajan kanssa niin läheiseksi. Selitä siinä sitten, että en mitenkään, tulin vain tänne virkani puolesta itkemään!

Olen elämässä itkenyt niin monissa sopivissa ja epäsopivissa paikoissa ja tilanteissa. Ikä armahtaa. Enpä juuri enää häpeä tai peittele kyyneleitäni. Silloin ne loppuvatkin omia aikojaan. Joskus ajattelen, että ominaisuuteni voi olla hankalampi ympärilläni oleville, toki perhepiiri sen ymmärtää. Ja meillä saavat miehetkin itkeä. 

Yhden riesan tämä itkuherkkyys aiheuttaa. Joskus on juhlia ja lähtöjä, joissa haluan sanoa jotain, silloin tällöin pitää puheenkin. Ja se on kyllä tylsää, kun itku ei meinaa antaa sanoille tilaa. Harmittaa, jos kuulijat joutuvat jännittämään saako tuo asiansa sanottua, vai meneekö ihan itkuksi. Olen kuitenkin päättänyt, että sanoja en jätä sanomatta, silloin kun siltä tuntuu. Ärsyttää ajatus, että ihmiselle sanotaan hyvät ja kauniit asiat hänen arkkunsa äärellä!

Nythän tästä saa sen käsityksen, että itken noin pääsääntöisesti aina ja alvariinsa. Ei pidä paikkaansa. Mutta liikutun kyllä aina ja alvariinsa ja silloin nousee kyyneleet silmiin. Erityisherkkä olen satavarmasti; jos sellaisen nimikkeen itselleni haluan, kriteerit kyllä täyttyvät.

Ajatus tästä aiheesta tuli kiirastorstaina. Minulla on ystävä, Julia, joka ei lähtenyt elämästäni, mutta vaihtoi työpaikkaa, ”lähti meiltä”. Työyhteisö tarvitsee hänen kaltaisiaan ja samalla yksi aikakausi päättyi: Julian kanssa aloitettiin samaan aikaan kätilöopinnot ja jo opiskeluaikaan mahtui paljon jaettavaa. Minusta siinä on jo perusteita hyville itkuille :D

Onnellista pääsiäistä!

Täällä pörrää kärpänen, ikkunassa sätkyttelee valoa kohti. Se on herännyt, kun talvenkylmää mökkiä lämmitettiin ihmisille mukavaksi. Ja nyt tuli kevätaurinkokin, joka suoraan osuessaan jo sulattaa, mutta selän taakse varjoon sen lämpö ei vielä riitä.

Muuten on hiljaista. Sellaista hiljaista, ettei meillä kaupungissa koskaan. Kaupunkikorvassa hiljaisuus tuntuu ja sen huomaa. Aivojen on vaikea ymmärtää, ettei ole paljon mitä kuunnella. Lepotilaan asettuminen vaatii aikaa. 

Lumi ja jää laskevat alas peltikaton kiiltävää pintaa. Ne tulevat rahisten ja suhahtaen kuin kelkat jäärännissä. Pitää vahtia Almaa, ettei se asetu niiden tielle. Pysyttele katsomossa, Alma! Se kavahtaa yhtäkkistä ääntä, siristelee silmiään ja sen kirsu liikahtaa pienesti puolelta toiselle. Hiljaisuus palaa ja koiruus laskeutuu taas koiranunisen nirvanaan.

Eikä tuolla ilmakaan liikahda, ulkona. Mennään Alman kanssa terassille katsomaan. Talvihelle, sellainen tämä sää on! Tuoli jäälle ja tuijottamaan. Kun saisi ensin kansan liikkeelle, seuraksi. Ne nukkuu kaikki. Mämmit ja suklaat vatsassaan nauttivat mökkiläisen unesta.

Minä herään aina ensin. Vaikka nukkuisin viimeksi. Tarvitsisin pihan tai parvekkeen itään. Aamu on omaa aikaa, ollut melkein aina. Muistan ajan, kun en tuntenut vielä kelloa. Heräsin, kun tuntui aamulta ja nukahdin, kun nukutti. Ja aamulla tein omiani ja kuuntelin nukkuvaa kotia. Kuvittelin ja haaveilin, joskus luin. Unta piti suojella, piti olla hiljaa. Sen olen opettanut lapsillenikin. Meillä saa nukkua ja toisen uni on yhtä tärkeää kuin oma.

Kesällä aamun paras paikka oli pihakeinu. Tiesin, oliko aikainen aamu vai myöhäisempi sen mukaan, kuinka aurinko osui pesääni. Jos keinun muovinen katos oli notkolla vedestä, se piti ensin tökkiä tyhjäksi.  Pehmusteet olivat joskus kasteesta kosteat. Pistin viltin päälle ja kuivasin muoviset käsinojat, ne kulmikkaat, siniset tyynyt. Sitten hain lautasellisen riisimuroja ja pinon Aku Ankkoja. Jos tuntui viileältä otin vielä peitton sängystäni. Kun riisimurot oli syöty, heitin pitkälleni. Työnsin puutarhapöydän kulmasta vauhtia keinulle ja sen kettingit kilahtelivat kuin tuulikellot. 

Kerran Senegalissa ajoimme keskelle tyhjää savannia katsomaan aamun alkua. Savannilla näytti kuolleelta, mutta se olikin täynnä elämää. Savanni elää ja kuolee auringosta! Se on häkellyttävää. Aamupalapiknik keskellä hiekkaa on jäänyt mieleen ja se, miten nouseva aurinko laulattaa lintuja ja nostaa lämpöä asteittain. Pieni viileys kasvaa hetkessä väreileväksi kuumuudeksi.

Mutta nyt aamu väreilee hangessa. On se kaunis, vaikka valkoinen ei ole kai värikään. 

Alma herätti juuri Cocon. Yläkerrasta kuuluu kolinaa. Sieltä tulevat minun pääsiäispupuni.